Ranskan Dahomey

Dahomeyn ja alusmaiden siirtomaa Colonie du Dahomey et dépendances
1894–1958
lippu
Ranskan Dahomey tummanvihreällä, muut Ranskan Länsi-Afrikan siirtomaat limetinvihreällä, muut Ranskan siirtomaat tummanharmaalla, Ranskan tasavalta tummimmalla harmaalla.
Valtiomuoto	Ranskan siirtomaa
osa	Ranskan Länsi-Afrikkaa
Pääkaupunki	Porto-Novo
Historia
– siirtomaaksi	1872
– osaksi Ranskan Länsi-Afrikkaa	1904
– osaksi Ranskan unionia	4. syyskuuta 1947
– osaksi Ranskan yhteisöä	11. joulukuuta 1958
– itsenäisyys	1. elokuuta 1960
Viralliset kielet	ranska
Kielet	baribara, fon, fulani, joruba
Valuutta	Ranskan Länsi-Afrikan frangi CFA-frangi
Kansallislaulu	”Marseljeesi”
Edeltäjä	Dahomeyn kuningaskunta
Seuraaja	Dahomeyn tasavalta
Infobox OK

Ranskan Dahomey, virallisesti Dahomeyn ja sen alusmaiden siirtomaa (ransk. Colonie du Dahomey et dépendances), oli vuosina 1894–1960 Ranskan siirtomaa, joka oli osa Ranskan Länsi-Afrikkaa (ransk. Afrique occidentale française, AOF). Toisen maailmansodan jälkeen Dahomeysta tuli osa Ranskan unionia korotetulla autonomialla. Ranskan viides tasavalta perustettiin 11. joulukuuta 1958, ja Ranskan unionista tuli Ranskan yhteisö. Siirtomaasta tuli itsehallinnollinen Dahomeyn tasavalta Ranskan yhteisössä, ja kaksi vuotta myöhemmin, 1. elokuuta 1960, Dahomey itsenäistyi uudestaan oltuaan Ranskan miehittämä 66 vuotta. Maa muutti nimensä vuonna 1975 Beniniksi.

Historia

Ranskan miehitysjoukot Abomeyssa marraskuussa 1892.

Ranskan valloitusjoukot kaivavat aarteita kuningas Béhanzinin palatsissa Abomeyn valtauksen jälkeen.

Ranskan miehitysjoukot valloittivat Dahomeyn kuningaskunnan pääkaupungin Abomeyn vuonna 1892. Kuningas Béhanzin antautui vuonna 1894, ja hänet karkotettiin Martiniqueen. Valloittajat syöksivät vuonna 1900 vallasta myös hänen seuraajansa Agoli-Agbon, joka karkotettiin Gabonin. Sen jälkeen ranskalaiset eivät hyväksyneet Dahomeyhin uusia kuninkaita.

Ranskan siirtomaahallinnon aikana maassa laajennettiin lähetystyötä ja koulutusta, vaikka toiminta keskitettiin paljolti maan eteläosiin. Myös Dahomeyn maataloutta yritettiin hyödyntää.

Siirtomaahallinnon perustaminen

Ennen miehityssotaa ranskalaisten läsnäolo rannikolla oli voimakasta. Valloitussodassa 1890-luvun alussa Ranska kukisti fon-kansan ja sai hallintaansa koko Etelä-Dahomey. Vuoteen 1900 asti ranskalaiset hallitsivat suojelemiensa paikallisten hallitsijoiden avulla lähes koko maata, kunnes heidät korvattiin suoraan Ranskan hallinnon alaisilla johtajilla. Samaan aikaan veroja korotettiin. Vuonna 1905 Dahomey yhdistettiin Ranskan Länsi-Afrikkaan (AOF) sen osa-alueeksi. Alueen asema säilyi lähes muuttumattomana siirtomaahallinnon loppuun asti.

Ranskalaiset tekivät liitto- ja suojelusopimuksia Dahomeyn ympärillä olevien alueiden kanssa. Vuoteen 1908 mennessä kaikki entiset paikallishallinnon rippeet oli hävitetty. Aikaisempien afrikkalaisten kuninkaiden seuraajat eivät saaneet käyttää kuninkaan arvonimeä, vaan heitä kutsuttiin nimillä chefs supérieurs. useimmat Dahomeyn dynastiat kuitenkin säilyivät, vaikka vain niiden alamaiset tunnustivat ne.

Ranskan Dahomeyn siirtomaahallinto oli rauhallista, mutta sen katkaisivat pidätykset, protestit, vähäiset sotilaalliset selkkaukset ja toisinaan salamurhat.

Toisen maailmansodan jälkeen AOF:n alueita johti Dakarissa Senegalissa sijainnut kenraalikuvernööri, joka oli vastuussa Pariisissa sijaitsevalle siirtomaaministeriölle. Hänen apunaan oli neuvoa-antava hallintoneuvosto, jossa oli viisi edustajaa alueen kustakin maasta. Kussakin siirtomaassa oli oma kuvernööri, joka oli vastuussa Dakarille, sekä territoriaalinen kokous, jonka senkin valta oli rajoitettu.

Rajat, tullit ja liikenneyhteydet

Ranskan valta vahvistettiin myös perustamalla pysyvät rajat. Vuoteen 1889 mennessä Ranska, Saksa (lännessä oleva Togomaa) ja Britannia (idässä oleva Nigeria) sopivat Ranskan rajat rannikolla. Sen jälkeen rajalinjat ulotettiin sisämaahan, ja Länsi-Afrikan kansat saatiin hyväksymään uudet kohtalonsa.

Rajoille määrättiin tarkastajat ja tulliasemat. Siirtomaahallinto tukahdutti joidenkin alueiden kehityksen. Esimerkiksi Grand-Popon ja Togomaan välissä rannikolla oleva Agoué kärsi Ranskan ja Saksan tullimääräysten jäykästä soveltamisesta. Salakuljetus Nigeriasta alkoi heti tulliasemien perustamisen jälkeen.

Siirtomaavallan muutos Dahomeyssa näkyi selvimmin verojen voimakkaana kasvuna. Ranskalaiset säätivät tulliverot 1880-luvulla hallintokulujen kattamiseksi. Siirtomaiden odotettiin maksavan oman hallintonsa, mutta keskushallinto vastasi sotilasmenoista. Ranskan Afrikan kenraalikuvernöörin virka perustettiin muodollisesti vuonna 1899, mutta se toteutettiin vasta vuonna 1905. Kenraalikuvernöörin keskusbyrokratia perustettiin Dakariin, josta se perusti sotilasvallan miehityksen sisämaassa oleville alueille sekä vastasi pääomasijoituksista.

Kuvernööri perusti vuonna 1904 Dahomeyhin rautatieyhtiön, jonka toimintaa laajennettiin Porto-Novosta Savéen ja Sakétésta Pobèen ja joka otti haltuunsa Cotonoun sataman parantamisen.

Verotus

Maantien kiveystöitä Dahomeyssa noin vuonna 1900.

Rajojen perustaminen vahvisti Ranskan valtaa Dahomeyssa. Tullihuoneiden avulla yritettiin verottaa Togoon ja Nigeriaan suuntautuvaa kauppaa, mutta koska tulli oli kolmen siirtomaan alueella eri suuruinen, tuontitavaran suhteellinen hinta oli eri suuruinen, mikä tarjosi mahdollisuuden salakuljetukselle. Rajat merkitsivät myös eroja verotus- ja työvoimapolitiikassa. Vuonna 1910 ”päävero” oli Togossa 7,5 frangia, kun taas Dahomeyssa se oli 2,5 frangia. Ne, jotka asuivat Dahomeyssa ja joiden pellot olivat Togon puolella rajaa, eivät ennen pitkää halunneet mennä pelloilleen. Jotkut Savéssa asuvat muuttivat Nigeriaan välttääkseen henkilöverotusta ja teiden rakentamisen pakkotyötä mutta palasivat koteihinsa kaupankäyntiä varten.

Veron välttelystä rangaistiin ankarasti. Länsi-Afrikassa vuonna 1934 matkaillut englantilainen Geoffrey Gorer kertoo tavanneensa Pohjois-Dahomeyssa kaksi miestä, jotka eivät olleet maksaneet kaikkia verojaan. Maksupäivänä heiltä puuttui sadasta frangista 25. Gorer kertoo:

»Heitä ruoskittiin chacoutella (raskas nahkaruoska) koolle kutsuttujen kyläläisten edessä, kunnes he menettivät tajuntansa, ja heidät vietiin hoitamattomina vankilaan, jossa heidän oli työskenneltävä 50 päivää, ja sitten heidät lähetettiin takaisin, ja silti he olivat vielä velkaa jäljelle jääneen veron. Puhuin yhdelle kyseisistä miehistä, ja näin hänen märkivien haavojen peittämän selkänsä.»

Varojen käyttö

Dahomeylaisia Porto-Novon torilla vuonna 1908.

Dahomeyn siirtomaahallinnon nettovaikutus oli, että maan asukkailta riistettiin verotuksen avulla valtavia summia. Varovaisimman arvion mukaan verotuloista neljännes yksinkertaisesti siirrettiin pois maasta. Toisen arvion mukaan 40 prosenttia kerätyistä veroista siirrettiin maasta ja pääosa lopuista tuloista käytettiin tuhlaillen.

Vaikka Dahomeyn siirtomaahallinto oli vahvempi kuin aikaisemmat, se oli aluksi pieni ja heikko. Se yritti hallita maata, kauppaa ja tuotantoa. Kauppapolitiikassa yritettiin tukea eurooppalaisten ja erityisesti ranskalaisten yritysten laajentumista. Ranskalaisia kauppiaita nimitettiin hallintoon, ja he olivat usein kauppakamarien johdossa.

Vuosien 1915–1918 kansannousut

Eri paikkakunnilla Borgoussa, Atakorassa ja Monossa puhkesi kansannousuja osittain ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien korkean verotuksen, kuljetusolojen ja rekrytointipolitiikan takia. Kansannousuja aiheutti myös se, että siirtomaavalta lakkautti perinteiset karavaani- ja kauppareitit. Syinä kansannousuihin olivat myös Ranskan hallinnon aiheuttamat epäkohdat Dahomeyssa, liian suuri paikallisten hallitsijoiden määrä sekä historiasta juontuvat levottomuudet. Niissä oli mukana myös Nigerian muslimien agitaatiota valkoihoisia vastaan ja riitojen leviäminen Dahomeyn Bariba-johtajien välille, erityisesti Nikkin alueella, jossa britit olivat suistaneet vallasta Bussa-johtajan Nigeriasta käsin vuonna 1915.^lähde?

Ylipäätään kapinoinnin taustalla oli Ranskan toteuttama perinteisten johtajien vallan rajoittaminen. Vaikka kansannousut olivat luonteeltaan paikallisia, eivätkä ne suuntautuneet suoraan hallintoa vastaan, mukana oli alueen koko väestö. Kapinoiden tukahduttamista estivät maasto ja Ranskan Dahomeyssa olevien joukkojen vähyys.^lähde?

Kapinoita olivat Hollin kapina 1914 Ouéméssa, jossa se rauhoittui vuonna 1918, Borgoun kansannousu, joka alkoi vuonna 1916 ja murskattiin 1918. Somba-kansan kapinaliike Atakorassa syntyi tyytymättömyydestä sotaväenottoihin.

Ranskan kuvernöörit nujersivat kapinoita ja rankaisivat osallistujia sakoilla, vankeudella ja veronkorotuksilla. Selkkauksia ratkoivat myös epävirallisesti ranskalaisten nimittämät kantonien päälliköt.

Ranskan assimilaatiopolitiikka

Ranskalainen kenraali Cotonoussa noin vuonna 1890.

Ranskalaisten hallinto Dahomeyssa perustui poliittiseen teoriaan, joka oli ristiriidassa Ranskan tasavallan vastaavan kanssa. Se oli ristiriidassa myös Dahomeyn alamaisten näkemysten kanssa. Ideologinen erimielisyys hallitsijoiden ja hallittavien välillä oli keskeinen tekijä siinä, millaiseksi siirtomaavalta koettiin. Vähitellen dahomeylaiset saavuttivat perustuslaillista asemaa ja saivat myönnytyksiä.

Ranskan Länsi-Afrikan assimilaatiopolitiikan mukaan siirtomaat olivat olennainen osa emämaa-Ranskaa, ja niitä pidettiin myös merentakaisina provinsseina. Länsiafrikkalaisia pidettiin Ranskan alamaisina, ja kuten lapsilta, heiltä odotettiin isänmaallisia velvollisuuksia. Ranskalaiset uskoivat, että sivilisaation tärkein velvollisuus villejä kohtaan oli antaa heille ”työn maku”. Tätä perusteltiin sillä, että sivilisaation edunsaajina heidän tulisi osallistua sen maan kulujen maksamiseen, joka tuottaa heille etuja. Tämän ajattelun mukaisesti ”natiivin” ensisijainen rooli oli siis taistella ja tuottaa kotimaan puolesta. Ranskalaiset uskoivat, että ”natiivi” sen ansiosta väistämättä sivistyy, joten auttaessaan Ranskaa ”natiivi” itse asiassa auttaa itseään.

Alamaisten luokittelu

Ranskan siirtomaapolitiikan taustalla oli teoreettinen oppi, jonka mukaan oletettiin, että siirtomaiden kansat sopeutuvat vähitellen siirtomaahallitsijan alaisuuteen. Niille siirtomaiden alamaisille, jotka olivat omaksuneet Ranskan kulttuurin mukaiset ominaisuudet, myönnettiin assimilén (sopeutunut) tai évoluén (kehittynyt) asema. Näitä olivat esimerkiksi ranskan kieli, vaatetus, koulutus ja uskonto. Asema saatettiin myöntää myös henkilölle, joka oli palvellut erinomaisesti Ranskan siirtomaa-armeijassa tai virkailijana.^lähde?

Évolué

Évoluén aseman hankkinut afrikkalainen sai itselleen oikeuden anoa Ranskan kansalaisuutta. Prosessi oli kuitenkin niin monimutkainen, että koko Ranskan Länsi-Afrikassa sellainen myönnettiin vain kahdelle tuhannelle afrikkalaiselle (vuonna 1934 Dahomeyssa 78:lle).

Évolués-järjestelmä palveli kahta tarkoitusta. Kustannuksia voitiin vähentää korvaamalla ranskalainen työvoima afrikkalaisella. Sen avulla voitiin myös luoda harhakuva siitä, että siirtomaan asukkaat hyötyisivät ”sivistymisestä”. Heidän tehtävänsä oli palvella Ranskan loistoa, ja kaukaisessa tulevaisuudessa heistä tulisi tarpeeksi ”sivistyneitä”, jotta heitä voitaisiin pitää täysin ranskalaisina. Todellisuudessa se ei toteutunut.

Jotta länsiafrikkalainen olisi voinut saada Ranskan kansalaisuuden, hänen oli täytettävä kovat vaatimukset. Henkilön olisi täytynyt syntyä johonkin Senegalin neljästä maakunnasta (Saint-Louis, Gorée, Rufisque ja Dakar). Hänellä oli myös oltava vähintään kymmenen vuoden ansioitunut asema Ranskan palveluksessa ja todisteita hyvästä luonteesta. Hänellä täytyi myös olla Ranskan Kunnialegioonan kunniamerkki.^lähde?

Vuonna 1912 julkaistun asetuksen mukaan ehdokkaan, jotka halusi hakea Ranskan kansalaisuutta tuli täyttää seuraavat vaatimukset:

• lojaalisuus Ranskan siirtomaahallinnolle ja sen palveleminen
• ranskan kielen luku- ja kirjoitustaito
• taloudellinen tasapaino ja hyvä luonne

Ranskan kansalaisuudesta oli monia etuja. Kun länsiafrikkalaisesta tuli ranskalainen, hän oli Ranskan lain ja tuomioistuimen alainen. Mustaihoinen ranskalainen vapautettiin indigénatista, pakkotyöstä, johon ranskalainen hallintovirkailija saattoi tuomita kenet tahansa afrikkalaisen enintään kahdeksi vuodeksi ilman oikeudenkäyntiä. Länsiafrikkalainen ranskalainen saattoi vapautua pakkotyöstä rahalla. Henkilö voitiin myös nimittää mihin tahansa virkaan Ranskassa tai siirtomaassa.

Indigénat

Indigénat oli siviilioikeudellinen laki, lakikokonaisuus tai säädös, jolla rajoitettiin niitä alkuperäiskansojen (peuples indigènes) väestöjä, jotka eivät olleet saavuttaneet évolulén tai assimilén asemaa. Säännökset olivat voimassa Ranskan siirtomaissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle.^lähde?

Kansalaisoikeuksien ja poliittisten vapauksien rajoituksiin kuului pakkotyöhön, esimerkiksi kantamiseen, pakottaminen. Voimassa oleva laki salli indigénatin toimeenpanon kulloisenkin Ranskan hallitsijan alaisena. Indigénat oli Ranskan Afrikassa suurimpia konfliktien aiheuttajia.

Corvée

Grand-Popon laguunisatama Dahomeyn lounaisrannikolla.

Corvée oli pakkotyötä, jossa verojen asemasta pakotettiin työskentelemään useimmiten rakennuksilla tai kantajina. Useimmissa Ranskan siirtomaissa perinteiseen väestöön sovellettuun idigénat-lakiin perustuvaa pakkotyötä määrättiin toisen maailmansodan loppuun asti. Corvée-työ oli Ranskan siirtomaavallan alaisten kansojen suuri valituksen aihe, ja se synnytti erilaisia kapinoita.

Geoffrey Gorer ihmetteli matkallaan sitä, että lukuun ottamatta yksityisten rakennuttamia siltoja hän ei nähnyt minkäänlaisia työkaluja Ranskan Länsi-Afrikan yleisten töiden tekijöillä. Hän totesi: ”Neekeri maksaa paljon vähemmän kuin lapio, puhumattakaan nostureista.” Gorerin mukaan vuonna 1934 Ranskan Länsi-Afrikassa tiet rakennettiin ja kunnostettiin palkattomalla työvoimalla.

Gorer raportoi, että maantiet on tehty hiekasta. ”Siirtomaan eteläosissa maa on lateriittia, jolla tien pinnasta tulee erityisen hyvä ja kov. Parhaat tiet ovat hieman maanpinnan yläpuolella sateen varalta. Niihin tarvittava maa kaavitaan ympäröiviltä mailta noilla veitsillä koreihin, jotka kannetaan ja kaadetaan tielle.”

»Tien pinta tasoitetaan savella, jota tiiviissä jonoissa seisovat naiset lyövät puilla, piesten maata esinaisen määräämän ajan. He tekevät tätä työtä kymmenen tunnin ajan jatkuvasti kumartuneina, monet heistä ovat raskaana tai vauva selkään sidottuna.»

Assimilaatiopolitiikan toteutuminen käytännössä

Ranskalaiset luopuivat assimilaatiopolitiikasta, koska se osoittautui epäkäytännölliseksi. Vuoteen 1937 mennessä vain 80 000 Ranskan viidestätoista miljoonasta länsiafrikkalaisesta oli saanut Ranskan kansalaisuuden. Heistä 78 000 oli Ranskan kansalaisia siksi, että he olivat syntyneet jossakin neljästä Senegalin maakunnasta. Politiikan nimi muutettiin 1920-luvulla assosiaatiopolitiikaksi. Suunniteltiin yhdistys, joka järjestäisi yhteiskuntaa uudelleen jotta sekä ranskalaiset että länsiafrikkalaiset saisivat siitä oletetun maksimaalisen hyödyn.^lähde?

Tutkijoiden mukaan tämä politiikka oli käytännössä kuin hevosen ja sen ratsastajan yhdistämistä, koska ranskalaiset sanelevat aina suunnan, johon kehityksen tulisi mennä, ja määrittelivät, mistä olisi molemminpuolista hyötyä heille itselleen ja länsiafrikkalaisille. Usko ranskalaisen sivilisaation paremmuuteen kuvastui siirtomaan oikeusjärjestelmässä, ranskalaisten asenteessa alkuperäiskansojen lakia, viranomaisia, heidän oikeuksiaan maahan ja koulutustaan kohtaan. Ranskalaiset tuomitsivat kaiken afrikkalaisen primitiiviseksi ja barbaariseksi.

Hallinto ja politiikka

Puolueet

Ranskan Afrikassa äänioikeus oli käytännössä rajattu niille afrikkalaisille, joita pidettiin assimiloituina ranskalaiseen kulttuuriin.

Ensimmäiset varsinaiset poliittiset järjestöt syntyivät Dahomeyssa vuosina 1945 ja 1946. Ne vastasivat Ranskan perustuslain uudistuksiin, jotka tehtiin Pariisissa. Vuosina 1946–1951 aluepolitiikkaa hallitsi Union Progressiste Dahoménne, löyhästi rakentunut elin, jolla sen väitteiden mukaan oli ”massajäsenyys”. Sillä oli useita samoja johtajia kuin toista maailmansotaa edeltäneillä eliittiyhdistyksillä, ja se omaksui niiltä näkemyksen siirtomaauudistuksesta. Ajan institutionaaliset järjestelyt eivät pakottaneet poliitikkoja pyrkimään äänestäjien aktivointiin. He rohkaisivat vahvistamaan kansanedustajan henkilökohtaista auktoriteettia sekä hänen poliittisten kumppaneidensa että äänestäjien suhteen.

Alueelliset puolueet perustettiin vuonna 1951 ja sen jälkeen. Syynä alueellisten puolueiden perustamiseen oli se, että äänestäjien määrä viisinkertaistui nopeasti äkillinen. Toinen kansalliskokouksen paikka myönnettiin alueelle johti U.P.D.:n jakautumiseen. Sourou Migan Apithy oli puolueen varapuheenjohtaja 1946–1951. Pohjois-Dahomeyn poliitikkoja johti Hubert Maga. He käyttivät hyväkseen jakoa U.P.D.:n sisällä ja myös pohjoisessa ollutta kaunaa puolueen välinpitämättömyydestä aluetta kohtaan. Aluejärjestelmän pohjoinen osa syntyi (G.E.N.D., myöhemmin M.D.D.), ja sitä seurasi nopeasti kaakkoinen ”blokki”, joka oli kiistattomasti Apithyn aluetta. 1950-luvun puolivälissä ilmestyi kolmas osapuoli, U.D.D. joka otti vastaan ​​Magan ja Apithyn läänien ulkopuolelle jääneet alueelliset ja kaupunkien tuen.

Ranskalaiset uskoivat, että assimilaatiopolitiikan myötä afrikkalaiset kansat jäisivät lopulta Ranskan johdolla Ranskan kansainyhteisöön. Niinpä he tukivat siirtomaiden poliittisia puolueita Ranskan kansallisten puolueiden jaoksina. Esimerkiksi Ranskan gaullistinen puolue tuki Parti Republicain du Dahomeyta (perustettu 1951). Ranskan sosialistipuolue oli perustanut osaston Senegaliin (1936). Esimerkiksi Leopold Senghor tuli Ranskan sosialistipuolueen kautta Ranskan kansalliskokouksen jäseneksi.

Eliitti ja lehdistön rooli

Dahomeyn määrätietoisen journalismin juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun. Sanomalehdistä tuli koulutetun eliitin keino saada huomiota ja arvostella Ranskan mahtihallintoa. Dahomeyn lehdistöstä tuli paikka, jossa tyytymättömyyttä ja toisinajattelijuutta oli enemmän kuin muualla Ranskan Länsi-Afrikassa.

Ranskankielisen Afrikan eliiteistä Dahomeyn eliitti oli lukumäärältään merkittävä ja sen asenne oli silmiinpistävä. 1930-luvulla Dahomeyta kutsuttiin Länsi-Afrikan ”latinalaiskortteliksi”, koska koulutettujen ihmisten keskittymää verrattiin Sorbonnen ympäristöön ja dahomeylaisia pidettiin yleensä älykkäinä ja koulutettuina verrattuina muihin afrikkalaisiin.

Le Phare du Dahomey (Dahomeyn majakka) -lehden logo.

Vuosina 1905–1960 Dahomeyssa julkaistiin ainakin 60 tai jopa 90 erinimistä lehteä. Useita niistä julkaistiin kansainvälisen talouslaman aikoina 1920–1930-luvuilla, ja uusia alkoi ilmestyä toisen maailmansodan jälkeen, kun poliittinen toiminta sallittiin Ranskan hallitsemassa Länsi-Afrikassa. Lähes kaikki Dahomeyn sanomalehdet ilmestyivät siirtomaan eteläosissa, usein Cotonoussa, Porto-Novossa ja Ouidahissa. Siellä asui koulutettu, kolonisoitu^selvennä eliitti, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä les évolués.

Myös kouluja perustettiin aktiivisesti, ja koulutuksen sisältöön kiinnitettiin huomiota. Kun maahan Toisen maailmansodan jälkeen sai perustaa poliittisia järjestöjä, 1930-luvun kirjailijat ja toimittajat osallistuivat niiden toimintaan.

Siirtomaakauden lehdistö Dahomeyssa oli pohjimmiltaan eliitin lehdistöä. Sitä kirjoitettiin ”kehittyneille”, jotka olivat saaneet tavallisesti usean vuoden mittaisen koulutuksen ja jotka yhdistivät Ranskan kulttuuriset arvot omiinsa. Huomattava osa Dahomeyn siirtomaaeliitistä oli ”brasilialaisia”, agudoita. Eliittiin kuului myös alkuperäisiä afrikkalaisia, jotka olivat käyneet koulua roomalaiskatolisilla lähetysasemilla, sekä portugalilaisten ase- ja orjakauppiaiden jälkeläisiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dahomeyn lehdistö arvosteli äänekkäästi Ranskan hallinnon vastoinkäymisiä ja väärinkäyttöjä, vaikka lehdistö ei ollut yksiääninen. Toimittajien välinen kilpailu nostatti uusia aiheita. Jotkut lehdet olivat epäpoliittisia tai avoimesti miehityshallintoa puolustavia. Esimerkiksi pitkään julkaistu lehti Phare du Dahomey pyrki painottamaan informaatiota enemmän kuin politiikkaa, ja sitä pidettiin yleisesti hallintoa puolustavana.^lähde?

Dahomeyn ensimmäistä sanomalehteä L’Echo du Dahomeyta julkaisivat ranskalaiset kauppiaat Porto-Novossa. Vaikka lehti oli lyhytikäinen, se osoitti määrätietoisen^selvennä poliittisen lehdistön mahdollisuudet.

Siirtomaaeliitin ensimmäinen sanomalehti oli Le Guide du Dahomey (1920–1922). Nelisivuista viikkolehteä julkaistiin tunnusten ”totuus ilman pelkoa” ja ”Dahomey dahomeylaisille” alla. Le Guiden lakkauttaminen liittyi Länsi-Afrikkaa koetelleeseen vakavan talouskriisiin, mutta sen vaikutus Dahomeyn kehittyvään lehdistöön oli tärkeä. Lehti arvosteli säännönmukaisesti siirtomaahallinnon vallan väärinkäytöksiä ja vikoja. Sen piirissä syntyi journalistisia käytäntöjä, joita alettiin noudattaa myös muissa dahomeylaisissa sanomalehdissä. Le Presse Porto-Noviennessa verrattiin toimittajaa sotilaaseen, joka taistelee ajatuksillaan seuraavasti:^lähde?

»Hän on patriootti, joka puolustaa innokkaasti oikeutta ja vapauksia, on myös julkinen asianajaja, valon julistaja, maan pelastaja ja kaikkien niiden ankara vastustaja, jotka tekevät vääryyksiä. Toimittaja on taistelija, poliitikko joka uhraa elämänsä kansan yksityisiä ja yleisiä etuja ja vihaa niitä, joita vastaan hän taistelee.”»

Jälleen itsenäisyyteen

Dahomeyn alueen kansat eivät hyväksyneet sitä, että ulkomaalaiset orjuuttivat heitä. Vuoden 1915 aseellisiin kansannousuihin osallistui ihmisiä useilta Dahomeyn alueilta, mutta Ranskan siirtomaahallinto kukisti ne julmasti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi Dahomeyn Nuorten liike, jota johti progressiivinen paikallinen sivistyneistö, esimerkiksi opettaja Louis Hunkarin. Vuonna 1923 esiintyi laajoja imperialisminvastaisia kansannousuja.

Toisen maailmansodan myötä siirtomaan taloudessa tapahtui suuria muutoksia ja yhteiskunnallisten voimien rauhoittumista. Talousyhteydet Ranskaan katkesivat sodan aikana, jonka takia maan saippua- ja vaatetusteollisuus kehittyivät jonkin verran. Työväestön määrä kasvoi, ja lakot yleistyivät. Kansallisen porvariston ja sivistyneistön poliittinen toiminta lisääntyi.

Maan vapauttaminen sai yhä järjestyneemmän luonteen, kun siirtomaahan perustettiin ensimmäiset afrikkalaiset poliittiset puolueet ja ammattiyhdistykset. Kasvavan vapautusliikkeen ja panafrikkalaisuuden lisääntymisen myötä ranskalaiset joutuivat vuonna 1957 sallimaan ensimmäiset hallintoelimet, joihin afrikkalaisetkin saivat osallistua. Ranskan uusi perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1958, ja Dahomeyssa järjestettiin kansanäänestys. Sen jälkeen ranskalaiset joutuivat hyväksymään autonomisen tasavallan julistamisen. Ranska allekirjoitti Dahomeyn itsenäisyyden myöntävän sopimuksen heinäkuussa 1960.

Lähteet

• Houngnikpo, Mathurin C. & Decalo, Samuel: Historical Dictionary of Benin. The Scarecrow Press, 2013. (englanniksi)
• Manning, Patrick: Slavery, Colonialism and Economic Growth in Dahomey, 1640–1960. Cambridge University Press, 1982. (englanniksi)
• Campbell, Joseph W.: The Emergent Independent Press in Benin and Côte D’Ivoire. Greenwood Publishing Group, 1998. (englanniksi)
• Gorer, Geoffrey: Africa Dances: A Journey Through West Africa in 1934. (Julkaistu alun perin vuonna 1935) eLand, 2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan Dahomey Wikimedia Commonsissa