Erioikeus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ulrika Eleonoran privilegiot

Erioikeus eli privilegio (lat. privilegium) on jollekin yhteisölle tai yksityiselle myönnetty etuus, jota ei ole muilla.[1] Säädyillä eli aatelistolla, papistolla, porvaristolla ja talonpojilla on ollut vahvistettuja erioikeuksia, jotka on myöhemmin lainsäädännöllä kumottu, Suomessa lopullisesti 1995.[2]

Säätyerioikeudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätylaitos oli keskiajalla olemassa useimmissa Euroopan maissa. Yhteiskunnallisten erioikeuksien perusteella johonkin kansanluokkaan kuuluvat henkilöt saivat esimerkiksi yksinoikeuden tietyn kiinteän omaisuuden omistamiseen, heidät voitiin vapauttaa veroista ja rasituksista, he saattoivat saada harjoittaa elinkeinoaan vapaammin kuin muut tai he saattoivat käyttää julkista valtaa alaisiinsa nähden. Valtiollisten erioikeuksien nojalla tietty kansanluokka saattoi muodostaa valtiosäädyn, joka yhdessä toisten säätyjen kanssa muodosti säätyvaltiopäivät. Se rajoitti hallitsijan valtaa ja harjoitti joitakin valtiollisia tehtäviä. Erioikeuksien merkitys on kadonnut kansanvaltaisen valtiojärjestyksen myötä, sillä sen mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia.[3] Esimerkiksi Ranskassa kaikki säätyerioikeudet lakkautettiin kerralla 4. elokuuta 1789, myöhemmin vähitellen lähes kaikissa muissakin maissa.

Ruotsin valtakunnassa ja siihen kuuluvassa Suomessa aatelisia olivat alun perin ne tilalliset, jotka sitoutuivat toimittamaan ratsumiehen sotaan. Myöhemmin aatelisto oli perinnöllinen viranhaltijoiden luokka. Pappissäädyn erioikeudet antoivat papeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeuksia ja etuuksia. Pappien erivapauksissa on lausuttu uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Porvarissäädyn erivapaudet muodostivat perustan silloisten kaupunkien itsehallinnolle.[4]

Ruotsin valtakunnan aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuonna 1723 vahvistettiin myös papiston erioikeudet. Porvariston ja kaupunkien sekä talonpoikien oikeudet vahvistettiin myöhemmin vuonna 1789 annetuilla vakuutuksilla.[5]

Säätyerioikeuksien lakkauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa säätyerioikeudet lakkautettiin suurelta osin 1800-luvulla, osittain kuitenkin vasta 1900-luvulla. Jo vuonna 1789 vahvistettu yhdistys- ja vakuuskirja poisti aatelistolta yksin­oikeuden korkeimpiin virkoihin[6][7] sekä myönsi talon­pojillekin oikeuden ostaa rälssi­tiloja,[6][7] ei kuitenkaan säteritiloja.[6] Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä päätettiin kumota säädyn yksinoikeus säteritilojen omistamiseen ja vapaus henkirahan maksamisesta, ja samalla keskusteltiin jo aateliston kaikkien muidenkin eri­oikeuksien poistamisesta.[6] Vuoden 1867 valtio­päivillä kumottiin myös säännös, jonka mukaan aatelisilla oli eräissä asioissa oikeus käyttää ensimmäisenä oikeus­asteenaan hovi­oikeutta.[6]

Kun vuonna 1879 säädettiin joukko lakeja elin­keino­vapauden toteuttamiseksi, porvariston sääty­eri­oikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä, mutta kaupungeilla julkis­yhteisöinä oli vielä tämän jälkeen eräitä erioikeuksia.[8]

Säätyerioikeudet menettivät enimmän merkityksensä vuonna 1906, kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[4] Kaikilta osin niitä ei kuitenkaan kumottu, ja vielä vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että siltä osin kuin ne olivat vielä voimassa, niitä voitiin muuttaa tai kumota vain perustuslain säätämisjärjestyksessä.[9]

Itsenäisessä Suomessa vuoden 1919 hallitusmuodossa mainittiin kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Hallitusmuoto kielsi myöntämästä uusia aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja.[4] Muutamia vanhoja erioikeuksia aatelisilla kuitenkin oli vielä myöhemminkin, muun muassa muita laajempi vapaus määrätä testamentilla kaupungissa olevasta omaisuudestaan.[8] Vanhat arvonimet jäivät osittain käyttöön.[2]

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että vuonna 1723 annettu laki papiston eri­oikeuksista oli kumottava, samoin sääty­eri­oikeuksia koskenut valtio­päivä­järjestyksen säännös papiston erioikeuksien osalta. Sitä ennen oli jo eräs Veli Merikosken johtama työryhmä todennut, että oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta selvittää, minkä verran vanhoista eri­oikeuksista oli vielä voimassa.[10]

Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995[5] perusoikeusuudistuksen yhteydessä vanhentuneina, tarpeettomina ja epätasa-arvoisina.[4]

Vapaa-ajattelijoiden mielestä luterilaisen kirkon etuoikeutettu asema sekä teologian opettaminen julkisissa yliopistoissa perustuvat pappissäädyn erivapauksiin, ja tältä osin säätyerioikeuksia ei olisi heidän mukaansa vielä täysin kumottu.[4]

Kaupunkien erioikeudet Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naantali ja Rauma saivat satamaoikeudet 1440-luvulla. Kaupunkien erioikeudet satamanpitoon perustuivat vuodesta 1789 lähtien kuningas Kustaa III:n antamaan vakuutukseen. Ne kumottiin Suomen eduskunnan päätöksellä vuonna 1995.[11]

Helsingin pitäjän Koskelan kylän maille vuonna 1550 perustettu Helsingin kaupunki sai kuningas Juhana III:lta ensimmäiset privilegiot elokuussa 1569. Kaupungille myönnettiin karjalaitumeksi ja viljelysalueeksi kaksi Helsinginjoen (nykyisin Vantaanjoki) länsipuolella sijainnutta kylää, Kumpula ja Koskela. Kuningas Sigismundin vuonna 1594 antama privilegiokirje lisäsi Helsingin kaupungin omistuksiin tiluksia Oulunkylässä. Kuningas vahvisti kaupungin oikeuden nauttia, käyttää ja hallita lahjoitettuja maita ja vesiä laidunmaina, kalastusvesinä sekä muihin tarpeisiin. Myös Kaarle IX ja kuningatar Kristiina antoivat myöhemmin saman kuninkaallisen vahvistuksen. Kun Helsingin kaupunki määrättiin siirrettäväksi Vironniemelle, lahjoitettiin Töölön alue sille kuninkaallisella päätöksellä maapohjaksi vuonna 1643. Vuonna 1650 kuningatar Kristiina lahjoitti kaupungille Huopalahden seudulta lisää maatiloja. Reduktio 1680-luvulla ei koskenut Helsingin kaupunkia, vaan lahjoituspäätökset vahvistettiin vuoden 1685 kuninkaallisella päätöksellä. Lahjoitusmaat olivat käytännössä Töölöä lukuun ottamatta edelleen hallinnollisesti osa Helsingin pitäjää ja lahjoituksen tulkittiin muilla alueilla sisältävän vain nautintaoikeuksia ja veronkanto-oikeutta. Samankaltaista hallinnollista rajanvetoa kruunun kaupungeille lahjoittamien maiden osalta käytiin muuallakin Suomessa.[12]

Kaupungeilla, jotka olivat saaneet kruunulta tapulikaupunkioikeuden, oli oikeus käydä ulkomaankauppaa. Laki kaupunkien kaupankäyntioikeuksista kumottiin vuonna 1868.[3]

Käsityöläisten privilegiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsityöläisen oikeus harjoittaa ammattiaan perustui maaherran myöntämään lupaan. Luvan saaneet suhtautuivat jyrkän kielteisesti laittomien käsityöläisten kilpailuun omilla reviireillään. Edunvalvonnassa heillä oli laki ja oikeus puolellaan, sillä jo lupia myönnettäessä pidettiin silmällä sitä, ettei samalle alalle ollut tungosta ja ettei lupia liikaa myöntämällä syöty alalla jo toimivien leipää. Luvan saaneet käsityöläiset maksoivat ammattinsa harjoittamisesta veroa. Edunvalvonta poiki 1700-luvulla oikeudenkäyntejä nurkkamestareita eli käsityöläisammattia laittomasti harjoittaneita henkilöitä vastaan.[13]

Nykyaikaisia erioikeuksia Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jehovan todistajien erioikeutena Suomessa oli vapautus asevelvollisuuden suorittamisesta vuosina 1987–2019.[14] Vapautuslain katsottiin olevan ristiriidassa Suomen nykyisen perustuslain kanssa, minkä vuoksi se kumottiin vuonna 2019.[15]

  • Erivapaus eli dispanssi, joka tarkoittaa säännöksestä myönnettyä yksittäistä poikkeusta.
  1. Kielitoimiston sanakirja. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5
  2. a b Factum: Uusi tietosanakirja. 2, Dio–håv. (Hakusana erioikeudet) Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6641-2
  3. a b Tietosanakirja. 2 osa, Confrater–Haggai. Helsinki: Tietosanakirja, 1910.
    * Uusi tietosanakirja. 5, Edv–Fla. Helsinki: Tietosanakirja, 1961.
  4. a b c d e Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  5. a b Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 8.9.2010.
  6. a b c d e Johanna Aminoff-Winberg: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. Suomentanut Salla Korpela, Wilhelm Brummer. Helsinki: Minerva, 2013. 978-952-492-781-9
  7. a b Salme Vehvilä, Matti J. Castrén: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 66–67. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00592-3
  8. a b Iso tietosanakirja. 13 osa, Suonenisku-Trooli. (Hakusana Säätyerioikeudet) Helsinki: Otava, 1937.
  9. Valtiopäiväjärjestys (7/1928) (67 §;n 3. momentti (ei enää voimassa)) Finlex. Viitattu 8.9.2010.
  10. Kirkko ja valtio -komitea: Kirkko ja valtio -komitean mietintö, s. 90. (Komiteanmietintö 21/1977) Helsinki: Opetusministeriö, 1977. ISBN 951-46-2246-4
  11. Meriliitto: Satamat meriliitto.fi.
  12. Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550-1713, s. 32-37. Vantaan kaupunki, 1990. ISBN 951-8959-05-6
  13. Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, s. 259-260. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9
  14. Jehovan todistajat jälleen asevelvollisiksi yli 30 vuoden jälkeen – eduskunta päätti vapautuslain kumoamisesta Aamulehti. 27.2.2019. Arkistoitu 2.9.2019. Viitattu 2.9.2019.
  15. Hallituksen esitys HE 139/2018 vp (Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetun lain kumoamisesta ja asevelvollisuuslain 3 §:n muuttamisesta) Annettu 20.9.2018. Eduskunta. Viitattu 2.9.2019.