Miafysitismi

Miafysitismi (kreikkaa, "yksi luonto"), joskus muodossa monofysitismi, on kristinuskon sisäinen kristologinen oppi, jonka mukaan Kristuksella on vain yksi luonto (kreikkaa, fysis). Usein se kärjistetään tarkoittamaan näkemystä, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on vain yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä. Historiallisesti se kuuluu antiikkiin. Sen vastanäkemys oli historiallisesti ensisijaisesti nestoriolaisuus, myöhemmin myös khalkedonilainen kaksiluonto-oppi.

Miafysitismi ja monofysitismi voidaan erottaa niin, että monofysitismillä tarkoitetaan selkeää oppia siitä, että Kristuksella on vain yksi olemus tai luonto, kun taas miafysitismillä tarkoitetaan Kyrillos Aleksandrialaisen ajatteluun perustuvaa näkemystä.

Miafysitismi

Tämän teologisen suuntauksen alullepanija oli Kyrillos Aleksandrialainen, jonka mukaan inkarnaation jälkeen Kristus on "yksi ihmiseksi tullut Jumalan Sanan luonto" (kr. mia fysis tou theou logou sesarkome). Kyrillos taisteli teologisesti Nestorioksen näkemystä vastaan ja voitti hänet Efeson kirkolliskokouksessa vuonna 431, jossa Kyrilloksen teologia hyväksyttiin. Teologisessa kehityksessä oltiin vaiheessa, jossa luonto (kr. fysis), olemus (kr. ousia) ja olio (kr. hypostasis) eivät olleet vielä vakiintuneita termejä, ja Kyrillos ei tarkoita luonnolla samaa, mitä sillä myöhemmin tultiin tarkoittamaan. Miafysitismi joutui negatiiviseen valoon Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451, jolloin määriteltiin, että Kristus on yksi persoona tai olio, mutta kaksi luontoa tai olemusta. Toteamus kahdesta luonnosta (vastoin Efesossa "voittaneen" ja arvostetun Kyrilloksen muotoilua "yksi luonto") johti siihen, että Kyrillosta seuranneiden miafysiittien ja keisarin tukeman khalkedonilaisen puolueen välille syntyi juopa, joka johti miafysiitit eroon keisarillisesta kirkosta.

Monofysitismi

Varsinaiseksi monofysitismiksi voidaan nimittää Eutykheen oppia. Hän opetti, että Kristuksen ihmisluonto katosi yhdistyessään jumaluuteen. Apollinarios puolestaan ajatteli, että Jumala-Sana otti Jeesuksessa hengen tai mielen (kr. nous) paikan, ja siten Jeesusta ohjasi koko ajan jumalallinen Sana.