Marxilainen filosofia

Marxilainen filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi nykyfilosofian koulukunnakseen eroteltava aate. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma sekä esimerkiksi Frankfurtin koulukunta.

Marxilainen yhteiskuntafilosofia

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli merkittävä henkilö marxilaisen filosofian kehitykselle.

Karl Marxin varhaisten, 1840-luvulta peräisin olevien kirjoitusten perusteella on mahdollista seurata, miten hänen yhteiskuntafilosofiansa eriytyy hegeliläisyydestä ja saa itsenäisen muotonsa välien selvittelyissä sekä G. W. F. Hegelin että tiettyjen vasemmistohegeliläisten kanssa. Varsin nopeasti Marxin pääasiallinen mielenkiinto siirtyy uskonnon kritiikistä poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen kritiikkiin. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi artikkelissa Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto (1844).

Karl Marx

Marxin mukaan uskonto on ilmausta valtion ja yhteiskunnan kurjuudesta ja samalla myös vastalause sitä vastaan: Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimillisellä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on. Uskonto on ilmausta ihmisen vieraantumisesta, siitä että hän on kadottanut oman olemuksensa, mikä taas on seurausta siitä, että hän elää vääristyneessä maailmassa.

Taistelu uskontoa vastaan voi olla vain käytännöllistä kamppailua nurinkurista maailmaa vastaan. Kyse on poliittisesta taistelusta, jota käyvät työtätekevät luokat, ennen muuta köyhälistö. Köyhälistön tulee suorittaa vallankumous, joka merkitsee tähänastisen yhteiskuntajärjestyksen hajottamista, yksityisomistuksen poistamista. Tällöin se samalla toteuttaa tehtävän, jonka kanssa saksalainen filosofia oli painiskellut: kumoaa vieraantumisen ja palauttaa ihmisen täyteen arvoonsa. Köyhälistön vallankumouksessa filosofia muuttuu teoriasta toiminnaksi.

Pariisin käsikirjoituksissaan (suomennettu nimellä Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844) Marx katsoo, että ihmisen luonto löytyy hänen työstään, tuotannollisesta toiminnastaan. Kun nyt kapitalismissa työläiseltä riistetään hänen työnsä – eli hän menettää mahdollisuuden valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn tuloksia – ja hänet typistetään kapitalistisen koneiston rattaaksi, niin häneltä itse asiassa riistetään hänen luontonsa, inhimillisyytensä.

Pääoma-teoksen esitöihin kuuluvassa niin sanotussa Grundrissessa (suom. nimellä Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset) erittelyä viedään eteenpäin. Markkinatalouden vallitessa ihmisten työ objektivoituu rahoina, taloudellisena arvona, myytäviksi tarkoitettuina tavaroina sekä taloudellisina lainalaisuuksina, jotka hallitsevat heidän toimintaansa. Ihminen luo rahan, mutta muuttuu sitten sen käskyläiseksi.

Suunnilleen sama on totta ihmisen ja koneiden sekä ihmisen ja tieteen suhteisiin. Kaikissa tapauksissa ihmisestä tulee omien luomustensa orja. Pääoma-teoksessa (ensimmäinen osa 1867), Marxin varsinaisessa pääteoksessa, vastaavia ajatuksia sisältyy tavarafetisismiä (Warenfetischismus) koskevaan teoriaan.

Kapitalismissa tavaroiden tuotantoa ei ohjaa niiden käyttöarvo, vaan vaihtoarvo. Tavaroiden todelliset, luonnolliset ominaisuudet ovat vähemmän tärkeitä; oleellista on vain, että tavarat voidaan vaihtaa rahaksi. Näin niiden abstrakti ominaisuus, niiden markkinoilla saama vaihtoarvo, kohoaa hallitsevaksi: tavaroista tulee kuin fetissejä joita palvotaan niiden sisäisen voiman takia. Kapitalistinen talous näyttää siis Marxin silmissä abstraktioiden hallitsemalta. Taloudesta tulee tavallaan uutta mystiikkaa ja uskontoa.

Kapitalismissa ihmisiä alkavat hallita heille vieraat voimat. Kuitenkin vieraantuminen on historiallisesti välttämätöntä ja palvelee tiettyä tarkoitusta. Kuten Hegelille, myös Marxille historia on murhenäytelmä, jolla kuitenkin on onnellinen loppu. Repeytymiä, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja ihmisten kärsimyksiä tarvitaan, sillä ilman niitä historia ei voisi kulkea eteenpäin.

Marxin mukaan koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Samalla keskeisen merkityksen saavat taloudelliset suhteet, erityisesti tuotantosuhteet. Marxin historiallinen materialismi on teoria siitä, miten talous toimii historiaa eteenpäin kuljettavana voimana.

Marx itse tiivistää perusajatuksiaan seuraavasti: ”Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset tulevat tiettyjen väistämättömien heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisiksi, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa laillinen ja poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat määrätyt yhteiskunnallisen tajunnan muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa on ylipäätään yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa.”

Marx katsoi, että historiallisen materialisminsa ansiosta hän oli onnistunut kääntämään Hegelin "jaloilleen". Historiaa selitettäessä ei pidä lähteä hengestä tai itsetajunnasta, vaan aineellisista suhteista, jotka Marx ilman tarkempaa todistelua samaistaa taloudellisiin suhteisiin.

Ideat ja ideologiat, kaikki kulttuurin ja uskonnon ilmentymät ovat vain ylärakennetta (Überbau) merkitykseltään ratkaisevan taloudellisen perustan (die ökonomische Basis) päällä. Tuotantosuhteiden piiristä löytyvät myös luokkajaon ja luokkataistelun perimmäiset syyt.

Historian kussakin vaiheessa ovat taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat – antiikissa orjanomistajat ja orjat, feodalismin kaudella feodaaliherrat ja maaorjat, kapitalismissa kapitalistit ja työläiset – taistelleet keskenään ja vieneet sillä tavoin historiaa eteenpäin.

Kapitalismia, luokkayhteiskunnan viimeistä muotoa, luonnehtivat sorto, kurjuus ja vieraantuminen. Toisaalta kapitalismi on pystyttänyt valtavat tuotantovoimat. Kun työnjako kapitalismin oloissa eriytyy yhä pidemmälle, niin se köyhdyttää ihmisen ahtaaksi spesialistiksi, mutta myös jalostaa ja monipuolistaa ihmisten tarpeita, antaa heille uusia taitoja ja valmiuksia. Näin kypsyvät edellytykset monipuolisen, yleismaailmallisesti kehittyneen ihmisen synnylle.

Tosin käy niin, että sadon siitä, minkä kapitalismi on kylvänyt, korjaa vasta sosialismi. Köyhälistön historialliseen tehtävään kuuluva sosialistinen vallankumous pyyhkäisee pois tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja sen mukana vieraantumisen. Näin avautuu tie luokattomaan yhteiskuntaan, jossa sorron muodot katoavat ja kaikki pääsevät osallisiksi taloudellisen kehityksen hedelmistä. ”Mutta kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä.” Tämä mullistus ”ei palauta yksityisomaisuutta, mutta kylläkin yksilöllisen omaisuuden kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella.”

Ajan myötä Marx alkoi kokea itsensä enemmän poliittisen taloustieteen harjoittajaksi kuin filosofiksi. Ihmiskunnan ongelmien ratkaiseminen tuntui vaativan talouden tutkimista sekä poliittista, vallankumouksellista toimintaa, ei niinkään paljon filosofiaa. ”Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”, totesi Marx jo kuuluisissa Feuerbach-teeseissään vuonna 1845. Marxin lähtökohta oli kuitenkin aina ollut filosofiassa.

Arvostelu

Karl Popper on esittänyt, ettei marxilaisuus täytä tieteen tunnusmerkkejä, sillä sen opit eivät ole edes periaatteessa osoitettavissa vääräksi. Popperin mielestä Marxin ennusteet eivät myöskään toteutuneet, ja Marx muutti teoriaansa tilanteen mukaan, jolloin teoriasta tuli näennäistiedettä.

Marxilaisia filosofeja ja koulukuntia

Friedrich Engels

• Louis Althusser ja hänen oppilaansa (muun muassa Etienne Balibar, Alain Badiou)
• Walter Benjamin
• Ernst Bloch
• Friedrich Engels
• Frankfurtin koulukunta, erityisesti Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas
• Antonio Gramsci
• Fredric Jameson
• Alexandre Kojève
• Karl Korsch
• V. I. Lenin
• Georg Lukács
• Rosa Luxemburg
• Karl Marx
• Mao Zedong
• Antonio Negri ja autonominen marxilaisuus
• Praxis-ryhmä
• Situationistinen internationaali
• Slavoj Zizek

Katso myös

• Analyyttinen marxismi
• Dialektinen materialismi
• Historiallinen materialismi
• Kriittinen teoria
• Marxilainen taloustiede
• Marxilainen uskontokritiikki

Kirjallisuutta

• Lisää luettavaa aiheesta Marxilainen kirjallisuus on Wikiaineistossa
• Desai, Meghnad: Marxin kosto: Kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema. ((Marx’s revenge: The resurgence of capitalism and the death of statist socialism, 2003.) Suomentanut Timo Soukola) Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-077-0
• Heiskanen, Jukka & Oittinen, Vesa: Ideologia, subjekti, humanismi: Marxilainen ajattelu ja porvarillinen ihmiskuva. Helsinki: Demokraattinen sivistysliitto, 1987. ISBN 951-96053-0-4
• Hirvi, Ilkka: Marxilainen filosofia porvarillisen filosofian arviointikohteena Suomessa vuosina 1960–2005. (Pro gradu -työ) Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, 2005. Verkkoversio.
• Lakkala, Heikki & Paastela, Jukka: Johdatus marxilaiseen filosofiaan. Helsinki: Työväen sivistysliitto TSL, 1980. ISBN 951-701-109-1
• Marx, Karl: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. ((Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1843.) Suomennos, johdantoluku ja selitykset: Jukka Heiskanen. Johdanto, suomentanut Vesa Oittinen) Helsinki: Jyväskylä: Minerva: Karl Marx -seura, 2009. ISBN 978-952-492-181-7

1900-luvun filosofiset koulukunnat

Analyyttinen filosofia	Positivismi Pragmatismi Looginen empirismi
Mannermainen filosofia	Hermeneutiikka Fenomenologia Eksistentialismi Strukturalismi Jälkistrukturalismi Postmodernismi
Marxilainen filosofia	Frankfurtin koulukunta Radikaalifeminismi
Muut	Tomismi Uustomismi