Mansardikatto

Mansardikatto thurgaulaisessa talossa.

Mansardikattoja pariisilaisissa rakennuksissa.

Mansardikatto on nelisivuinen taitekatto, jossa on yleensä ikkunat sen jyrkemmässä alaosassa. Mansardiksi tai mansardikerrokseksi kutsutaan myös asuttavaa kattokerrosta ja kattoikkunoita mansardi-ikkunoiksi. Mansardikatto luo rakennukseen tavallisesti yhden lisäkerroksen, mutta jyrkät ja pitkät mansardikatot voivat luoda useampia kerroksia. Taitekattoa kutsutaan myös yleisesti mansardikatoksi^lähde?.

Nelisivuista mansardikattoa suosi ensimmäisenä François Mansart (1598–1666), kuulu Ranskan varhaisklassismin arkkitehti. Mansardikatosta tuli erityisen muodikas Napoleon III:n hallituskauden uusempiretyylin aikana (1852–1870). Pariisissa on tämän vuoksi runsaasti mansardikattoisia rakennuksia Hausmannin kyseisiin vuosiin sijoittuvan Pariisin uudistuksen seurauksena.

Ominaisuudet

Maa-aatelin talo Puolan Szczecinissä.

Jyrkkänä ja taitteisena mansardikatto voidaan sekoittaa muihin kattotyyppeihin. Koska korkeiden rakennusten mansardikaton ylempi osa ei usein näy maasta käsin, voidaan tällainen katto sekoittaa jyrkkään taitteettomaan kattoon. Taitekatto muistuttaa mansardikattoa läheisesti: molemmat ovat kattopinnaltaan taitteisia. Mansardikatto laskeutuu kuitenkin rakennuksen kaikille sivuille, ja taitekatto vain kahdelle vastakkaiselle sivulle.

Ranskassa ja Saksassa taitekaton ja mansardikaton välillä ei tehdä eroa, ja molempia kutsutaan mansardikatoiksi. Ranskan kielessä mansarde voi tarkoittaa mansardikattoa tai sen alla olevaa ullakkoa tai ullakkohuonetta.

Edut

Puurunkoisen mansardikaton poikkileikkaus.

Mansardikatto antaa ullakolle eniten tilaa ja mahdollistaa yhden tai useamman kerroksen lisäämisen rakennukseen ilman ulkoseinien muurausta. Mansardikatosta voidaan myös tehdä varsin koristeellinen tekemällä kattopinnoista kuperat tai koverat ja tekemällä mansardi-ikkunoista näyttävät.

Eräs yleinen selitys mansardikaton suosiolle on sen mahdollistama veronkierto. Eräs esimerkki tästä on vuonna 1914 julkaissussa kirjassa How to Make a Country Place: "Herra Mansardin kerrotaan kiertäneen tuota Ranskan järjetöntä ikkunaveroa kehittämällä nimeään kantavan ikkunallisen katon." Tämä on monelta kannalta epätodennäköistä: Mansart tunnettiin asiakkaidensa rahojen vapaamielisenä tuhlaajana, ja vaikka Ranskassa on ollut ikkunavero, se tuli voimaan vasta 132 vuotta Mansartin kuoleman jälkeen vuonna 1798 eivätkä mansardi-ikkunat olleet sen ulkopuolella.

Myöhempien selitysten mukaan Ranskassa tai Yhdysvalloissa verotettiin rakennuksia niiden korkeuden tai kerrosmäärän mukaan, tai että mansardikatoilla kierrettiin asemakaavan rajoituksia. Viimeisin näistä on lähimpänä totuutta; vuonna 1783 voimaan tullut pariisilainen laki rajoitti rakennusten korkeuden 20 metriin. Korkeus mitattiin vain korniisiin asti, joten mansardikaton sisään jäävä asuintila ei ollut lain rajoittama. Vuoden 1902 muutos lakiin salli jopa kolme tai neljä kerrosta mansardin alla.

Historia ja käyttö

Vuonna 1911 rakennettu Germania Life Insurance Company Building New York Cityssä. Rakennuksessa on neljä kerrosta korkea mansardikatto.

Varhainen käyttö

Mansardikaton nosti suosioon Ranskassa arkkitehti François Mansart (1598–1666). Vaikka hän ei keksinyt kattotyyliä, hän käytti sitä niin paljon ja näkyvästi, että tyylin nimeksi vakiintui nimiväännös "mansardikatto". Rakennustyylin perinnettä jatkoivat monet arkkitehdit, mukaan lukien hänen sukulaisensa Jules Hardouin-Mansart, (1646–1708), joka suunnitteli Dampierre-en-Yvelinesissä sijaitsevan Dampierren linnan.

Uusempire

Mansardikatto tuli uudestaan suosioon Pariisin uudistuksen alkaessa 1850-luvulla uusempire-tyylisuuntauksen yhteydessä.

Uusempire levisi maailmalle ja se oli suosittu erityisesti suurissa hallintorakennuksissa, kuten kaupungintaloissa sekä hotelleissa ja rautatieasemissa. Yhdysvalloissa ja Kanadassa, erityisesti Uudessa Englannissa, uusempiren vaikutus levisi myös asuinrakennuksiin ja kartanoihin, usein italialaistyyliin ja uusgotiikkaan sekoittuneena. Mansardihuippuinen torni oli suosittu elementti.

1900-luku

New York Cityn vuoden 1916 asemakaava (1916 Zoning Resolution) tuki mansardikattojen käyttöä: korkeissa rakennuksissa muiden rakennusten varjostamisen välttämistä vaativat säännöt kannustivat käyttämään mansardia yhtenä ratkaisuna. Yleisempi ratkaisu olivat kuitenkin porrastetut pilvenpiirtäjät (engl. set back skyscrapers), jotka olivat huomattavasti kapeampia yläosasta kuin alaosasta, ja kapeneminen tapahtui porrasmaisesti. Pilvenpiirtäjissä mansardikatosta ei ollut hyötyä, koska se ei olisi näkynyt kadulla sijaitsevalle tarkastelijalle eli niiden käyttö esteettisenä rakenteena rajoittui vain melko korkeisiin rakennuksiin, ja lisäksi rakennustekniikka kehittyi tiilirakentamisesta ja teräsrunkoisissa rakennuksissa mansardikaton käyttöön ei ollut kannustinta. The Pierre on New York Cityn ja maailman korkein mansardikattoinen rakennus 41 maanpäällisellä kerroksella ja 160 metrin korkeudella. New York Cityn asemakaavaa uudistettiin vuonna 1961 (1961 Zoning Resolution) ja varjostamisen välttämisen vaatimukset poistuivat.

Myöhäisellä 1970-luvulla ja 1980-luvulla rakentavat tahot kiinnostuivat postmodernin arkkitehtuurin elementeistä ja sovelsivat mansardikattoa uusiin asuinrakennuksiin eri puolilla Yhdysvaltoja. Mansardikatolta vaikuttava ulkopuoli on myös otettu monen pienikokoisen kaupallisen rakennuksen julkisivuksi. Useimmiten nämä eivät ole oikeita mansardeja, vaan pelkkä näkösuoja lämmitys-, tuuletus- ja ilmastointilaitteiston peittämiseksi tasakatolta.