Winston Churchill

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Winston Churchill
Sir Winston Churchill vuonna 1941 Kanadassa parlamentissa.
Sir Winston Churchill vuonna 1941 Kanadassa parlamentissa.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
10. toukokuuta 1940 – 27. heinäkuuta 1945
Monarkki Yrjö VI
Varapääministeri Clement Attlee
Edeltäjä Neville Chamberlain
Seuraaja Clement Attlee
26. lokakuuta 1951 – 7. huhtikuuta 1955
Monarkki Yrjö VI
Elisabet II
Varapääministeri Anthony Eden
Edeltäjä Clement Attlee
Seuraaja Anthony Eden
Yhdistyneen kuningaskunnan valtiovarainministeri
6. marraskuuta 1924 – 4. kesäkuuta 1929
Pääministeri Stanley Baldwin
Edeltäjä Philip Snowden
Seuraaja Philip Snowden
Yhdistyneen kuningaskunnan sotaministeri
10. tammikuuta 1919 – 13. helmikuuta 1921
Pääministeri David Lloyd George
Edeltäjä Christopher Addison
Seuraaja Andrew Weir
Yhdistyneen kuningaskunnan laivastoministeri
24. lokakuuta 1911 – 25. toukokuuta 1915
Pääministeri Herbert Henry Asquith
Edeltäjä Reginald McKenna
Seuraaja Arthur Balfour
Yhdistyneen kuningaskunnan sisäministeri
19. helmikuuta 1910 – 24. lokakuuta 1911
Pääministeri Herbert Henry Asquith
Edeltäjä Herbert Gladstone
Seuraaja Reginald McKenna
Board of Traden puheenjohtaja
12. huhtikuuta 1908 – 14. helmikuuta 1910
Pääministeri Herbert Henry Asquith
Edeltäjä David Lloyd George
Seuraaja Sydney Buxton
Kansanedustaja
24. lokakuuta 1900 – 15. marraskuuta 1922
29. lokakuuta 1924 – 15. lokakuuta 1964
Henkilötiedot
Koko nimi Winston Leonard Spencer Churchill
Syntynyt30. marraskuuta 1874
Oxfordshire, Englanti
Kuollut24. tammikuuta 1965 (90 vuotta)
Lontoo, Englanti
Ammatti historioitsija, journalisti, kirjailija, sotilas
ArvonimiSukkanauharitarikunta (1953)
Father of the House (1959)
Vanhemmat Randolph Churchill (1849–1895)
Jennie Jerome
Puoliso Clementine Churchill
Lapset
Tiedot
Puolue Konservatiivipuolue (1900–1904, 1924–1964)
Muut puolueet Liberaalit (1904–1924)
Tutkinnot Sandhurstin kuninkaallinen sotakorkeakoulu
Uskonto anglikaani
Etnisyys englantilainen
Kunnianosoitukset
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Yhdistynyt kuningaskunta
Komentajuudet Britannian armeija
Taistelut ja sodat toinen buurisota
ensimmäinen maailmansota

Winston Leonard Spencer Churchill (30. marraskuuta 1874 – 24. tammikuuta 1965) oli brittiläinen poliitikko, joka toimi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1940–1945 ja 1951–1955. Churchill tunnetaan parhaiten roolistaan pääministerinä toisessa maailmansodassa, mutta hän oli myös buurisotaan osallistunut ammattisotilas, ensimmäisen maailmansodan laivastoministeri, maalari ja vuonna 1953 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu kirjailija ja historioitsija. Parlamentissa hän istui yhteensä 62 vuotta.

Churchilliä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 hänet äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.[1]

Varhainen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Churchill syntyi Blenheimin palatsissa Woodstockin kaupungin lähellä Oxfordshiressä. Suvun ensimmäinen kuuluisa jäsen oli kenraali John Churchill, Marlborough’n ensimmäinen herttua, jonka isä oli myös nimeltään ”Sir Winston Churchill”. Winstonin poliitikkoisä, Lordi Randolph Churchill, oli Marlborough’n seitsemännen herttuan kolmas poika. Winstonin äiti oli Jennie Jerome (alkujaan Jeanette Jerome) Brooklynistä New Yorkista, amerikkalaisen miljonäärin Leonard Jeromen tytär.[2]

Churchill kävi Harrow'n poikakoulua lähellä Lontoota vuosina 1888–1893. Hän ei ollut erityisen hyvä oppilas, mutta herätti huomiota kyvyllään oppia pitkiä runoja ja lausua niitä ulkomuistista. Harrow'n jälkeen hän pyrki Sandhurstin kuninkaalliseen sotakorkeakouluun ja pääsi sinne kolmannella yrittämällä.[3]

Vuonna 1895 Churchill lähti Kuubaan sotilastarkkailijana itsenäisyystaistelijoita vastaan sotineen Espanjan armeijan mukana. Tällöin hän myös kirjoitti Saturday Review -lehteen. Vuonna 1901 Churchill liittyi vapaamuurareihin.[4]

Buurisota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran Churchill tuli tunnetuksi sotakirjeenvaihtajana toisessa buurisodassa, jota käytiin Britannian ja buureiksi itseään kutsuvien eurooppalaisperäisten siirtolaisten välillä Etelä-Afrikassa. Hän jäi vangiksi buurien järjestämässä brittiarmeijan junasaattueen väijytyksessä, mutta onnistui karkaamaan.[5] Hän ylitti lopulta Etelä-Afrikan rajan ja saapui Lourenço Marquesiin (nykyiseen Maputoon Mosambikissa).

Poliittinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Churchill käytti lehtimiehenä saavuttamaansa mainetta hyväkseen aloittaessaan poliittisen uransa, joka kesti kaikkiaan 65 vuotta. Hän asettui parlamenttiehdokkaaksi 1899 ja toimi alahuoneen edustajana vuodesta 1900 vuoteen 1922 sekä vuodesta 1924 vuoteen 1964. Aluksi hän oli konservatiivien edustaja. Vuonna 1904 hän loikkasi konservatiiveista liberaaleihin, koska ei hyväksynyt konservatiivien ehdotusta suojatulleista.[6]

Vuoden 1906 vaaleissa Churchill voitti edustajanpaikan Manchesterissa. Hän palveli Henry Campbell-Bannermanin liberaalihallituksessa siirtokuntien alivaltiosihteerinä. Churchillistä tuli pian hallituksen ulkopuolisen hallinnon tärkein jäsen, ja kun Herbert Henry Asquithista tuli Campbell-Bannermanin seuraaja vuonna 1908, juuri kukaan ei yllättynyt Churchillin pääsystä hallitukseen kauppakomission puheenjohtajana. Sen aikaisen lain perusteella juuri nimitetyn hallitusministerin täytyi osallistua täytevaaleihin voittaakseen uudestaan parlamenttipaikan. Churchill menetti Manchesterin paikkansa konservatiivien William Joynson-Hicksille, mutta hänet valittiin parlamenttiin pian uudestaan Dundeen täytevaaleissa. Kauppakomission puheenjohtajana hän ajoi radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia yhdessä uuden valtiovarainministerin David Lloyd Georgen kanssa.

Ministerinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Winston Churchill (korostettu) Sidney Streetillä 3. tammikuuta 1911.
Churchill vuonna 1912.

Churchill pääsi hallitukseen 35-vuotiaana, hieman kiistanalaisena sisäministerinä vuonna 1910. Kuuluisa tuon ajan valokuva näyttää kärsimättömän Churchillin osallistuvan henkilökohtaisesti tammikuun 1911 Sidney Streetin piirityksen johtamiseen ja katsovan kadunkulman yli nähdäkseen kiivaan ammuskelun piiritettyjen anarkistien ja skottikaartin välillä. Hänen toimintansa sai aikaan paljon kritiikkiä. Arthur Balfour kysyi: ”Hän [Churchill] ja valokuvaaja riskeerasivat kumpikin henkensä. Ymmärrän, mitä valokuvaaja teki, mutta mitä herra Churchill teki siellä?”[7]

Sodanjulistuksen jälkeen Asquith nimitti Churchillin laivastoministeriksi (First Lord of the Admiralty), mikä oli sotatoimien kannalta tärkeä ministeritehtävä. Sodan muututtua asemasodaksi Churchill ehdotti toisen rintaman muodostamista Balkanille. Gallipolin maihinnousun epäonnistuttua Churchill joutui eroamaan vuonna 1915 laivastoministerin tehtävästä. Churchill palveli useita kuukausia salkuttomana ministerinä (Chancellor of the Duchy of Lancaster), mutta erosi sitten hallituksesta tuntiessaan, ettei hänen kykyjään käytetty riittävästi hyväksi. Hän liittyi uudestaan armeijaan, vaikka pitikin parlamenttipaikkansa, ja palveli länsirintamalla.[8] Tänä aikana hänen lähin alaisensa oli nuori Archibald Sinclair, josta tuli myöhemmin liberaalien johtaja.[9]

Joulukuussa 1916 Asquith erosi, ja Lloyd Georgesta tuli pääministeri. Ajan ei katsottu olevan vielä kypsä Churchillin hallitukseen pääsylle, koska pelättiin konservatiivien vastustusta. Churchill nimitettiin kuitenkin heinäkuussa 1917 varusteluministeriksi.[10][11]

Paluu valtaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päättymisen jälkeen Churchill palveli David Lloyd Georgen hallituksessa sekä sotaministerinä (Secretary of State for War) että ilmavoimista vastaavana ministerinä (Secretary of State for Air) vuosina 1919–1921. Churchill ehdotti, että kemiallisia aseita käytettäisiin ”vastaanhangoittelevia arabeja vastaan kokeeksi”. Hän sanoi: ”En ymmärrä tätä inhoa kaasun käyttöä vastaan. Kannatan voimakkaasti myrkkykaasun käyttöä sivistymättömiä heimoja vastaan. Vaikutus moraaliin olisi hyvä, ja se levittäisi tervettä kauhua.” Churchill kannatti myös voimakkaasti ulkopuolisten puuttumista Venäjän sisällissotaan ja julisti, että bolševismi pitää "kuristaa kehtoonsa". Hänestä tuli siirtomaista ja muista merentakaisista alueista vastaava ministeri (Secretary of State for the Colonies) vuonna 1921. Niinpä hän sai allekirjoittaa vuoden 1921 sopimuksen Englannin ja Irlannin välillä. Tällä sopimuksella syntyi Irlannin vapaavaltio.

Churchillille palkattiin henkivartija vuonna 1921. Tehtävään valittiin Walter H. Thompson, joka toimi siinä yhteensä 18 vuoden ajan; jäätyään jo eläkkeelle hän palasi henkivartijaksi Churchillin kutsusta vuonna 1939 ja jatkoi sitten vuoteen 1945 asti. lähde?

Sotien välinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1922 Churchillille tehtiin umpilisäkkeen leikkaus. Herättyään leikkauksesta hän sai kuulla, että hallitus oli kaatunut ja että parlamenttivaalit lähestyivät. Liberaalipuoluetta repivät sisäiset riidat, ja Churchillin kampanja oli heikko. Hän hävisi paikkansa Dundeessa ja sanoi menettäneensä samalla kertaa ministerin paikkansa, kansanedustajan paikkansa ja umpilisäkkeensä. Kahden hengen paikan hän hävisi mm. kieltolain kannattajalle Edwin Scrymgeourille. Churchill edusti liberaaleja vuoden 1923 vaaleissa, mutta 12 kuukauden aikana hän lähentyi konservatiiveja, vaikkakin nimitti itseään aluksi ”antisosialistiksi ja perustuslailliseksi”.[12]

Kaksi vuotta myöhemmin vuoden 1924 vaaleissa hänet valittiin konservatiivien tukemana perustuslaillisena edustamaan Eppingiä, missä on nykyään hänen patsaansa. Seuraavana vuonna hän liittyi virallisesti konservatiiveihin ja kommentoi: ”Kuka tahansa voi vaihtaa puoluetta (rat), mutta vaatii tiettyä kekseliäisyyttä vaihtaa vielä uudestaan puoluetta (re-rat)”.[11] Hänet nimitettiin valtiovarainministeriksi (Chancellor of the Exchequer) vuonna 1924 Stanley Baldwinin hallitukseen, ja hänen vastuullaan oli Britannian paluu kultakantaan. Vuoden 1926 yleislakon aikana Churchillin kerrotaan ehdottaneen konekiväärien käyttämistä lakkoilevia kaivosmiehiä vastaan. Churchill valvoi hallituksen British Gazette -lehteä ja sanoi kiistan aikana, että ”joko valtio murtaa yleislakon tai yleislakko murtaa valtion”. Lisäksi hän väitti, että Benito Mussolinin fasismi oli "tehnyt palveluksen koko maailmalle", koska se oli näyttänyt ”tavan taistella vallankumouksellisia voimia vastaan”[13] – Churchill piti siis vahvaa hallintoa suojamuurina näköpiirissä olevaa kommunistista vallankumousta vastaan.

Konservatiivihallitus hävisi vuoden 1929 vaalit. Kun Ramsay MacDonald muodosti koalitiohallituksen vuonna 1931, Churchill ei saanut kutsua hallitukseen. Hän oli nyt uransa pohjalla: aikaa kutsutaankin hänen erämaavuosikseen (the wilderness years).[14] Churchill käytti suuren osan seuraavista vuosista kirjoittamiseen, kuten teokseensa History of the English Speaking Peoples, joka tosin julkaistiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Eniten hän herätti huomiota vastustaessaan puheissaan Intian itsenäistymistä. Pian hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi Adolf Hitlerin valtaannousuun ja Saksan jälleenvarustautumiseen.[14] Hän oli tuohon aikaan ainoa, joka kannatti Britannian jälleenvarustelua itsepuolustukseksi ja Saksan sotaisuuden vastavoimaksi. Churchill kritisoi voimakkaasti Neville Chamberlainin Adolf Hitleriä myötäilevää politiikkaa. Hän tuki myös julkisesti kuningas Edvard VIII:ta, joka aikoi mennä naimisiin Wallis Simpsonin kanssa.[8] Pääministeri Baldwinin hallitus vaati, että silloin kuninkaan pitäisi luopua kruunusta. Jos kuningas ei olisi suostunut, hallitus olisi joutunut eroamaan. Tämä sai aikaan spekulointia, että Churchill olisi voitu nimittää uuden hallituksen pääministeriksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuningas luopui kruunustaan. Churchill havaitsi itsensä eristetyksi ja poliittisesti haavoittuneeksi, mikä kesti jonkin aikaa.

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan syttyessä Churchill nimitettiin laivastoministeriksi (First Lord of the Admiralty). Chamberlainin erottua toukokuussa 1940 Churchill nimitettiin pääministeriksi, ja hän muodosti kaikkien puolueiden hallituksen. Hän nimitti välittömästi ystävänsä ja uskottunsa, teollisuusmies ja lehtiparoni Max Aitkenin (Lord Beaverbrook), vastaamaan lentokoneiden tuotannosta. Aitkenin hämmästyttävät liikemieskyvyt auttoivat Britanniaa kiihdyttämään lentokoneiden tuotantoa ja suunnittelua, millä oli suuri vaikutus sodan lopputulokseen.[15]

Churchillin tuonaikaisilla puheilla oli suuri henkeä kohottava vaikutus taisteluun valmistuvalle Yhdistyneelle kuningaskunnalle.

»Minulla ei ole teille tarjolla mitään muuta kuin verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä (I have nothing to offer but blood, toil, tears and sweat)»

oli Churchillin kuuluisa 13. toukokuuta 1940 pidetty ensimmäinen puhe pääministerinä[16]. Tätä seurasi pian Taistelua Britanniasta (Battle of Britain) edeltävä puhe[17]:

»Puolustamme saartamme uhreista riippumatta. Taistelemme rannoilla, taistelemme maihinnousupaikoilla, taistelemme pelloilla ja kaduilla, taistelemme kukkuloilla; emme koskaan antaudu. (We shall defend our island, whatever the cost may be, we shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.)»

Eräitä Churchillin radiopuheita, kuten edellä mainittua ”Taistelemme rannoilla” on väitetty Churchilliltä kuulostavien esiintyjien pitämiksi, mutta väitteet on myöhemmin kumottu.[18]

Tšiang Kai-šek, Franklin D. Roosevelt ja Churchill Kairon konferenssissa 25. marraskuuta 1943.

Churchillin hyvät suhteet Yhdysvaltain presidenttiin Franklin D. Rooseveltiin turvasivat Yhdistyneelle kuningaskunnalle elintärkeän tarvikkeiden saannin Pohjois-Atlantin kauppareittien kautta (katso Lend-Lease). Churchill oli aloitteentekijä perustettaessa Special Operations Executive (SOE) -organisaatiota, joka toimi Hugh Daltonin taloudellisen sodankäynnin ministeriön (Ministry of Economic Warfare) alaisuudessa ja toteutti, johti ja avusti salaista vallankumouksellista ja partisaanitoimintaa miehitetyillä alueilla menestyksekkäästi.[19] Churchill vaikutti myös merkittävästi brittiläisten kommandojoukkojen syntyyn, jotka olivat myöhemmin esikuvana suurimmalle osalle maailman nykyisistä erikoisjoukoista (Special Forces). Venäläiset kutsuivat Churchillia ”brittiläiseksi bulldogiksi”.

Eräät Churchillin sotatoimet ovat kuitenkin kiistanalaisia. Kun Ranska oli tehnyt aselevon, Churchill määräsi heinäkuussa 1940 sen laivaston tuhottavaksi, ettei se joutuisi Saksan haltuun. Satoja ranskalaisia kuoli, kun britit ampuivat satamissa olleet laivat upoksiin. Tämän seurauksena Ranskan asevoimissa vallitsi monta vuotta brittivastainen mieliala, joka suosi Vichyn hallitusta ja heikensi de Gaullen pakolaishallituksen asemaa.[20] Churchillin on sanottu olleen parhaimmillaankin välinpitämätön ja ehkä jopa rikollinen suhtautumisessaan Bengalin vuoden 1943 suureen nälänhätään, jossa ainakin 2,5 miljoonaa bengalilaista sai surmansa.[21] [22] Tällä välin japanilaiset joukot uhkasivat brittiläistä Intiaa valloitettuaan Bengalin naapurivaltion, brittien hallinnassa olleen Burman, ja jotkut pitävät brittihallituksen politiikkaa kieltää tehokas ruoka-apu tahallisena ja piittaamattomana poltetun maan taktiikkana, joka omaksuttiin Japanin miehityksen uhan alla. Kiistanalainen on myös Dresdenin pommitus juuri ennen sodan päättymistä Euroopassa. Dresden oli suurimmaksi osaksi siviilikohde, jossa oli pääasiassa idästä saapuneita pakolaisia ja jolla oli vain vähän sotilaallista merkitystä. Dresdenin pommitus auttoi kuitenkin liittolaista Neuvostoliittoa ja saattoi jouduttaa sodan loppumista.[23]

Jaltan konferenssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Churchill, Franklin D. Roosevelt ja Josif Stalin Jaltan konferenssissa 1945.

Churchill oli yksi vaikuttajista niiden sopimusten takana, jotka piirsivät uudelleen toisen maailmansodan jälkeiset Euroopan ja Aasian rajat. Pohjois- ja Etelä-Korean välistä rajaa ehdotettiin jo Jaltan konferenssissa, samoin kuin Japanin joukkojen karkottamista Koreasta. Keskusteluja Euroopan rajoista ja sopimuksista käytiin jo vuonna 1943 Rooseveltin ja Churchillin välillä; sopimus hyväksyttiin virallisesti Trumanin, Churchillin ja Stalinin kesken Potsdamissa (Potsdamin sopimuksen XIII artikla).

Yksi näistä sopimuksista käsitteli Puolan ja Neuvostoliiton välistä rajaa, niin sanottua Curzonin linjaa, sekä Saksan ja Puolan rajaa, Oder–Neisse-linjaa. Vaikka Puola oli ensimmäinen Hitleriä vastustanut valtio, maan rajat ja hallinnon määräsivät ”kolme suurta” kysymättä Puolan hallituksen mielipidettä. Puolalaiset sotilaat, brittien ainoat liittolaiset Britannian taistelun aikana, tunsivat itsensä petetyiksi. Liittolaisen Puolan ja vihollisen Saksan kohtalosta päätettiin periaatteessa samalla tapaa.

Sopimuksen osana oli yhteisymmärrys jäljellä olevien saksalaisten karkottamisesta alueelta. Puolalaisten siirto ei tarvinnut hyväksyntää. Tarkkoja lukuja väestöryhmien siirroista ja liikkeistä on vaikea tehdä. Natsihallinnon aikana saksalaisvalloittajat ajoivat puolalaiset kodeistaan ja asuttivat ne saksalaisilla valloitustensa turvaamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeisistä siirroista Churchill oli sitä mieltä, että ainoa tapa vähentää kansojen välisiä jännitteitä oli saada väestönsiirroilla aikaan väestö, joka noudattaisi valtion kansallisia rajoja.

Churchill selosti alahuoneessa vuonna 1944 kantaansa: ”Väestönsiirrot on menetelmä, joka mielestämme tulee tuottamaan kaikkein pitkäaikaisimman ja tyydyttävimmän vaikutuksen. Jäljelle ei jää väestönsekoituksia, jotka aiheuttaisivat loputtomia vaikeuksia… Voidaan aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä (clean sweep). Minua eivät huolestuta nämä siirrot, joita voidaan paremmin toteuttaa nykyoloissa…”[24]

Vaikka Churchillin suurta merkitystä toiselle maailmansodalle ei voida kieltää, hän sai monia vihollisia kotimaassaan. Hän lausui julki halveksuntansa sellaisia ajatuksia kohtaan kuin julkinen terveydenhuolto tai parempi koulutus väestön valtaosalle, mikä aiheutti paljon tyytymättömyyttä kansalaisissa, varsinkin sodassa taistelleiden joukossa. Välittömästi Euroopan sodan päättymisen jälkeen Churchill kärsi raskaan tappion vuoden 1945 vaaleissa Clement Attleen työväenpuolueelle.[25]

Winston Churchill oli pan-eurooppalaisuuden varhainen tukija, mikä lopulta johti Euroopan yhteismarkkinoiden ja myöhemmin Euroopan unionin syntyyn, minkä vuoksi yksi Euroopan parlamentin kolmesta rakennuksesta on nimetty hänen kunniakseen. Churchill oli myös keskeisessä roolissa, kun Ranska sai pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Hän tuki Ranskan paikkaa, jotta saataisiin toinen eurooppalainen valtio tasapainottamaan Neuvostoliiton pysyvää paikkaa.

Rautaesirippu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan alussa Churchill teki tunnetuksi käsitteen rautaesirippu (Iron Curtain), joka tuli julkisuuteen vuonna 1946 Westminster Collegessa Fultonissa, Missourissa pidetyssä kuuluisassa julistuksessa:[26][27]

»Itämeren rannalta Stettinistä [nyk. Szczecin] aina Triesteen Adrianmerelle asti, maanosan halki on laskettu rautaesirippu. Tämän linjan taakse jäävät kaikki Keski- ja Itä-Euroopan vanhojen valtioiden pääkaupungit. Varsova, Berliini, Praha, Wien, Budapest, Belgrad, Bukarest ja Sofia, kaikki nämä kuuluisat kaupungit asukkaineen ovat nyt niin sanoakseni Neuvostoliiton etupiirissä, eivätkä ainoastaan eri tavoin ilmenevän Neuvostoliiton vaikutuksen vaan paljolti myös sen yhä tiukkenevan valvonnan alaisena.»

Ensimmäisenä rautaesirippu-käsitettä käytti kuitenkin keväällä 1945 natsi-Saksan entinen propagandaministeri Joseph Goebbels.

Toinen pääministerikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväenpuolueen hävittyä vuoden 1951 vaalit Churchillistä tuli jälleen pääministeri.[25] Vuonna 1953 hänelle myönnettiin kaksi suurta kunnianosoitusta; Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden lisäksi hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto ”historiallisen ja elämäkerrallisen kuvauksen hallinnasta samoin kuin loistavista puheista inhimillisten arvojen puolustajana”.[28] Saman vuoden kesäkuussa aivohalvaus halvaannutti hänen kehonsa vasemman puolen. Churchill piti 10. lokakuuta 1953 puolueensa vuosikokouksessa puheen, jossa hän korosti idän ja lännen välisen konferenssin järjestämisen olevan tärkeää.[29] Hän erosi terveyssyistä 5. huhtikuuta 1955, mutta säilytti virkansa Bristolin yliopiston kanslerina. Seuraavien vuosien aikana hän kirjoitti ja lopulta julkaisi neliosaisen teoksen History of the English Speaking Peoples. Vuonna 1956 saksalainen Aachenin kaupunki myönsi hänelle Karlspreis-palkinnon hänen ajatuksestaan Euroopan Yhdysvalloista. Vuonna 1959 Churchill peri arvonimen Father of the House (pisin yhtäjaksoinen toiminta alahuoneen edustajana) ollen pisimpään yhtäjaksoisesti palvellut kansanedustaja – vuodesta 1924. Hän säilytti asemansa vuonna 1964 tapahtuneeseen alahuoneesta eroamiseen asti. Vuonna 1963 Churchill kutsuttiin Yhdysvaltojen kunniakansalaiseksi.[30]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Winston Churchill kihlattunsa Clementine Hozierin kanssa hieman ennen heidän avioliittoaan vuonna 1908.

2. syyskuuta 1908 Churchill meni naimisiin Pyhän Margaretin kirkossa Westminsterissä Clementine Hozierin (1885–1977) kanssa, joka oli säkenöivä mutta lähes rahaton kaunotar. Heillä oli viisi lasta: Sarah Millicent Hermione Churchill (josta tuli jossain määrin tunnettu elokuvanäyttelijä, joka esiintyi Fred Astairen kanssa elokuvassa Royal Wedding), Randolph Frederick Edward Churchill, Marigold Frances Churchill (joka kuoli nuorena), Diana Churchill ja Mary Churchill.

Churchillin poika Randolph ja pojanpoika Winston seurasivat häntä parlamenttiin.[31]

Viimeiset elinpäivät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15. tammikuuta 1965 Churchill sai taas aivohalvauksen, diagnoosina vaikea aivoveritulppa. Hän kuoli yhdeksän päivän päästä 24. tammikuuta 1965, jolloin hänen isänsä kuolemasta oli täsmälleen 70 vuotta. Hänen ruumiinsa oli esillä Westminster Hallissa (parlamenttirakennuksessa) kolme päivää ja valtiolliset hautajaiset pidettiin St Paulin katedraalissa Lontoossa.[32] Nämä olivat ensimmäiset ei-kuninkaallisen hautajaiset katedraalissa sitten sotamarsalkka Frederick Robertsin vuonna 1914.[33] Churchillin on kerrottu toivoneen, että Ranskan Charles de Gaullen eläessä häntä pidempään Churchillin hautajaiskulkue kulkisi Waterloon rautatieaseman halki.[34] Hautajaiset olivat aikansa suurimmat, ja niihin osallistui suuri joukko valtionjohtajia, muiden muassa koko Britannian kuningasperhe kuningatar Elisabet II:n johdolla, Tanskan kuningas Fredrik IX, Alankomaiden kuningatar Juliana sekä prinssi Bernhard, Belgian kuningas Baudouin, Norjan kuningas Olavi V, Kreikan kuningas Konstantin II, Luxemburgin suurherttua Jean, Ruotsin prinssi Bertil sekä Ranskan presidentti Charles de Gaulle.[35]

Churchillin toivomuksesta hänet haudattiin perhehautaan Saint Martinin hautausmaalle Bladoniin Woodstockin (Oxfordshire, Englanti) lähelle.[36]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisen uransa ohella Churchill oli myös huomattava historioitsija, joka julkaisi useita teoksia. Eräät hänen 1900-luvun kirjoituksensa, kuten The World Crisis (käsittelee ensimmäistä maailmansotaa) ja The Second World War (”toinen maailmansota”) ovat voimakkaasti omaelämäkerrallisia ja kertovat konfliktin kulusta osallisen silmin. Churchill oli tunnettu puhuja, ja hänen puheitaan on julkaistu kokoelmina kuten The Unrelenting Struggle (1942), The Dawn of Liberation (1945) ja Victory (1946).[37]

Churchill itse vähätteli joidenkin teostensa kirjallista arvoa ja alleviivasi sitä, että elätti perheensä kirjoittamalla eikä elänyt perityn varallisuuden turvin.[38]

Alun perin Churchill kirjoitti nimellä Winston Churchill. Hän sai kuitenkin jo varhain tietää, että oli myös olemassa samanniminen amerikkalainen kirjailija, joka oli julkaissut jo ennen häntä. Välttääkseen sekaannuksen he sopivat, että amerikkalainen kirjailija jatkaisi julkaisemista nimellä Winston Churchill ja englantilainen kirjoittaisi nimellä Winston S. Churchill.[39]

Churchillin teoksiin lukeutuvat:[40]

  • The River War – Julkaistu 1899 (kaksi osaa). Aiheena Herbert Kitchenerin suorittama Sudanin uudelleenvalloitus vuonna 1898. Julkaistu myös yksiosaisena lyhennettynä laitoksena.
  • Savrola – Churchillin ainoa romaani. Julkaistu vuonna 1900.
  • Lord Randolph Churchill – kaksiosainen isän elämäkerta.
  • The World Crisis – ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä kuusiosainen teos
  • My Early Life (suom. Nuoruuteni) – omaelämäkerta joka käsittelee hänen uransa 25 ensimmäistä vuotta, mukaan lukien toiminta buurisodassa.
  • Marlborough – Churchillin esi-isän John Churchill, Marlboroughin herttuan elämäkerta. Julkaistu kaksi-, neljä ja kuusiosaisina laitoksina.
  • The Second World War. kuusi osaa (toisinaan uudelleen painettu 12-osaisena).
  • A History of the English Speaking Peoples.
  • The Scaffolding of Rhetoric – 1 763 sanan essee kaunopuheisuudesta; julkaisematon, kirjoitettu 1897.[41]
  • Painting as a Pastime (1948) – lyhyt maalaustaiteen ylistys.

Maalaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Churchill alkoi harrastaa öljyvärimaalausta noin 40 vuoden iässä ja kehittyi varsin taitavaksi maisemamaalariksi. Hän ihastui Marokon valoon ja maalasi siellä useita maisemamaalauksia, jotka nykyisin nousevat korkeisiin hintoihin taidehuutokaupoissa. Vuonna 2021 Angelina Jolien omistama, Churchillin toisen maailmansodan vuosina maalaama ja alun perin Franklin D. Rooseveltille lahjoittama maalaus Tower of Koutoubia Mosque myytiin 8,3 miljoonalla punnalla.[42]

Kunnianosoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Winston Churchillin kunnianosoitukset

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Churchill Voted Greatest Briton BBC News. 24.11.2002. British Broadcasting Corporation. Viitattu 22.7.2007. (englanniksi)
  2. ↑ Biography: The Child The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  3. ↑ Biography: The Soldier The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Tunnettuja vapaamuurareita – Kuninkaantien Kilta ry Viitattu 7.9.2012
  5. ↑ Biography: War Correspondent The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  6. ↑ Biography: Radical The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  7. ↑ Smith, Stanley: The Siege of Sidney Street The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  8. ↑ a b Winston Churchill (1874–1965) British Broadcasting Corporation. (englanniksi)
  9. ↑ Archibald Sinclair, 1st Viscount Thurso Undiscovered Scotland: The Ultimate Online Guide. Viitattu 21.9.2009. (englanniksi)
  10. ↑ Slaughter at Gallipoli: The Price Paid by Hampshire Troops 90 Years Ago Hampshire Chronicle. Viitattu 15.9.2009.
  11. ↑ a b Fall and Recovery The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  12. ↑ Hall, Douglas J.: Churchill’s Elections The Churchill Centre. Viitattu 7.6.2010. (englanniksi)
  13. ↑ Book Review: Mussolini: A Biography Historynet.
  14. ↑ a b Biography: The Wilderness The Churchill Centre. Viitattu 7.6.2010. (englanniksi)
  15. ↑ Lord Beaverbrook Flexed Britain’s Air Muscle The Churchill Centre. Viitattu 16.9.2009. (englanniksi)
  16. ↑ Blood, Toil, Tears and Sweat The Churchill Centre. Arkistoitu 8.6.2010. Viitattu 18.6.2010. (englanniksi)
  17. ↑ We Shall Fight on the Beaches The Churchill Centre. Viitattu 18.6.2010. (englanniksi)
  18. ↑ Rhodes James, Robert: Myths: An Actor Read Churchill’s Wartime Speeches Over the Wireless (arkistolinkki) The Churchill Centre. (englanniksi)
  19. ↑ Morris, N.: The Special Operations Executive 1940–1946 BBC History. 2001. British Broadcasting Corporation. Viitattu 21.9.2009. (englanniksi)
  20. ↑ Churchill's Darkest Decision (Arkistoitu – Internet Archive) Channel 4
  21. ↑ The Bengali Famine (Churchill in the News) The Churchill Centre. Viitattu 16.9.2009. (englanniksi)
  22. ↑ Goulden, Joseph C.: Book Review: Indian Mistreatment During World War II The Washington Times. 4.8.2010. Washington, D.C.: Larry Beasley. (englanniksi)
  23. ↑ Churchill and the Bombing of Dresden The National Archives. Viitattu 16.9.2009. (englanniksi)
  24. ↑ Germans Expelled from Poland After the Second World War Poland Poland Viitattu 17.9.2009 (englanniksi)
  25. ↑ a b In Opposition The Churchill Centre. Viitattu 17.9.2009. (englanniksi)
  26. ↑ The Sinews of Peace The Churchill Centre. Viitattu 18.6.2010. (englanniksi)
  27. ↑ Winston Churchill – Iron Curtain Speech Age of the Sage Viitattu 17.9.2009 (englanniksi)
  28. ↑ The Nobel Prize in Literature 1953 (elämäkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  29. ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 14. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  30. ↑ Plumpton, J.: Churchill Honored with US Citizenship The Churchill Centre. Viitattu 17.9.2009. (englanniksi)
  31. ↑ Last Farewell to Churchill (On This Day 1965) British Broadcasting Corporation. Viitattu 16.9.2009. (englanniksi)
  32. ↑ Operation Hope Not: 40th anniversary of Sir Winston Churchill's funeral National Archives
  33. ↑ Blue Plaque for Lord Roberts of Kandahar Royal Borough of Windsor and Maidenhead. Arkistoitu 20.7.2008. Viitattu 16.9.2009. (englanniksi)
  34. ↑ Churchill, De Gaulle and Waterloo Strange History. 15.3.2012. Viitattu 15.4.2014. (englanniksi)
  35. ↑ Picture of the Heads of State Attending Churchill’s Funeral gettyimages.fi.
  36. ↑ Bladon near Woodstock (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
  37. ↑ The Books of Sir Winston Churchill The Churchill Centre. Viitattu 7.6.2010. (englanniksi)
  38. ↑ Muller, James W.: The Education of Winston Churchill The Churchill Centre. Viitattu 15.9.2009. (englanniksi)
  39. ↑ Churchill & His Contemporaries (319) The Churchill Centre. Arkistoitu 3.7.2010. Viitattu 7.6.2010. (englanniksi)
  40. ↑ Frenz, Horst (toim.): Nobel Lectures, Literature 1901–1967. Elsevier Publishing Company, 1969. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  41. ↑ Scaffolding of Rhetoric (The Freshman Year of University Studies) Portlant State University. Arkistoitu 19.8.2002. Viitattu 31.7.2006.
  42. ↑ Palumbo, Jacqui: Rare Winston Churchill painting sold by Angelina Jolie smashes auction record CNN Style. 2.3.2021. Viitattu 2.3.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hastings, Max: Winston Churchill: Sotavuodet 1940–1945. (Finest Years) Suomentanut Ruuhinen, Heli. Jyväskylä: Docendo, 2011. ISBN 978-951-0-38033-8
  • Adler, Peter: Churchill i talarstolen – ett retoriskt porträtt. Stockholm: Carlssons, 2012. ISBN 978-91-7331-510-4 (ruotsiksi)
  • Shelden, Michael: Young Titan: The Making of Winston Churchill. New York: Simon & Schuster, 2013. ISBN 978-1-4516-0991-2 (englanniksi)
  • Hagberg, Knut: Winston Churchill. Aura, 1945.
  • Churchill, Randolph & Gilbert, Martin: Winston S. Churchill. (Virallinen elämäkerta, 8 osaa) Lontoo: Heinemann, 1966–1988. ISBN 978-0-434-13001-6 (englanniksi)
  • Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, Otava 2002 ISBN 951-1-17167-4
  • Jonathan Walker, Churchillin kolmas maailmansota (Churchill's third world war); suomentanut Maikki Soro, Minerva 2017 ISBN 978-952-312-495-0
  • Howard Blum, Salamurhaajien yö (Night of the assassins); suomentanut Maikki Soro, Minerva 2021 ISBN 978-952-375-234-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle Suuren palkinnon saajat
1950–1975

1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga

1976–2000

1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton

2001–

2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala · 2023 Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan kansa · 2024 Pinchas Goldschmidt ja Euroopan juutalaisyhteisöt

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Winston_Churchill&oldid=22707784”