Paniikkihäiriö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maria Jakunšikova: Pelko
Paniikkihäiriön oireiden hoitoon voidaan käyttää bentsodiatsepiineja.
 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva psykofyysinen häiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio sekä pakokauhuntunne, pelko ja jännittäminen.[1]

Paniikkikohtaukset häipyvät yleensä vähitellen iän karttuessa, myös ilman hoitoa.[1] Joskus hoitamaton paniikkihäiriö saattaa kuitenkin kehittyä vakavaksi ja vaikeaksi masennukseksi.

Paniikkihäiriötä potee muutama prosentti suomalaisista. Kohtaus voi liittyä myös johonkin pelottavana tai ahdistavana koettuun sosiaaliseen tilanteeseen, mutta voi myös esiintyä ilman ulkopuolista ärsykettä. Kohtaus voi olla ulkopuolisille huomaamaton tai näkyä paniikkihäiriöisen hikoiluna ja tärinänä. Kohtauksen laukaisevaa tekijää ei aina tiedetä. Sairaus on yleisin nuorilla aikuisilla, ja siihen liittyy usein muitakin psykiatrisia ongelmia, kuten masennusta ja ahdistuneisuutta.

Paniikkihäiriö on yleensä mielenterveysongelma, mutta myös alkoholin ja psykoaktiivisten huumeiden sekä keskushermostoon vaikuttavien bentsodiatsepiinia sisältävien lääkkeiden käyttö voi aiheuttaa paniikkihäiriökohtauksia.

Paniikkihäiriöön liittyy usein julkisten paikkojen pelkoa.

Oireet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fyysisiä oireita voivat olla:

  • Käsien tärinä tai vapina
  • Raajojen tunnottomuus, pistely ja puutuminen
  • Sydämen tykytys tai kiihtynyt sydämen rytmi
  • Rintakipu tai puristuksen tunne rinnassa
  • Huimaus
  • Vartalon "lukkiutuminen"
  • Korvien humina ja tinnitus
  • Epävarma olo, pyörtymisen tunne
  • Tajunnan tason häiriöt tai hämärtyminen
  • Epätodellisuuden tunne
  • Kontrollin menettämisen tai sekoamisen pelko
  • Kuolemanpelko

Paniikkihäiriön oireet ovat yksilöllisiä. Kaikkia luettelon oireita ei välttämättä ole. Kohtaus kestää yleensä joitakin kymmeniä minuutteja, harvemmin tunteja. Paniikkikohtaus on siis varsin lyhytaikainen, mutta se jättää jälkeensä hermoja raastavan ahdistuksen, joka voi kestää tunteja, jopa päiviäkin. Kohtaukset ovat toistuvia ja ilmenevät yleensä äkisti ja täysin odottamatta. Paniikkikohtaus on usein potilaalle hyvin pelottava ja epämiellyttävä, mutta ei itsessään vaarallinen kokemus.

Esiintyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paniikkihäiriö alkaa usein nuoressa aikuisuudessa: karkeasti noin puolilla paniikkihäiriöstä kärsivillä sairaus on alkanut ennen 24. ikävuotta. Naiset saavat sairauden kaksi kertaa todennäköisemmin kuin miehet. Vanhat miehet sairastuvat pahemmin kun nuoremmat.

Paniikkihäiriö voi kestää kuukausia, jopa vuosia, riippuen siitä, kuinka ja milloin hoito aloitetaan. Jos häiriö jätetään hoitamatta, se saattaa vaikeuttaa siitä kärsivän henkilön elämää paniikkikohtausten peittely- tai välttely-yritysten vuoksi.lähde? Itse asiassa monilla sairaudesta kärsivillä on ollut vaikeuksia ihmissuhteiden kanssa heidän yrittäessään selvitä sairauden kanssa.

Joillain oireita saattaa esiintyä kuukausien tai vuosien jaksoissa, jonka jälkeen seuraa vuosia kestävä oireeton jakso. Toisilla taas oireet pysyvät jatkuvasti samalla tasolla. On myös todisteita siitä, että ne, jotka ovat kärsineet paniikkihäiriöstä nuorina, mahdollisesti kärsivät niistä myös vanhemmalla iällä, yli 50-vuotiaana.

Henkilöillä, jotka etsivät hoitoa aktiivisesti jo sairauden alussa, hoito voi auttaa jo muutamassa viikossa, ilman kielteisiä sivuvaikutuksia.

Paniikkikohtaus voi olla myös yksittäinen, eikä välttämättä uusiudu. Jopa joka kolmas suomalainen on kärsinyt yksittäisestä paniikkikohtauksesta.

Hoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On erittäin tärkeää, että paniikkihäiriö todetaan ja sen hoito saadaan aloitettua ajoissa. Oikealla hoidolla saavutetaan parhaimmillaan oireettomuus ja parannetaan huomattavasti potilaan toimintakykyä ja elämänlaatua. Samoin sillä voidaan ylläpitää työkykyä ja ehkäistä masentuneisuutta ja perheongelmia sekä välttää päihteiden, esimerkiksi alkoholin ja bentsodiatsepiinien sekakäyttöä.

Paniikkihäiriö on mahdollisesti heikentävä sairaus, mutta sitä pystytään kontrolloimaan. Paniikkihäiriöön kuuluvien häiritsevien oireiden vuoksi sitä saatetaan luulla hengenvaaralliseksi fyysiseksi sairaudeksi. Tämä virhe usein pahentaa tai laukaisee tulevia kohtauksia. Ihmiset hakeutuvat jatkuvasti päivystyspoliklinikoille paniikkikohtausten vuoksi, ja mittavat lääketieteelliset tutkimukset saattavat karsia pois muita sairauksia poistaen potilaan huolestuneisuutta omasta terveydestään.

Paniikkihäiriöiden hoitoon kuuluu psykoterapian tyyppiä, jota kutsutaan nimellä kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT), lääkkeitä tai niiden yhteiskäyttöä. Psykoterapeuteilla on usein psykologin pohjakoulutus. Potilasta auttavia mielenterveyden ammattilaisia ovat psykologit, psykiatrit ja sairaanhoitajat.

Saadakseen lääkehoitoa potilaan tulisi tavata lääkäri, usein psykiatri. Joissain tapauksissa, kun psykiatria ei ole käytettävissä, yleislääkäri saattaa pystyä hoitamaan lääketieteellisen hoidon. Psykiatrilla on koulutuksensa vuoksi paremmat valmiudet kuin yleislääkärillä psykiatriseen lääkehoitoon.

Lääkityksen avulla voidaan katkaista tiettyjen fobioiden ja paniikkikohtausten psykologinen yhteys. Altistuminen fobian laukaisijoille useita kertoja saamatta paniikkikohtausta (lääkkeiden avulla) johtaa usein fobian raukeamiseen, ja henkilö pystyy toimimaan fobian laukaisijoiden läsnä ollessa ihmisten kanssa normaalisti ilman lääkitystä. Pienemmät fobiat voidaan saada loppumaan ilman lääkitystäkin käyttämällä kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT) tai vain yksinkertaisesti altistamalla.

Lääkitys saattaa sisältää:

  • Antidepressantit (SSRI:t, MAOI:t, ym.): näitä otetaan säännöllisesti päivittäin, ja ne luovat vastustuksen oireisiin. Nimestään huolimatta antidepressantteja ei käytetä pelkästään masennuksen hoidossa, vaan myös muun muassa paniikkihäiriön ja pakko-oireisen häiriön hoidossa.
  • Ahdistuneisuutta estävät lääkkeet (Bentsodiatsepiinit): näitä lääkkeitä otetaan tarvittaessa paniikkikohtauksen alkaessa tai aikana. Bentsodiatsepiinien ryhmään kuuluvien lääkeaineiden päivittäinen käyttö lisää tosin paniikkikohtausten riskiä sellaisilla henkilöillä, jotka eivät sairasta paniikkihäiriötä[2]. Tämän vuoksi bentsodiatsepiinien käyttö kannattaa rajoittaa hoidon alkuvaiheeseen, kun antidepressantit eivät ole vielä ehtineet rakentaa vastustusta, ja niiden annostusta yleensä vähennetään koko ajan hoidon jatkuessa, kun antidpressantit alkavat vaikuttaa tehokkaammin. Vaihtoehtoinen tapa on käyttää bentsodiatsepiineja vain tarpeen tullen pahimmissa tilanteissa, jolloin niiden teho säilyy.

Yli 50 ahdistuksen ja masennuksen lääkehoidon asiantuntijan paneeli totesi, että bentsodiatsepiinit, erityisesti masennuslääkkeeseen yhdistettyinä, ovat pääasiallinen lääkehoito ahdistuneisuushäiriöihin.[3][4][5][6] Huolimatta lisääntyneestä kiinnostuksesta masennuslääkkeiden ja muiden vaikuttavien aineiden käyttämisestä ahdistuksen hoitoon, bentsodiatsepiinit ovat säilyneet pääasiallisena hoitomuotona lääkkeellisessä terapiassa, koska ne ovat tehokkaita, vaikuttavat nopeasti ja sivuvaikutukset ovat vähäisiä.[7] Ahdistuneisuushäiriöiden lääkehoitotavat ovat säilyneet ennallaan viimeisen vuosikymmenen ajan ja bentsodiatsepiinit säilyttäneet asemansa yleisimpänä lääkityksenä paniikkihäiriöön.[8]

Yleensä psykoterapian ja lääkehoidon avulla saavutetaan hyviä tuloksia. Jonkinlaista kehitystä saatetaan havaita jo lyhyessä ajassa – 6–8 viikossa. Usein kuitenkin kestää kauemmin löytää oikea lääke ja mielenterveyden ammattilainen. Tällöin sopiva lääkehoito ja oikea ammattilainen voivat estää kohtauksia tai ainakin vähentää niiden voimakkuutta ja esiintyvyyttä ja tuoda 70–90 prosentille potilaista merkittävää helpotusta. Taantumisia saattaa ilmetä, mutta ne voidaan usein tehokkaasti hoitaa hoidon alkukauden lääkityksen tavoin.

Lisäksi paniikkihäiriöstä kärsivät saattavat tarvita hoitoa muihin psyykkisiin häiriöihin. Paniikkihäiriöön liittyy usein kliininen masennus, joskus myös alkoholismia ja huumeriippuvuutta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että itsemurhayritys on yleisempi paniikkihäiriötä sairastavilla, tosin tästä on ristiriitaisia näkemyksiä.

Kaikkein stimuloivimmat aineet (kofeiini, alkoholi, nikotiini, kokaiini) usein pahentavat tilaa, koska ne suoraan pahentavat oireita, kuten sydämen tykytystä.

Kuten monissa sairauksissa, perheen ja ystävien tuki saattaa vaikuttaa huomattavasti toipumiseen. Ei ole harvinaista, että kohtauksen aikana potilaalla saattaa olla järjetöntä, voimakasta pelkoa, jonka joku tilan hyvin tuntema lähiomainen voi saada karkotetuksi. Vakavammille tai aktiivisemmille hoidoille on olemassa tukiryhmiä, jotka voivat auttaa henkilöitä ymmärtämään sairautta ja selviämään siitä paremmin.

Muita hoitomuotoja on päiväkirjojen kirjoittaminen, jossa potilas tallentaa päivittäin toimensa ja tunteensa tavoitteena selvittää henkilökohtaiset stressitekijät ja tulla niiden kanssa toimeen. Erilaiset hengitysharjoitukset voivat myös auttaa. Joissain tapauksissa terapeutti saattaa käyttää toimenpidettä nimeltä introseptinen altistus, jossa oireet synnytetään tarkoituksella tavoitteena kehittää coping-keinoja (selviytymiskeinoja) ja osoittaa potilaalle, ettei paniikkikohtaus aiheuta mitään harmia. Stressiä helpottavat aktiviteetit, kuten tai chi, jooga ja liikunta voivat myös helpottaa oireiden syntymistä. Monet lääkärit suosittelevat stressinhallinta-, ajanhallinta- ja tunteiden tasapainottamiskursseja ja -seminaareja auttaakseen potilaita välttämään ahdistusta tulevaisuudessa.

Syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paniikkihäiriön on huomattu kulkevan suvussa, mikä tarkoittaa, että perimä toimii suurena osana todennäköisyyttä sairastua siihen. Sen on myös huomattu kuuluvan osana muihin perinnöllisiä oireita omaaviin sairauksiin, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja alkoholismi. Kuitenkin myös monet, joilla ei ole sairauteen perhetaustaa, sairastuvat paniikkihäiriöön.

Usein biologiset tekijät, kuten stressaavat tapahtumat, ympäristö ja normaalia kehotoimintaa kiihdyttävä ajattelu näyttävät vaikuttavan paniikkihäiriön alkamiseen. Usein ensimmäiset kohtaukset laukaisee fyysinen sairaus, voimakas stressi tai tietty lääkitys. Henkilöt, joilla on taipumus ottaa itselleen suurta vastuuta, saavat myös helpommin paniikkikohtauksia. Traumanjälkeinen stressihäiriö saattaa myös nostaa todennäköisyyttä sairastua paniikkihäiriöön. Tarkat syyt sairastumiseen ovat vielä tässä vaiheessa tuntemattomia.

Joissain tapauksissa paniikkikohtausten aiheuttajana voi olla magnesiumin puute.[9]. Magnesiumin puute voi johtua esimerkiksi stressistä (henkinen stressi, fyysinen stressi (=esimerkiksi urheilu)), puutteellisesta ravinnosta ja alkoholin suurkulutuksesta.

Eläin- ja ihmistutkimukset ovat keskittyneet löytämään aivojen tarkat kohdat, jotka liittyvät ahdistuneisuushäiriöihin, kuten paniikkihäiriö.

  • Pelko aiheuttaa automaattisen suojelemisreaktion ilman tiedostettua ajatusta. On huomattu, että pelkoreaktio voidaan rinnastaa pieneen, mutta monimutkaiseen rakenteeseen syvällä aivoissa. Tämä rakenne on nimeltään amygdala.
  • Syömishäiriöt on myös yhdistetty paniikkihäiriöiden aiheuttajiin joissain ihmisissä.
  • Jotkin mielialahäiriöt voivat aiheuttaa paniikkihäiriötä. Kliinisen masennuksen lisäksi kaksisuuntainen mielialahäiriö saattaa aiheuttaa paniikkihäiriötä joissain ihmisissä.
  • Taistele tai pakene -reaktion luonteen vuoksi monet paniikkihäiriöt voidaan yhdistää limbiseen järjestelmään.
  • Jos paniikkikohtauksia esiintyy voimakkaampina unessa, on suositeltavaa, että kärsijä luokiteltaisiin joko tilaan uniapnea tai hypoapnea.
  • Stimulantit ovat melko harvinaisia paniikkihäiriön aiheuttajia. Yleisten stimulanttien nauttiminen, kuten kofeiini ja nikotiini voivat usein aiheuttaa paniikkikohtauksia tottumattomimmilla käyttäjillä.
  • Kemikaalit, muun muassa hiilimonoksidi tupakansavussa voi myös laukaista paniikkikohtauksia tietyillä ihmisillä. Joidenkin ihmisten reaktio hiilimonoksidin pieniin määriin on paniikki. Ei ole yllättävää, että oireet lakkaavat usein, kun potilas lopettaa oireiden aiheuttajan, esimerkiksi tupakoinnin.

Paniikkihäiriöiden psykologiset syyt on myös nostettu esille. Clark sanoo, että paniikkihäiriö johtuu usein "onnettomasta väärintulkinnasta", jolloin normaalit kehontulkinnat ahdistuneisuuteen, kuten hikoilu ja sydämentykytys, tulkitaan johtuvan jostain vakavammasta, kuten sydänkohtauksesta, ja tämä tulkinta saatetaan tehdä joko tietoisesti tai tiedostamattomasti.lähde? Melko suuri määrä todisteita vahvistaa tätä teoriaa. Esimerkiksi, onneton väärintulkinta kiihdyttää ahdistusta ja paniikkia; paniikkikohtaukset voivat olla tulosta tietoisesti kyseenalaistetusta väärintulkinnasta.

Diagnosointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DSM-IV:n diagnostinen kriteria paniikkihäiriölle ilman agorafobia A:ta tai agorafobia A:n kanssa:

  1. Toistuvat, odottamattomat paniikkikohtaukset
  2. Ainakin yhtä kohtausta on seurannut seuraavan kuukauden (tai useamman kuukauden) yhtä (tai useampaa) seuraavista:
    1. Jatkuva pelko uusista kohtauksista
    2. Huoli kohtauksen seurauksista (esimerkiksi kontrollin menettäminen, sydänkohtauksen saaminen, "hulluksi tuleminen")
  3. Toistuvat muutokset käytöksessä liittyen kohtaukseen
  4. Agorafobian ilmaantuminen tai katoaminen (väliaikaisesti)
  5. Paniikkikohtaukset eivät ole suoria fysiologisia seurauksia joidenkin aineiden nauttimisesta (esimerkiksi huumeiden/lääkkeiden väärinkäyttö, lääkitys) tai yleisestä lääketieteellisestä tilasta (esimerkiksi kilpirauhasen liikatoiminta)
  6. Paniikkikohtaukset eivät ole paremmin määriteltävissä minkään muun psyykkisen sairauden kautta, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, jokin tietty fobia, pakko-oireinen häiriö, post-traumaattinen stressihäiriö tai separation anxiety disorder (pelko läheisistä eroon joutumisesta).

Muita paniikkihäiriön erotusdiagnostisia kriteereitä ovat muun muassa hormonitoiminnan heilahtelusta johtuvat vaihdevuosioireet.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Tukiasema.net (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Stefan Borg & Katarina Johansson: Irti unilääkkeistä ja rauhoittavista aineista. WSOY 1990.
  3. ↑ Uhlenhuth EH, Balter MB, Ban TA, Yang K (1999). "International study of expert judgment on therapeutic use of benzodiazepines and other psychotherapeutic medications: VI. Trends in recommendations for the pharmacotherapy of anxiety disorders, 1992-1997". Depress Anxiety 9 (3): 107–16. PubMed:10356648.
  4. ↑ Uhlenhuth EH, Balter MB, Ban TA, Yang K: International study of expert judgement on therapeutic use of benzodiazepines and other psychotherapeutic medications: II. Pharmacotherapy of anxiety disorders. J Affect Disord, 1995, 35. vsk, nro 4, s. 153–62. PubMed:8749980 doi:10.1016/0165-0327(95)00064-X ISSN 0165-0327
  5. ↑ Uhlenhuth EH, Balter MB, Ban TA, Yang K: Trends in recommendations for the pharmacotherapy of anxiety disorders by an international expert panel, 1992-1997. Eur Neuropsychopharmacol, 1999, 9 Suppl 6. vsk, s. S393–8. PubMed:10622685 doi:10.1016/S0924-977X(99)00050-4
  6. ↑ Uhlenhuth EH, Balter MB, Ban TA, Yang K: International study of expert judgment on therapeutic use of benzodiazepines and other psychotherapeutic medications: IV. Therapeutic dose dependence and abuse liability of benzodiazepines in the long-term treatment of anxiety disorders. J Clin Psychopharmacol, 1999, 19. vsk, nro 6 Suppl 2, s. 23S–29S. PubMed:10587281 doi:10.1097/00004714-199912002-00005
  7. ↑ Stevens JC, Pollack MH: Benzodiazepines in clinical practice: consideration of their long-term use and alternative agents. J Clin Psychiatry, 2005, 66 Suppl 2. vsk, s. 21–7. PubMed:15762816
  8. ↑ Bruce SE, Vasile RG, Goisman RM, et al: Are benzodiazepines still the medication of choice for patients with panic disorder with or without agoraphobia?. Am J Psychiatry, 2003, 160. vsk, nro 8, s. 1432–8. PubMed:12900305 doi:10.1176/appi.ajp.160.8.1432
  9. ↑ M.S. Seelig & A. Rosanoff, The Magnesium Factor

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paniikkihäiriö&oldid=22650338”