Keripukki
| Keripukki | |
|---|---|
 Keripukin aiheuttamia muutoksia ikenissä |
|
| Luokitus | |
| ICD-10 | E54 |
| ICD-9 | 267 |
| OMIM | 240400 |
| MedlinePlus | 000355 |
| Huom! | Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa. |
Keripukki (lat. scorbutus) on C-vitamiinin puutoksen aiheuttama tauti,[1] jonka oireita ovat yleinen väsymys ja heikotus[1] ja läikkien muodostuminen iholle, etenkin reisiin ja sääriin, sienimäiset ikenet sekä verenvuoto kaikista limakalvoista.[1] Hoitamaton keripukki tappaa, mutta C-vitamiini parantaa vaikeankin keripukin. C-vitamiini hajoaa kuumennettaessa, joten pullomaidon varassa olevat pikkulapset voivat edelleen saada keripukin.[2] Keripukin esiintyvyys lisääntyi hiukan 2010-luvulla sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät syö hedelmiä eivätkä tuoreita vihanneksia[3]. Sairaus uhkaa myös pelkän ruoka-avun varassa katastrofialueilla eläviä.
Nimi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keripukin latinankielinen nimi scorbutus on alkumuoto muun muassa taudin englanninkieliselle nimelle scurvy ja ruotsinkieliselle nimelle skörbjugg. Paimion kirkkoherran Henrik Florinuksen teos Nomenclatura rerum brevissima ("Asioiden lyhykäinen nimistö") vuodelta 1678 esittää sanan suomenkieliseksi nimeksi skerpuuki, josta se vääntyi edelleen nykyiseen muotoonsa.[4][5]
C-vitamiini on saanut tieteellisen nimensä askorbiinihappo juuri sen toimivuudesta keripukin torjumisessa. Latinan etuliite a lisää sanaan kieltävän tai vastustavan merkityksen, jolloin ascorbutus tarkoittaa keripukin vastaista.[6]
Oireet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keripukin varhaisiin oireisiin voivat kuulua yleinen sairauden tunne, väsymys, ruokahalun puute, kärttyisyys, ripuli, painon laskeminen tai hidas painonnousu, nopea hengitys eli hyperventilaatio ja kuume.[7]
C-vitamiinin puutostilan jatkuessa vakavana 1–3 kuukauden ajan keripukkiin sairastunut alkaa kärsiä hengenahdistuksesta ja luusäryistä. Lihassäryt ovat mahdollisia heikentyneen karnitiinin tuotannon vuoksi. Ihomuutoksia, kuten ahavoitumista, mustelmaherkkyyttä ja hiussuoniverenvuotoja (petechia) esiintyy. Suussa esiintyy tukikudostulehdusta ja hampaiden löystymistä. Hampaita saattaa irrota. Yleensä haavat paranevat hitaasti ja sairastuneen mieliala vaihtelee. Sjögrenin oireyhtymän kaltaista suun ja silmien limakalvojen kuivumista saattaa esiintyä.[7]
Myöhemmissä vaiheissa voi esiintyä keltaisuutta, turvotusta, vähävirtsaisuutta, hermovauriokipua, lihaskouristuksia ja kuumetta. Hoitamattomana keripukki pahenee, jolloin esiintyy mahdollisesti kuolemaan johtavia komplikaatioita, kuten aivoverenvuotoa tai sydänpussiin vuotavaa verta (hemopericardium).[7]
Taudin syntymisen syyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koska C-vitamiinia esiintyy luonnossa hyvin yleisesti hedelmissä ja kasviksissa ja sitä on helposti saatavilla myös lisäravinteena, keripukkia on pitkään pidetty voitettuna tautina. Keripukki on kuitenkin puutostauti, joten se ei tule koskaan lopullisesti katoamaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, mikäli C-vitamiinin saanti on keskeytynyt tai merkittävästi vähentynyt pitemmäksi kuin kuukauden ajaksi.
Monet kudokset tarvitsevat C-vitamiinia soluissa tapahtuvaan kollageenin synteesiin. Kollageeni on verisuonten, luiden, hampaiden ja tukikudosten lujuuden ylläpitämiseksi tarvittava proteiini. Keripukin oireista suurin osa liittyy kollageenin synteesin häiriintymiseen. Tautia sairastavan luusto ja tukikudokset pehmenevät sekä verisuonet ovat heikkoja ja vuotavia.[8]
Useimmat eläimet pystyvät syntetisoimaan C-vitamiinia elimistössään, mutta ihminen ja jotkin muut kädelliset, sekä marsut saavat sen ainoastaan ulkoisin keinoin, tyypillisesti ruokavaliosta. Maailman terveysjärjestön (WHO) antama C-vitamiinin päivittäinen saantisuositus on aikuiselle miehelle 90 mg ja aikuiselle naiselle 75 mg. Tupakoivien tulisi nostaa tätä määrää 35 milligrammalla. Imettävälle äidille määräksi suositellaan 120 mg päivässä, sillä imetettävä lapsi saa C-vitamiininsa lähinnä äidinmaidosta. Lasten saantisuositukset vaihtelevat ikäryhmien mukaan 15–75 mg välillä. Saantisuositukset vaihtelevat eri maissa, ja esimerkiksi Suomessa annettu saantisuositus on hieman pienempi.[8][9] Lisäksi ikääntyminen, lääkkeiden käyttö ja stressi saattavat lisätä C-vitamiinin tarvetta. Mikäli C-vitamiinin saanti loppuu tai vähenee merkittävästi, ihminen alkaa kuluttaa ruumiiseensa varastoitunutta C-vitamiinia, jonka määrä liikkuu 300 milligramman ja 2 gramman välillä. Varaston kuluminen tavoittaa 300 mg riskirajan 1–3 kuukauden aikana, jonka jälkeen keripukki alkaa kehittymään. Varastoitua määrää ei pysty nostamaan yli 2 gramman esimerkiksi kasvattamalla C-vitamiinin saantia, sillä gramman ylittävä päiväannos vauhdittaa sen poistumista elimistöstä virtsan mukana.[8][9][10][11]
Taudin toteaminen ja riskiryhmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keripukki voidaan todeta oireiden perusteella. Sen voi varmistaa mittauttamalla verestä C-vitamiinin määrän.
Keripukki voi muistuttaa oireiltaan muita sairauksia, kuten leukosytoklastista vaskuliittia, sidekudossairautta tai syöpää. Keripukki on suhteellisen harvinainen tauti kehittyneissä maissa nykyaikana, mikä osaltaan kasvattaa väärän diagnoosin mahdollisuutta.[12]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keripukki on vanha tauti, josta ensimmäiset maininnat löytyvät antiikin ajalta. 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua Hippokrates mainitsi taudin, ja muinaisilla egyptiläisillä oli sen vaikutuksia kuvaavia hieroglyfejä. Taudilla onkin ollut hyvin suuri vaikutus ihmiskunnan historiaan jo esihistorian aikana ennen kuin ruokaa ruvettiin valmistamaan ja säilömään tavalla, joka säilytti sen ravinteet. Vanhoina aikoina ruoan kypsentäminen heikensi sen vitamiinipitoisuutta, ja varsinkin pohjoisilla alueilla talvisin ja keväisin ihmisiä kuoli runsain määrin pitkittyneen puutostilan vuoksi tai sen heikentäminä muihin tartuntatauteihin.[13] Suomessa esiintyi etenkin keväisin paljon keripukkia vielä 1800-luvulla[3].
Vuonna 2016 löydettiin noin vuoden ikäisen sylilapsen luuranko, jonka luustossa on epätavallisen huokoisia osia. Luuranko löytyi arkeologisten kaivausten yhteydessä Ylä-Egyptistä Assuanin pohjoispuolelta. Paleopatologit päätyivät keripukin toteamiseen suljettuaan pois muiden mahdollisten sairausten todennäköisyyden. Luuranko arvioitiin 5 600–5 800 vuotta vanhaksi, mikä tekee siitä toistaiseksi vanhimman tunnistetun keripukkitapauksen.[14]
Merenkulun haittana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka jo karthagolaiset tekivät pitkiäkin matkoja, heidän matkansa tapahtuivat rannikoiden tuntumassa, joten tuoreen muonan hankinta ei ollut ongelma. Purjelaivojen aikakauden laivamuona oli yleisesti ottaen niin huonolaatuista, ylettömästä suolauksesta huolimatta osittain pilaantunutta ja hyönteisiä kuhisevaa, että on ihme, että miehiä ylipäätään selvisi hengissä. Päivittäiseen muonitukseen kuului lisäksi puoli litraa väkevää rommia, joka tosin oli vedellä laimennettua. Siksi pitkillä merimatkoilla keripukki oli yleisimpiä kuolinsyitä, ja se ratkaisi myös useita sotatoimia, kuten merisaartoja piiritettyjen eduksi. Keripukilla oli suuri vaikutus Fernão de Magalhãesin maailmanympäripurjehduksella, jolle lähteneestä 237 miehestä vain 18 palasi. Matkalla ollut Antonio Pigafetta todisti: [15]
”Me olimme jatkaneet kolme kuukautta ja 20 päivää hakematta minkäänlaista tuoretta. Söimme keksejä, jotka eivät olleet enää keksejä vaan jauhoa kourallisessa matoja, sillä nämä olennot olivat syöneet suurimman osan. Se haisi vahvasti rotan virtsalle. Joimme vettä, joka oli ollut keltaista ja pilaantunutta monta päivää, ja me söimme tietynlaisia lehmäntaljoja, joilla raakapuu oli päällystetty, jotta se ei rikkoisi purjeita, ja vahvistettu ja suojeltu auringolta, sateelta ja tuulelta. Me jätimme nahat mereen neljäksi tai viideksi päiväksi... Usein söimme sahanpurua. Rottia kaupattiin puolen dukaatin hintaan kappaleelta aina silloin kun niitä saatiin kiinni.
Mutta kaikista muista kauheuksista tämä oli kaikista pahin: joidenkin miesten ikenet kasvoivat heidän hampaidensa yli, sekä ylhäällä että alhaalla, jolloin he eivät pystyneet syömään millään tavalla ja kuolivat tähän tautiin. 19 miestä kuoli ja se patagonialainen jättiläinen ja intiaani Brasilian maasta. 25 tai 30 miestä sairastui, jotkut käsistä, jaloista tai muista paikoista, jolloin vain muutama pysyi terveenä. Jumalan armosta minä en sairastunut mihinkään.”
Hoidon kehittyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hollantilaissyntyinen lääkäri Johannes Echthius kirjoitti taudista ensimmäisen varsinaisen lääketieteellisen kuvauksen vuonna 1541. [16] 1500-luvulla ruokavalion ja keripukin yhteys alkoi hitaasti hahmottua lääketieteelle. Toinen hollantilainen lääkäri Ronsseas ehdotti appelsiinien syömistä merimiehille keripukin välttämiseksi vuonna 1564. Kirjassaan Surgeon’s Mate (”Kirurgin kumppani”, 1617) John Woodall ehdotti sokerilla makeutetetun sitruunamehun ja brandyn sekoituksesta lääkettä tautiin.[17] Jan Fryderykin havainto vuodelta 1734 väitti keripukin johtuvan pelkästään tuoreen vihannespitoisen ja vihreän ruoan syömisen välttämisestä. Vuonna 1753 tutkimuksensa keripukista julkaissut James Lind todisti sitrushedelmien olevan ratkaiseva taudin hoito- ja estomuoto.
James Lindin tutkimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lääketiedettä opiskellut Lind palveli kuninkaallisissa merivoimissa vuodesta 1739 alkaen ja vuoteen 1747 mennessä hänet oli nimitetty laivakirurgiksi HMS Salisburylle. Hän aloitti tutkimuksensa 20. toukokuuta 1747 aluksen partioidessa Biskajanlahdella. Noin kymmenen prosenttia aluksen miehistöstä, 30 miestä, oli sairastunut keripukkiin. Heistä Lind valikoi 12 suurin piirtein samankaltaisista oireista kärsinyttä potilasta. Edelleen hän jakoi potilaat kuuteen ryhmään, jotka saivat normaalin ruoka-annoksen lisäksi erilaisia aineita, joita käytettiin yleisesti keripukin hoitoon tai joilla Lind uskoi olevan vaikutusta. Ensimmäinen ryhmä sai reilun litran siideriä, toinen kurlasi suunsa laimennetulla rikkihapolla, kolmas sai kaksi lusikallista etikkaa kolmesti päivässä, neljäs pintin merivettä, viides kaksi appelsiinia ja yhden sitruunan, ja kuudes ryhmä annoksen väkevää maustetahnaa sekä lisäksi ohravettä. Viidennelle ryhmälle riitti jaettavaksi sitrushedelmiä vain kuuden päivän ajaksi, mutta jo tässä ajassa toinen potilaista parani riittävästi palatakseen palvelukseen, kun taas toinen pystyi auttamaan Lindiä muiden ryhmien hoitamisessa.[18]
Lindin tutkimusta kutsutaan joskus maailman ensimmäiseksi kliiniseksi tutkimukseksi tai ensimmäiseksi järjestelmällisesti suunnitelluksi lääketieteelliseksi tutkimukseksi, vaikka esimerkiksi persialaisen lääkärin ja tieteilijän al-Razin jo 900-luvulla tekemää tutkimusta suoneniskennän hyödystä aivokalvontulehduksen hoidossa voidaan pitää vastaavankaltaisena yksinkertaisena kliinisenä tutkimuksena. Nykyajan valossa Lindin tutkimuksesta puuttui esimerkiksi kontrolliryhmä, eli vertailuryhmä, joka ei saa hoitoa tai jolle annetaan plasebo-hoitoa, mutta toisaalta potilaiden valikointi mahdollisimman samankaltaisen oireiden perusteella oli onnistunut ratkaisu. Toisaalta Lindin tutkimus todisti lähinnä sitrushedelmien toimivan keripukin hoidossa, mikä taas oli jo monien tiedossa, eikä hänen julkaisunsa A treatise of the scurvy saanut sen laajempaa huomiota ilmestyessään vuonna 1753.[18]
Vitamiinien säilyminen osoittautui Lindin suurimmaksi ongelmaksi. Hän laati teokseensa reseptejä, jotka eivät käytännössä osoittautuneet toimiviksi. Hän esimerkiksi neuvoi, että appelsiineista tulisi tehdä keittämällä tiivistettä, joka "säilyisi useiden vuosien ajan". 1900-luvulla tehdyissä kokeissa havaittiin, että puolet reseptin mukaan valmistetun tiivisteen C-vitamiineista tuhoutuu, ja säilötyn tiivisteen vitamiinipitoisuus laskee neljässä viikossa 13 prosenttiin alkuperäisestä. Lind uskoi myös, että vitamiinirikkaasta kuusenkerkästä käyttämällä tehty olut parantaisi keripukin, mutta käytännössä käyminen tuhoaa suurimman osan kuusenkerkän vitamiineista, kun jäljelle jääneet vitamiinit haihtuvat säilöttynä melko nopeasti kokonaan. Niinpä esimerkiksi tutkimusmatkailija James Cook totesi nopeasti, että Lindin ehdottamat reseptit eivät pärjää tuoreille hedelmille.[18]
Kohti vitamiinien keksimistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Enemmän tai vähemmän lääketieteestä irrallaan myös monet sotilaat, tutkimusmatkailijat ja meriupseerit päätyivät samanlaisiin tuloksiin. Vuonna 1593 amiraali John Hawkins päätyi jakamaan miehilleen limettimehua menetettyään tuhansia merimiehiä keripukille.[17] John Guy, Newfoundlandin siirtokuntaa perustamassa ollut uudisraivaaja ja kuvernööri kirjoitti vuonna 1601 turnipsin osoittautuneen kokeilun kautta tehokkaaksi scarbyn lääkkeeksi, jonka ansiosta moni parani.[19] Vuonna 1740 kuninkaallisen laivaston amiraali Edward Vernon määräsi merimiestensä päivittäiset rommiannokset laimennettavaksi vedellä. Veden maun peittämiseksi sekoitukseen lisättiin sitrushedelmistä saatua mehua. Vaikka yhteyttä ei heti ymmärretty, Vernonin merimiehet vaikuttivat muiden laivojen miehistöjä terveemmiltä pitkillä matkoilla. Kuninkaallinen laivasto otti Vernonin juomasekoituksen yleiseen käyttöön ja antoi sille nimeksi grog (grogi) Vernonin lempinimen mukaan, jonka hän sai tarinan mukaan grogram-takistaan.
Lindin tutkimuksiin perehtynyt kolmea maailmanympäripurjehdusta johtanut kapteeni James Cook havaitsi, että hapankaali säilyttää keripukkia parantavan ominaisuutensa jopa vuosien ajan; siksi siitä tulikin nyt ase sairautta torjuttaessa. Säilöttäessä hapankaali kuitenkin jouduttiin keittämään, jolloin sen vitamiinipitoisuus heikkeni. Cook piti huolta, että ruokavarastoa täydennettiin hedelmillä ja kasviksilla aina, kun se oli mahdollista. Tämän ansiosta hänen matkoillaan miehistö kärsi harvoin keripukista.[20] Cookin maineikkaiden matkojen ansiosta tapa levisi muillekin laivoille.
Nimitystä "antiskorbuuttinen" käytettiin noista ajoista lähtien niistä ruoista, joiden tiedettiin estävän keripukkia, vaikka siitä ei ollutkaan käsitystä, miksi ne niin tekivät. Näihin ruokiin ja uutteisiin kuuluivat mm. sitruuna, limetti, appelsiinit, hapankaali, suolaheinä, mallas ja vierre.
Vuonna 1907 norjalaiset lääkärit Axel Holst ja Theodor Frølich onnistuivat aiheuttamaan koe-eläiminä olleille marsuille keripukin. Viimein puolalainen biokemisti Casimir Funk kehitti ensimmäisenä vitamiinin käsitteen vuonna 1912.
Sodat ja nälänhädät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodat, nälänhätä ja köyhyys ovat jatkaneet keripukin eloa nykyaikaan saakka huolimatta sille löytyneestä verrattain helposti saatavasta ja edullisesta hoitomuodosta. Keripukkiin on sairastunut ja kuollut ihmisiä mm. ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana vallinneen säännöstelyn, piiritysten ja saartojen vuoksi. Natsi-Saksan keskitysleireillä keripukki oli yleinen kuolemansyy. [21]
Keripukin vaikutus kulttuuriin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keripukkia pidettiin erittäin viheliäisenä tautina. Tautia tarkoittava sana scurvy on ollut pitkään käytössä myös adjektiivina englanninkielisissä maissa, joissa sillä on voimakas negatiivinen lataus. Esimerkiksi termillä scurvy trick tarkoitetaan hyvin viheliäistä ja halveksuttavaa tekoa.[22]
Keripukin estoon käytetyt kaksi suosittua ruoka-ainetta, limetti ja hapankaali, ovat antaneet nimensä lempinimille limey, jolla tarkoitetaan puheessa englantilaisia,[23] ja kraut, jolla tarkoitetaan puheessa saksalaisia.[24]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Challem, Jack: User's Guide to Nutritional Supplements. Basic Health Publications, Inc., 2003. ISBN 1591200679
- Packer, Lester & Fuchs, Jürgen: Vitamin C in health and disease. CRC Press, 1997. ISBN 0824793137
- World Health Organization, United Nations High Commisioner for Refugees: Scurvy and its prevention and control in major emergencies. WHO, 1999. WHO reference number: WHO/NHD/99.11 Teoksen verkkoversio.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 181. (5.–7. painos) WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8
- ↑ Keripukki voi yhä vaania Iltalehti 25.1.2016 Viitattu 13.1.2021
- ↑ a b Merimiesten vanha vaiva teki yllätyspaluun Australiaan Yle Uutiset. 29.11.2016. Viitattu 14.10.2024.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Vanhat suomalaiset taudinnimet. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 2005, 121. vsk, nro 9, s. 993–997. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.4.2018. (englanniksi)
- ↑ Onko tietoa, mistä C-vitamiinin puutos on saanut kummallisen nimen keripukki? Kysy.fi – Helsingin kaupunginkirjasto. 18.8.2017. Arkistoitu 17.4.2018. Viitattu 17.4.2018.
- ↑ Stargrove, Mitchell Bebel; Treasure, Jonathan & McKee, Dwight L.: Herb, Nutrient, and Drug Interactions: Clinical Implications and Therapeutic Strategies, s. 358. Elsevier Health Sciences, 2008. ISBN 0323029647 (englanniksi)
- ↑ a b c Goebel, Lynne: Scurvy Clinical Presentation 24.10.2017. Medscape. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c Wijkmans, Rian A.A & Talsma, Koen: Modern scurvy Journal of Surgical Case Reports 1/2016. Viitattu 13.4.2016
- ↑ a b Vitamin C - Fact Sheet for Health Professionals National Institutes of Health/Office of Dietary Suplements. Viitattu 15.4.2018
- ↑ Test ID: VITC/ Ascorbic Acid (Vitamin C), Plasma Mayo Clinic. Viitattu 15.4.2018
- ↑ Velandia, Bertha; Centor, Robert M.; McConnell, Vicky & Shah, Mobin: Scurvy Is Still Present in Developed Countries US National Library of Medicine. Julkaistu 6.5.2008. Viitattu 15.4.2018
- ↑ Francescone, MA & Levitt, J. [Scurvy Masquerading as Leukocytoclastic Vasculitis: A Case Report and Review of the Literature] Cutis. Lokakuu 2005. Viitattu 15.4.2018
- ↑ Irwin Stone: On the Genetic Etiology of Scurvy
- ↑ Killgrove, Kristina: Earliest Case Of Scurvy In Ancient Egypt Detected By Archaeologists Forbes. 21.1.2016. Viitattu 17.4.2018
- ↑ Bull N Y Acad Med. 1967 April:Scurvy During Magellan Voyage Viitattu 7.8.2009
- ↑ Asard, Han & May, James May & Smirnoff, N.: Vitamin C: function and biochemistry in animals and plants, s. 160. Taylor & Francis, 2004. ISBN 1859962939 (englanniksi)
- ↑ a b Ensminger, Audrey H. & Konlande, James E.: Foods & nutrition encyclopedia, s. 1972. CRC Press, 1993. ISBN 0849389801 (englanniksi)
- ↑ a b c Hughes R.E. : James Lind and the cure of scurvy: an experimental approach.[vanhentunut linkki] Julkaistu ensimmäisen kerran lokakuussa 1975. Viitattu 16.4.2018
- ↑ Packer, Fuchs s. 3
- ↑ Packer, Fuchs s. 6–9
- ↑ Kenrick, Donald & Puxon, Grattan: Gypsies Under the Swastika, s. 133. Univ of Hertfordshire Press, 2009. ISBN 1902806808 (englanniksi)
- ↑ Merriam-Webster's Dictionary of Synonyms, s. 184. Merriam-Webster, 1984. ISBN 0877793417 (englanniksi)
- ↑ Challem 2003, s. 53–56
- ↑ McClelland, Charles E.: Queen of the Professions: The Rise and Decline of Medical Prestige and Power in America, s. 34. Rowman & Littlefield, 2014. ISBN 1442226315 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keripukki Wikimedia Commonsissa
- Arno Forsius: C-vitamiini ja keripukki (Arkistoitu – Internet Archive)