Sinimailanen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sinimailanen
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Fabales
Heimo: Hernekasvit Fabaceae
Suku: Mailaset Medicago
Laji: sativa
Kaksiosainen nimi

Medicago sativa
L.

Katso myös

  Sinimailanen Wikispeciesissä
  Sinimailanen Commonsissa

Sinimailanen (Medicago sativa) eli alfalfa, joskus myös luserni[2], on valkuaisainepitoinen hernekasvi.

Sinimailasen alalaji on sirppimailanen (Medicago sativa ssp. falcata), joka voi risteytyä sinimailasen kanssa.

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimailasen varren pituus on 50–70 cm, ja sillä on voimakkaat juuret – pääjuuri voi olla yhdeksän metriä pitkä. Kasviyksilössä voi olla 5–25 vartta, joissa on useita haaroja. Lehdet ovat kolmilehdykkäisiä. Sinimailaselle kasvaa heinä-elokuussa pallomaiset siniset-sinivioletit kukat. Siemen on pieni, munuaisen muotoinen, väriltään kellertävän ruskeasta oliivin vihreään.[3] Se on yleinen rehukasvi.[4][5]

Levinneisyys ja kasvuolosuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimailanen on alkujaan kotoisin Välimeren alueelta, sitä tavataan luonnonvaraisena Espanjassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Se on levinnyt kaikkialle Eurooppaan Islantia lukuun ottamatta, Australiaan, Etelä-Afrikkaan, laajoille alueille Aasiassa ja joihinkin Pohjois- ja Etelä-Amerikan osiin.[6] Sitä voidaan kasvattaa alueilla, joissa vuorokauden keskilämpötila kasvukaudella on yli 5°C. Paras tuotto saadaan, kun lämpötila on yli 25°C; kasvu heikkenee jyrkästi, jos lämpötila on yli 30°C tai alle 10°C.[7]

Sinimailanen menestyy myös kuivissa ja vähäravinteisissa oloissa, sillä se sitoo ilmasta tarvitsemansa typen ja syvä juuristo auttaa selviämään kuivissakin oloissa. Typpeä sitovana ja laajajuurisena se myös parantaa maaperän laatua.[8] Ihanteellinen kasvupaikka sinimailaselle on lämmin rinnemaa, josta pintavesi valuu pois. Mailanen sopii parhaiten vuoroviljelyyn, jossa lohkolla kasvatetaan välillä muita kasveja.[5]

Suomessa sinimailasen viljelyn ongelmia ovat sen talvehtiminen ja puutteet viljelytekniikassa.[8]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimailasta käytettiin ja kasvatettiin hevosten rehuksi jo ennen ajanlaskun alkua. Kiinalainen Han-dynastian keisari Wudi (140–87 eaa.) hankki nykyisessä Uzbekistanissa sijaitsevasta Ferganan laaksosta (ks. Ferganan alue) kookkaita sotahevosia, joiden tärkeä rehu sinimailanen oli.[9]

Käyttö rehuna

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimailasta useissa maissa tärkeimpänä lypsykarjan rehuna.[10] Sitä käytetään myös paljon energiaa ja valkuaista tarvitsevien hevosten rehuna. Se ei sovi laidunkasviksi, sillä se on erityisen herkkä tallaantumiselle.[11]

Sinimailanen on valkuaisrehukasvi. Sen valkuaispitoisuus voi nousta jopa 20 prosenttiin.[8]

Suomessa sinimailasta viljellään lähinnä seoskasvustona. Seoskasvustossa sen kilpailukyky kärsii typpilannoituksesta, koska typpeä sitomattomien kasvu paranee.[8] Seoskasvatus lisää viljelyvarmuutta, jolloin voidaan turvallisemmin kokeilla missä mailanen viihtyy. Seoskumppaneina on usein timoteitä, natoja, raiheiniä tai apilaa. Seoksella saadaan myös parannettua rehun maittavuutta, säilöntäominaisuuksia ja etenkin mailasen kohdalla kuitua ja sokeria rehuun. Seoskasvatus suojaa sinimailasta myös keväthalloilta, joille se on arka.[5]

Käyttö ihmisravintona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinimailasta voi idättää. Idut sisältävät muun muassa A-, C-, E- ja K-vitamiineja.[12][13]

Sinimailanen kerää kultaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvun vaihteessa tutkijat huomasivat, että sinimailanen erottaa luonnostaan kasvualustastaan kultaa.[14] Lisäksi se säilöö kullan nanohippuina, jotka sopivat mainiosti nanoelektroniikan käyttöön.[15]

Kasvit käyttävät juuriaan ravinnon hankintaan. Ne erottavat maaperästä veden ja mineraalien lisäksi raskasmetalleja. Kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti kasvien kykyä imeä metalleja kasvualustastaan tutkimalla sinimailasta. Pian he huomasivat, että sinimailanen todella kerää alustastaan kultaa nanohippuina, jotka ovat kooltaan 5–15 nanometriä. [16]

Elektroniikkateollisuus on jo pitkään käyttänyt hyväkseen kullan lämmön- ja sähkönjohtokykyä sekä sitä, ettei se hapetu helposti. Kasvien tuottamilla kultahipuilla olisi kysyntää, sillä nanokokoisten hippujen kemiallinen valmistus on hankalaa.[15]

Stanfordin yliopiston tiedote vuodelta 2020 kertoo, että amerikkalaiset ja meksikolaiset tutkijat yrittävät parhaillaan löytää keinon kullan erotteluun. Ensimmäiseksi kokeillaan ”linkoamista” sentrifugilla. [15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Rhodes, L.: Medicago sativa IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.7.2019. (englanniksi)
  2. ↑ Sadeniemi, Matti ym.: Nykysuomen sanakirja L–N, 14. painos, s. 271. WSOY, 1996. ISBN 951-0-18264-8
  3. ↑ Bo Nylén: Suomen ja Pohjolan kasvit, s. 303. (suomeksi toim. Pentti Alanko, Lasse Kosonen, Pekka Rintamäki ja Eevi Karvonen) WSOY, 1993. ISBN 951-0-18540-X
  4. ↑ Maa- ja metsätalousministeriön asetus nurmi- ja rehukasvien siemenkaupasta annetun maa- ja metsätalousministeriön asetuksen muuttamisesta (asetus 16/10) (pdf) finlex.fi. 8.6.2010.
  5. ↑ a b c Kasvala, Päivi: Sinimailasen viljelykokemuksia – onnistumisia ja epäonnistumisia. (opinnäyte) Hämeen AMK, 2015. Verkkoversio Theseuksessa (viitattu 18.6.2022).
  6. ↑ Medicago sativa L. Plants of the World Online. Viitattu 18.6.2022. (englanniksi)
  7. ↑ Alfalfa FAO. Viitattu 18.6.2022. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d Ruottinen, Tuomas: Sinimailasen viljely ja menestyminen seoskasvustoissa: Tilatutkimuksen tuloksia Pohjois- ja Etelä-Savosta. Savonia-ammattikorkeakoulu, 2016. verkkoversio Theseus (viitattu 18.6.2022).
  9. ↑ McNeill, J. R. & McNeill, William H.: Verkottunut ihmiskunta: yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 109. Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-185-2 (suomeksi)
  10. ↑ Jonna Laatikainen: Sinimailanen lypsylehmien rehuna Savonia. 2018. Viitattu 18.6.2022.
  11. ↑ Sinimailassäilöheinää varsoille ja tammoille! Hevosjalostusliitot. 2017. Viitattu 18.6.2022.
  12. ↑ Koskinen Heli: Idättämällä ravinnerikasta, helposti sulavaa ja edullista ruokaa Hyvinvoinnin. 2020. Viitattu 18.6.2022.
  13. ↑ Idätystaulukko
  14. ↑ Gardea-Torresdey, Jorge: Plants with the Midas Touch: Formation of Gold Nanoparticles by Alfalfa Plants (University of Texas at El Paso) ssrl.slac.stanford.edu. 2002. (englanniksi)
  15. ↑ a b c Mead, Tom: Scientists use alfalfa plants to harvest nanoparticles of gold News release 8/14/02. 14.8.2002. Stanford News Service. Arkistoitu 3.12.2011. (englanniksi)
  16. ↑ Gardea-Torresdey, J. L., ym.: Formation and Growth of Au Nanoparticles inside Live Alfalfa Plants (pdf) (page C, Figure 3 c: Particle size (nm)) 200.20.105.7. 2002. Arkistoitu 23.9.2003. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sinimailanen&oldid=22537183”