Tämä on suositeltu artikkeli.

Burn (albumi)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Burn
Deep Purple
Studioalbumin Burn kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  marraskuu 1973 Montreux, Sveitsi
 Julkaistu 15. helmikuuta 1974
 Formaatti LP, MC, 8-raita, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, blues rock, heavy metal, funk rock
 Kesto 40.37
 Levy-yhtiö Yhdistynyt kuningaskunta Purple Records
Yhdysvallat Warner Bros. Records
Muut kannet

Takakansi

30th Anniversary Editionin pahvipäällys
Listasijoitukset

 Britannia: 3.
 Yhdysvallat: 9.

Ks. lisää listasijoituksia

Deep Purplen muut studioalbumit
Who Do We Think We Are
1973 		Burn
1974 		Stormbringer
1974
Singlet albumilta Burn
  1. ”Might Just Take Your Life”
    Julkaistu: 4. maaliskuuta 1974
  2. ”Burn”
    Julkaistu: 1974
  3. ”Lay Down, Stay Down”
    Julkaistu: 1975

Burn on brittiläisen Deep Purple -yhtyeen kahdeksas studioalbumi, joka julkaistiin 15. helmikuuta 1974. Se on myös ensimmäinen albumi sen jälkeen, kun yhtyeeseen olivat liittyneet solisti David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes. Tämä niin sanottu Mark III -kokoonpano oli yhdessä vuoteen 1975 saakka. Yhtyeen muut jäsenet olivat siihen alusta asti kuuluneet Ritchie Blackmore (kitara), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut).

Albumi edustaa musiikillisesti hard rockia, mutta siinä on blues-vaikutteita enemmän kuin yhtyeen edellisillä albumeilla. Mukana on vivahteita myös funkista ja rock and rollista. Ostava yleisö otti levyn hyvin vastaan: se oli Britanniassa parhaimmillaan listasijalla kolme ja Yhdysvalloissa sijalla yhdeksän. Listaykköseksi se nousi Itävallassa, Länsi-Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Myös kriitikoilta Burn sai pääosin myönteistä palautetta.

Vuonna 2004 julkaistiin albumin remasteroitu 30-vuotisjuhlapainos, joka sisältää alkuperäisen materiaalin lisäksi viisi bonuskappaletta.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deep Purplen albumi Who Do We Think We Are ilmestyi vuonna 1973. Yhtye oli hyvin suosittu, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa se oli levymyynnillä mitattuna menestynein yhtye. Albumia seurasi lyhyt kiertue, jonka aikana yhtyeen jäsenten välit tulehtuivat pahoin. Kiertueen päätteeksi 29. kesäkuuta 1973 solisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover erosivat Deep Purplesta, mikä johti viiden kuukauden mittaiseen keikkataukoon.[1] Kitaristi Ritchie Blackmore pääsi johtavaan asemaan ja saattoi määrätä yhtyeen linjan.[2]

Blackmore, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice hankkivat yhtyeeseen uuden basistin ja laulajan vielä vuoden 1973 aikana. Basistiksi valittiin Trapeze-yhtyeen Glenn Hughes, jonka soittoa Blackmore, Lord ja Paice olivat käyneet seuraamassa jo alkuvuodesta. Hughes osasi laulaa, minkä ajateltiin tuovan yhtyeen soundiin uutta väriä. Hän itse olisi tosin halunnut olla myös laulusolisti, mutta lopulta sovittiin vain siitä, että hänen vastuunsa laulajana lisääntyisi vähitellen. Hughesin liittymisestä tiedottiin samassa yhteydessä kuin Gloverin lähdöstä, joten huhut yhtyeen hajoamisesta saatiin laantumaan.[3] Blackmore halusi yhtyeeseen vielä laulusolistin, jolla olisi Hughesia maskuliinisempi ääni, ja Lord ja Paice suostuivat myös Blackmoren ehdotukseen lisätä yhtyeen musiikkiin laulustemmoja.[4]

Uudeksi solistiksi pyydettiin ensin Free-yhtyeen laulajaa Paul Rodgersia, joka kuitenkin päätti liittyä Bad Companyyn.[5] Tämä oli Blackmorelle suuri pettymys,[4] sillä hän halusi viedä Deep Purplen musiikkia bluesin suuntaan.[6] Laulajaksi oli ehdolla myös John Lawton, josta tuli myöhemmin Uriah Heepin solisti, mutta hänkin kieltäytyi. Lopulta yhtye päätti etsiä laulajan Melody Makerissa julkaistun ilmoituksen avulla. Tehtävään valittiin ääninauhojen perusteella entuudestaan tuntematon 21-vuotias David Coverdale. Hän työskenteli vaatekaupassa myymäläapulaisena eikä ollut aiemmin laulanut ammattimaisesti. Koe-esiintyminen järjestettiin Lontoossa, ja viikkoa myöhemmin Coverdale toivotettiin tervetulleeksi Deep Purpleen.[7]

Ennen kuin uusi kokoonpano julkistettiin, Coverdalen silmät leikattiin karsastuksen korjaamiseksi. Hänet passitettiin laihdutuskuurille, ja lääkäri määräsi hänelle amfetamiinipohjaisia laihdutuslääkkeitä. Häntä kehotettiin myös vaihtamaan nimensä, mutta hän ei suostunut. Tämä kaikki vaikutti Coverdalen persoonallisuuteen.[8] Hän ryhtyi myös käyttämään piilolinssejä silmälasien sijaan.[9]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1973 uusi kokoonpano, Mark III, alkoi tehdä ja harjoitella uutta materiaalia Clearwellin linnassa,[7] jonne yhtye kutsui myös toimittajia esitelläkseen uuden solistinsa. Loput ajasta käytettiin pääasiassa Blackmoren ideoiden työstämiseen.[10] Koska konserttiohjelmisto haluttiin uusia, tuli uuden materiaalin olla keikoille sopivaa.[7] Linnassa kirjoitettiin puolet tulevan albumin kappaleista: ”Might Just Take Your Life”, ”Lay Down, Stay Down”, ”Sail Away” ja ”You Fool No One”.[11] Yhtä kappaletta lukuun ottamatta levyn materiaali oli tässä vaiheessa valmis.[12]

Alun perin uusi albumi oli tarkoitus levyttää Hampurissa,[13] mutta suunnitelmat muuttuivat, ja 3. marraskuuta 1973 Deep Purple matkusti Sveitsin Montreux’hön, missä oli äänitetty edellisenä vuonna albumi Machine Head.[14] Nauhoitukseen käytettiin Rolling Stones Mobile Studiota, ja äänityksestä vastasi Martin Birch.[14] Nauhoitus sujui hyvin, vaikka Coverdalen aiempi kokemus studiotyöskentelystä rajoittui neljään The Government -yhtyeen kappaleeseen sekä muutamaan The Fabulosa Brothers -nimisen yhtyeen demoon.[15] Bluestyylinen musiikki sopi Coverdalelle ja Hughesille, joten he osallistuivat aktiivisesti useamman kappaleen tekemiseen.[16]

Äänittäjä Martin Birch totesi myöhemmin, että Burn oli huomattavasti hauskempi nauhoittaa kuin Who Do We Think We Are. Toisaalta hän on myös kertonut, että vielä kokematon Coverdale oli hyvin hermostunut. Myös Jon Lord on kertonut, että yhtyeellä oli levyä tehdessä mukavaa, mutta hänen mukaansa Coverdale oli studiossa hyvin itsevarma.[17]

Äänitysten jälkeen albumi miksattiin edellisen Deep Purple -laulajan, Ian Gillanin, omistamassa Kingsway Recorders -studiossa Lontoossa.[18][19] Yksi ensimmäisistä miksatuista kappaleista oli seitsenminuuttinen blues, ”Mistreated”, jota varten Coverdale ja Hughes olivat äänittäneet tusinan verran ääniraitoja lopun kuoro-osuutta varten. Blackmoren mielestä laulu peitti kuitenkin kitarasoolon alleen, joten stemmoja vaimennettiin huomattavasti. Se harmitti Coverdalea, jonka mielestä päällekkäisten lauluäänien synnyttämä dramatiikka katosi lähes kokonaan.[20]

Uusi albumi sai nimekseen Burn, ja yhtye tuotti sen itse.[21][22] Ennen albumin julkaisua yhtye soitti muutamia pienimuotoisia keikkoja Euroopassa.[23] Avauskonsertti Tanskan Aarhusissa jouduttiin perumaan, koska Deep Purplen lentokone myöhästyi.[18] Kiertue alkoi lopulta Kööpenhaminasta joulukuun 9. päivänä 1973, ja siellä soitettiin myös tulevan levyn kappaleita.[24]

3. tammikuuta 1974 EMI masteroi albumin ja singleksi kaavaillun kappaleen ”Sail Away”. Samassa kuussa käynnistyi kiertue Ranskassa ja Länsi-Saksassa. Se jouduttiin kuitenkin keskeyttämään viiden konsertin jälkeen, kun Lordin umpilisäke tulehtui.[25] Lord joutui viideksi viikoksi vuodelepoon, minkä vuoksi myös Amerikan-kiertueen alkua jouduttiin lykkäämään kuukaudella.[26]

Julkaisu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burn ilmestyi Euroopassa 15. helmikuuta 1974.[27] Britanniassa levyn julkaisi Purple Records ja Yhdysvalloissa Warner Bros. Records. Länsi-Saksassa albumi oli ilmestynyt Purple Recordsin julkaisemana jo tammikuussa.[22] Albumin painoksissa oli eroja eri maissa: esimerkiksi Yhdysvaltain- ja Kanadan-painosten mukana tuli kappaleiden sanat sisältävä liite, joka puuttui Britannian-painoksesta. Muiden maiden painokset noudattivat pääosin Britannian-painoksen rakennetta. Merkittävin poikkeus oli Argentiinan-painos, jonka nimi oli käännetty espanjaksi Quemar ja tiedot kirjoitettu espanjaksi.[28] Uruguayssa albumi julkaistiin vuonna 1975 nimellä Arde.[29]

Burn ilmestyi alun perin vinyylinä, C-kasettina ja 8-raitana. Ensimmäinen CD-versio ilmestyi vuonna 1987.[22][30] Vuonna 2004 julkaistiin juhlapainos 30th Anniversary Edition. Albumin alkuperäinen materiaali oli remasteroitu Abbey Roadin studiossa, minkä lisäksi mukana oli remasteroituja bonuskappaleita.[28]

Ensisijaisena singlenä albumilta julkaistiin ”Might Just Take Your Life”.[31] Yhtye itse olisi halunnut albumin ensisijaisen singlen olevan ”Sail Away”, mutta levy-yhtiö Warner Brosin mielestä ”Might Just Take Your Life” oli kaupallisempi.[27] Lisäksi nimikappale ”Burn” ilmestyi lyhennettynä versiona Yhdysvalloissa ja Japanissa ja ”Lay Down, Stay Down” Itävallassa. Yhdysvalloissa ilmestyi myös EP-levy, joka sisälsi kappaleet ”Burn”, ”Lay Down, Stay Down” ja ”You Fool No One”. Myös Boliviassa julkaistiin EP, jolla oli vastaavasti kappaleet ”Might Just Take Your Life”, ”’’A’’ 200” ja ”Burn”.[31]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Deep Purplen uudeksi solistiksi valittiin nuori ja tuntematon David Coverdale. Kuvassa Coverdale Whitesnake-yhtyeen laulajana vuonna 2013.

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burn on tyyliltään lähinnä hard rockia, mikä on ominaista Deep Purplelle. Edellinen solisti Ian Gillan oli aikoinaan halunnut muuttaa yhtyeen tyyliä lähemmäksi progressiivista rockia, minkä voi kuulla albumeilla Deep Purple in Rock ja Machine Head. Burnilla progressiivisista vaikutteista on enimmäkseen luovuttu,[12] vaikka laulaja David Coverdale onkin kuvannut ”Mistreated”-kappaletta ”progressiiviseksi bluesiksi”.[32] Levy on myös yhtyeen aiempia albumeja blues-tyylisempi,[33] ja se on saanut myös vaikutteita funkista ja rock and rollista.[11] Jon Lord on kertonut, että suurin ero Burnin ja edellisten albumien välillä on lauluosuuksissa, jotka yhtye teki ”aivan eri tavalla”. Lordin mukaan laulu kuulostaa albumilla paljon vapautuneemmalta kuin aiemmin:[12]

»Sitä (Burnin materiaalia) oli harjoiteltu ja pohdittu etukäteen, toisin kuin niillä albumeilla, joilla me vain jammailimme studiossa, kunnes kappale syntyi. Nyt ainoa sellainen kappale oli se instrumentaali (”’’A’’ 200”), ja sekin vain sen takia, että halusin käyttää syntetisaattoria.»
(Jon Lord, kosketinsoittaja[18])

Aiemmilla levyillä kappaleiden säveltäjätietoihin oli merkitty automaattisesti kaikki yhtyeen jäsenet, mutta nyt käytäntö muuttui Blackmoren aloitteesta.[21] Hän oli kyllästynyt jakamaan tekijänoikeuskorvaukset viiteen osaan, vaikka toiset eivät olisikaan juuri osallistuneet säveltämiseen. ”Jokaisen tulee saada sen mukaan, mitä tekee”, Blackmore totesi.[10] Uutta käytäntöä noudatettiin kuitenkin vain kappaleissa ”Sail Away”, ”Mistreated” (joiden tekijöiksi merkittiin Blackmore ja Coverdale) ja ”’’A’’ 200” (tekijöinä Blackmore, Lord ja Paice).[34] Glenn Hughesia ei merkitty yhdenkään kappaleen tekijätietoihin, koska hän halusi päästä eroon vanhasta kustannussopimuksestaan. Hän on kuitenkin kertonut olleensa mukana muun muassa ”Mistreated”-kappaleen tekemisessä.[21] Kappaleet ”Burn”, ”Might Just Take Your Life”, ”Lay Down, Stay Down”, ”You Fool No One” ja ”What’s Going On Here” ovat siis todellisuudessa yhtyeen yhdessä kirjoittamia, vaikka Hughesia ei niiden alkuperäisissä tekijätiedoissa mainitakaan.[34] Vuoden 2004 CD-painoksessa tietoihin oli lisätty myös Hughesin nimi.[35]

Hughesin bassonsoittoa albumilla on kuvattu hyvin funk-tyyliseksi. Hän onkin todennut, että Burnin materiaali oli hänen makuunsa liian tavallista "perusrockia" ja hän joutui tekemään kovasti töitä saadakseen tyylistä kiinni. Hughes soitti albumilla Rickenbacker 4001 -stereobassoa.[18] Albumia seuranneella Amerikan-kiertueella hän ryhtyi kuitenkin käyttämään Fender Precision Bass -mallia, jolloin Rickenbackerin soitto jäi jatkuvasti vähemmälle.[36]

Kappalemateriaali

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin avaa nimikappale ”Burn”, jota on pidetty yhtenä levyn huippuhetkistä,[21] ja esimerkiksi Allmusic-sivuston kriitikko Eduardo Rivadavia sanoo sen olevan Deep Purplen parhaita aloituskappaleita yhdessä Machine Head -albumin ”Highway Starin” kanssa. Ian Paicen rumpujensoitto on kappaleessa vahvasti esillä.[37] Riffi on lainattu George Gershwinin kappaleesta ”Fascinating Rhythm”,[21] ja kappaleessa on paikoin vaikutteita klassisesta musiikista. David Coverdale teki kappaleeseen neljät eri sanat, sillä hänellä oli toisinaan ongelmia kirjoittaa Blackmorea miellyttäviä sanoituksia. Blackmore halusi, että laulut käsittelisivät esimerkiksi demonologiaa ja mytologiaa.[17] Hän halusi myös välttää perinteisiä rock-aiheita, kuten bändäreitä, hotelleja ja kiertue-elämää. Hän rinnasti mielipiteensä siihen, että ketään ei kiinnosta kuunnella putkimiesten tarinoita asennustöistä tai pankkiirien puhuvan finanssimaailmasta.[38]

Basisti-laulaja Glenn Hughesin soiton on sanottu olevan albumilla hyvin funk-vaikutteista. Kuva on otettu kesäkuussa 2011.

”Might Just Take Your Life” -kappaleen pääosassa on kosketinsoittaja Jon Lord,[37] ja se saikin alkunsa hänen soittamastaan sointukierrosta.[34] Funk- ja blues-vivahteinen kappale sai vaikutteita The Bandin ”Chest Feveristä”. Se kertoo Coverdalen ja Hughesin kokemuksista Deep Purpleen liittymisestä ja viittaa ihmisiin, jotka nauroivat heille selän takana. ”Might Just Take Your Life” on sovituksellisesti epätavallinen Deep Purplen kappale kolmessa asiassa: ensinnäkin siinä soitetaan tamburiinia, toiseksi siinä tapahtuu sävellajin vaihdos ja kolmanneksi kitarasoolo puuttuu käytännössä kokonaan. Lord soittaa kappaleen lopussa Hammond-soolon, ja vaikka Blackmore soittaakin taustalla kitarasooloa, se on miksattu lähes kuulumattomiin.[17]

”Lay Down, Stay Down” on levyn kolmas kappale, mutta se valmistui ensimmäisenä. Se sisältää vaikutteita funkista ja rock and rollista, ja siinä ovat merkittävässä roolissa Paicen rummut, lehmänkello ja tamburiini. Aluksi kappaleessa oli hieman erilainen sovitus ja sen työnimi oli ”It’s Alright”.[11] Kappaleessa on huomattavaa sen rytmin lukuisat pysähdykset.[37] Myös Blackmoren kitarasooloa on pidetty hänen tyylilleen epätavallisena. Rumpali Paice on kertonut, että ”Lay Down, Stay Down” on hänen suosikkikappaleensa tällä albumilla.[11]

Burnin A-puolen päättää funk-vivahteinen ”Sail Away”.[37] Blackmore oli säveltänyt sen jo edellisen kokoonpanon aikana, mutta Coverdalen mukaan koko yhtye omistautui vahvasti sen kehittämiseen. Kappaleen äänittämisessä oli pieniä ongelmia, sillä Coverdale lauloi sen matalalta eikä ollut lopputulokseen tyytyväinen, mutta kun valmista kappaletta myöhemmin kuunneltiin studiossa, se kuulostikin erinomaiselta. Kappaleen introna toimii rumpulautasen isku, jonka ääni on muokattu phase-efektillä. Blackmore käyttää kappaleessa Synthi Hi-Fli -kitarasyntetisaattoria.[39]

B-puolen ensimmäinen kappale ”You Fool No One” sai alkunsa Paicen soittamasta rumpukuviosta.[39] Hän soittaa siinä lehmänkellokomppia.[40] Kappaletta äänitettäessä Paice suuttui neljännen oton jälkeen, sillä hänen mukaansa muut soittajat eivät pysyneet rytmissä, ja uhkasi kävellä ulos studiosta. ”You Fool No One” on myös Burnin harvoja kappaleita, jossa Coverdale ja Hughes jakavat suurimman osan lauluosuuksista.[39]

”What’s Going On Here” on 28 tahdin blues, jossa Lord soittaa pianoa ja Blackmore kertosäkeessä slide-kitaraa. Kuten edellisessäkin kappaleessa, Coverdale ja Hughes laulavat suurin piirtein yhtä paljon.[39]

”Mistreated” on pitkä blues-kappale, jonka Coverdale laulaa yksin.[21] Blackmore oli säveltänyt sen jo paria vuotta aiemmin, ja se oli alkujaan tarkoitus julkaista edellisellä levyllä Who Do We Think We Are.[39][32] Yli seitsenminuuttisena se on albumin pisin kappale.[32]

Albumin päättävä ”’’A’’ 200” on yhtyeen ensimmäinen instrumentaali sitten ensimmäisen kokoonpanon aikakauden. Kappaletta hallitsee Lordin soittama syntetisaattori, ja se päättyy Blackmoren kitarasooloon.[21] Bolero-rytmissä soitettu kappale kirjoitettiin vasta Montreux’ssä, ja sen nimi oli alun perin ”Touching Cloth”. Sitä ei koskaan soitettu konserteissa kokonaan, mutta Lord soitti toisinaan siitä osia ”Space Truckin’” -kappaleen aikana.[18]

Kaikki Burnin kappaleet – paitsi ”Sail Away” ja ”’’A’’ 200” – päätyivät tulevan kiertueen konserttiohjelmistoon. ”You Fool No One” oli pitkä esitys, jonka aikana Lord, Blackmore ja Coverdale esittivät soolonumeronsa.[41]

Kansikuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin kansikuvassa on palavat kynttilät, jotka muistuttavat yhtyeen jäsenten kasvoja. Aikoinaan runsaasti huomiota herättäneen kannen on kuvannut Fin Costello. Hän otti kuvan nopeasti, sillä sen tarkoituksena oli vain antaa yhtyeelle käsitys hänen ideastaan, mutta hänen tietämättään se päätyikin albumin kansikuvaksi. Vuosia myöhemmin Costello kuvautti kannen uudelleen Kerrang!-lehden artikkelia varten.[27]

Takakannessa samat kynttilät ovat sammuneet ja osittain sulaneet, ja taustalla on yhtyeen jäsenten kasvokuvat. Kanteen on myös merkitty kappalelista sekä levyn tekniset tiedot.[42]

Alkuperäiset kynttilät eivät ole olleet myynnissä, mutta toinen, käyttämätön kynttiläsarja on ollut huutokaupattavana. Vuosituhannen vaihteessa markkinoilla liikkui heikkotasoisiksi arvosteltuja kopioita, joita mainostettiin myös internetissä.[27]

Julkaisu ja vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkuperäisen brittipainoksen vinyylietiketti.

Albumi oli Britanniassa parhaimmillaan sijalla kolme ja Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla yhdeksäs.[43][44] Se menestyi erityisesti Yhdysvalloissa paremmin kuin edellinen levy Who Do We Think We Are, mutta toisaalta heikommin kuin sitä edeltäneet Machine Head ja Made in Japan.[45] Listaykköseksi Burn ylsi Norjassa (5 viikoksi), Länsi-Saksassa (2 viikoksi), Itävallassa ja Ruotsissa.[46][47][48][49] Sitä myytiin kultalevyyn oikeuttava määrä Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa.[50][51][52]

”Might Just Take Your Life” nousi 91:nneksi Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -singlelistalla.[53] Norjassa Burn palasi albumilistalle vuonna 2009, kun se oli 20. sijalla viikolla 25/2009.[46]

Aikalaisarvostelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi sai ilmestyessään enimmäkseen positiivista palautetta, vaikka poikkeuksiakin oli.[27] Rolling Stone -lehden Ken Barnes arvioi Burnia 25. huhtikuuta 1974 ilmestyneessä numerossa. Hänen mielestään Ian Gillanin ja Roger Gloverin lähdöllä oli hyvätkin puolensa, ja hän kiittää uuden laulajan David Coverdalen laulutyyliä. Toisaalta albumin materiaali on tylsää ja tavallista, eikä siinä ole samaa voimaa kuin yhtyeen parhaissa töissä. Poikkeuksen muodostaa nimi- ja aloituskappale ”Burn”, ja myös kappaleet ”Sail Away” ja ”Mistreated” saavat kiitosta. Sen sijaan ”Might Just Take Your Life”, ”You Fool No One”, ”What’s Going On Here” ja ”’’A 200’’” ovat täytemateriaalia. Albumi on taidokkaasti työstetty ja uudessa kokoonpanossa on potentiaalia, mutta Gillanin ja Gloverin ajan kipinä on kuitenkin poissa.[54]

Myös Billboard arvosteli albumin tuoreeltaan, ja lehdessä kehuttiin Coverdalen panosta laulajana ja myös Glenn Hughesin laulua ja bassonsoittoa. Parhaimmistoon nousevat kappaleet ”Mistreated”, ”Burn” ja ”Might Just Take Your Life”. Arvostelun lopussa todetaan, että Deep Purple on menettänyt paljon kahden vanhan jäsenen lähdön mukana, mutta se on silti parempi kuin koskaan.[54]

Rolling Stonesissa julkaistiin 6. kesäkuuta 1974 uusi arvostelu albumista. Jon Landau kritisoi kovin sanoin Coverdalen sanoituksia ja sanoo niiden olevan hirveimpiä, mitä koskaan on vinyyliin kaiverrettu. ”Mistreated” kuitenkin pelastaa albumin b-puolen, joka olisi muuten kaikkien aikojen huonoin brittiläisessä rock-musiikissa. Parhaita albumissa ovat ne hetket, kun kaikki laulavat samanaikaisesti, sillä silloin sanoitukset on helpompi unohtaa.[54]

Kesäkuussa 1974 albumia käsitteli myös Circus-lehti, jossa oli kaksi erillistä arvostelua. Janis Schacht toteaa solisti Coverdalen suoriutuvan tehtävästään erinomaisesti, ja myös Hughesia hän pitää tervetulleena lisänä. Hän uskoo, että Gillan ja Glover unohtuisivat ajan myötä kuten yhtyeen ensimmäinen laulaja Rod Evans. Schachtin mielestä yhtyeen uusi äänimaailma on selvästi aiempaa kirkkaampi, eikä se ole niin sekava kuin edellisen kokoonpanon aikana. Hän vertaa levyn materiaalia alkuaikojen Small Facesiin. Lehden samassa numerossa oli myös Ed Nahan tekemä arvostelu. Nahan mielestä levy ei eroa soundiltaan aiemmasta Deep Purplesta, sillä sitäkin dominoi korvia huumaava rock, jota johtaa Ritchie Blackmoren hyökkäävä kitaransoitto.[54]

Suosikin arvostelun mukaan ”David Coverdale on täyttänyt solisti Ian Gillanin paikan enemmänkin kuin onnistuneesti”, ja sama pätee Glenn Hughesiin:[55]

»Purplehan on jo pitkään tehnyt hyviä levyjä. Ennen uudistumista kohokohdat tahtoivat vain jäädä live-levyjen markkinoille tuloon. Merkittävää uutta ei pystytty ammentamaan. Tällä levyllä sitä löytyy ja ansion antaa luonnollisesti uusille kasvoille. Kokeiluhalukkuus on yltänyt jopa aivan Purplelle uusille urille instrumentaalisessa ”A 200”.»

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1995 Stephen Thomas Erlewine totesi kirjassa The All-Music Guide to Rock, että vaikka Burn ei yllä Machine Headin ja Made in Japanin tasolle, se sisältää kuitenkin kuumia riffejä ja hyvää heavyrockia. Hän antaa albumille kolme arvostelutähteä viidestä. Seuraavana vuonna Gary Graff kertoi kirjassa Musichound Rock: The Essential Album Guide, että Gillanin ja Gloverin lähdön huomioon ottaen Burn on merkittävä saavutus. Hän antaa levyn arvosanaksi neljä tähteä viidestä.[54]

Jan M. Ekbladin toimittaman kirjan Deep Purple – Syvän purppuran vuodet 1967–2004 historiaosuudessa Heikki Heino sanoo, että Burn on lopulta ehkä hieman keskeneräisen kuuloinen. Hän laskee levyn huippuhetkiin kappaleet ”Burn” ja ”Mistreated”.[21] Kirjassa on myös erillinen Jari Wartiaisen kirjoittama arvostelu, jossa tämä toteaa: ”Kaiken kaikkiaan loistava aloitus Mark III:lta! Toimii aina!”[40] Deep-purple.fi-sivustolla Petri Myllylä sanoo, että ”vaikka Burn onkin hemmetin kova jytälevy, on se myös huomattavasti blues-sävytteisempi kuin bändin aiemmat levyt”. Levyltä nousevat hänen mukaansa esiin kappaleet ”Burn” ja ”Mistreated”, jota hän kehuu Coverdalen upeasti tulkitsemaksi hitaaksi bluesiksi. Kokonaisuudessaan levy kuitenkin jää kiertueelta julkaistujen live-äänitteiden varjoon. Samalla sivulla Tero Honkasalo toteaa, että ”tästä ei juuri heavy rock parane” ja ”tämä levy kuuluu jokaiseen kotiin”.[56]

Huhtikuussa 2006 Classic Rock -lehti valitsi Burnin kaikkien aikojen 27. parhaaksi brittiläiseksi rock-albumiksi.[57]

Julkaisun jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levyn julkaisua seurannut Amerikan-kiertue lykkääntyi kuukaudella Jon Lordin sairastumisen vuoksi ja alkoi lopulta Detroitista 3. maaliskuuta 1974.[26] Vaikka kiertue oli myyty loppuun ennätysajassa, uuden kokoonpanon ja soittotyylin vuoksi yleisö oli ensimmäisissä konserteissa epäluuloista, toisinaan jopa vihamielistä.[58] Monet suhtautuivat epäluuloisesti myös vanhojen kappaleiden uusiin versioihin.[59] Yhtyettä varten oli vuokrattu ”maailman suurin, ylellisin ja kallein yksityinen suihkukone” Boeing 707 – Starship I, josta tuli lähes yhtä suuri nähtävyys kuin itse yhtyeestä. Fanijoukot kerääntyivät katsomaan konetta aina sen laskeutuessa jonnekin.[60] Kiertueen suurimpana haittapuolena on pidetty sitä, että Hughes alkoi käyttää sen aikana kokaiinia.[61]

Amerikan-kiertueen suurin keikka oli 6. huhtikuuta järjestetyllä California Jam -festivaalilla 200 000 katsojan edessä. Tapahtuman pääesiintyjät olivat Deep Purple, Black Sabbath ja Emerson, Lake & Palmer.[62] Deep Purplen esityksen aikana Blackmore rikkoi kitarallaan televisiokameran, räjäytti yhden vahvistimistaan ja lopuksi heitteli lavakalustoa ympäriinsä. Hän vältti kuitenkin pidätyksen, koska hän poistui paikalta nopeasti helikopterilla. Yhtyettä vastaan yritettiin kuitenkin myöhemmin nostaa useita syytteitä: esimerkiksi eräs lavatyöntekijä vaati korvauksia räjähdysten aiheuttamasta kuulovauriosta.[63] Häntä syytettiin myös tuhopoltosta, sillä bensiinillä valellun vahvistimen räjähdys oli suunniteltua voimakkaampi ja se olisi voinut sytyttää koko lavan tuleen.[61] Deep Purple ei lopulta joutunut korvaamaan muuta kuin 5 000 dollarin arvoisen kameran. California Jamia on pidetty jopa Deep Purplen uran kohokohtana, sillä yhtye ei ole sen jälkeen esiintynyt yhtä suurelle yleisölle. Lisäksi miljoonat ihmiset näkivät konsertin televisiosta.[64]

Huhtikuussa 1974 Deep Purple aloitti siihen mennessä suurimman Britannian-kiertueensa. Se kesti yli kuukauden, ja sen aikana yhtye piti kolme erillistä konserttia Lontoossa.[64] BBC äänitti niistä yhden, ja vuonna 1982 julkaistiin albumi Live in London.[65] Kiertue päättyi Coventryyn 29. toukokuuta 1974.[45]

Suuri työmäärä vaati veronsa, ja yhtyeen sisäiset jännitteet alkoivat kasvaa. Coverdale ei ollut enää ujo ja epävarma, vaan täydellisenä pidetty rocktähti, mikä heijastui hänen käytökseensä.[64] Hughes olisi halunnut laulaa enemmän, mutta Coverdale vetosi asemaansa laulusolistina.[66] Monet ovat jälkeenpäin ajatelleet, että Deep Purplen ongelmat olisivat voineet ratketa, mikäli se olisi pitänyt tauon. Yhtyeellä ei kuitenkaan ollut sellaiseen varaa, joten se palasi Clearwellin linnaan harjoittelemaan uutta albumia varten, joka oli tarkoitus julkaista vielä vuoden 1974 aikana.[67]

Listasijoitukset ja sertifiointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
 Itävalta 1. 36 15.3.1974 [48]
 Länsi-Saksa 1. 1974 [47]
 Norja 1. 22 viikko 10/1974 [46]
 Ruotsi 1. [49]
 Tanska 2. 6 viikko 8/1974 [68]
 Britannia 3. 21 2.3.1974 [43]
 Italia 3. [49]
 Ranska 4. 16 5.2.1974 [69]
 Suomi 5. 20 helmikuu 1974 [70]
 Alankomaat 7. 4 23.2.1974 [71]
 Kanada 7. 16.3.1974 [72]
 Yhdysvallat 9. 30 1974 [44][54]
Valtio Palkinto Luovuttaja Myönnetty Lähde
 Britannia kultalevy BPI 1.7.1974 [50]
 Ranska kultalevy SNEP 1977 [52]
 Yhdysvallat kultalevy RIAA 20.3.1974 [51]

Arvostelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappalelista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
A-puoli
NroNimiSäv&sanLauluKesto
1.BurnBlackmore, Coverdale, Lord, PaiceCoverdale & Hughes6.00
2.Might Just Take Your LifeBlackmore, Coverdale, Lord, PaiceCoverdale & Hughes4.36
3.Lay Down, Stay DownBlackmore, Coverdale, Lord, PaiceCoverdale & Hughes4.15
4.Sail AwayBlackmore, CoverdaleCoverdale & Hughes5.48
20.39
B-puoli
NroNimiSäv&sanLauluKesto
5.You Fool No OneBlackmore, Coverdale, Lord, PaiceCoverdale & Hughes4.47
6.What’s Going on HereBlackmore, Coverdale, Lord, PaiceCoverdale & Hughes4.55
7.MistreatedBlackmore, CoverdaleCoverdale7.25
8.’’A’’ 200Blackmore, Lord, Paiceinstrumentaali3.51
20.58

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Might Just Take Your Life” (4. maaliskuuta 1974[27], Purple, Warner Bros, Stateside[31])
  1. Might Just Take Your Life
  3. Coronarias Redig

”Might Just Take Your Life” julkaistiin lukuisissa valtioissa vuonna 1974.[31] Kappale ylsi Yhdysvalloissa Billboard Hot 100 -listan sijalle 91.[53]

Singlen B-puolena oli suurimmassa osassa painoksia Burn-albumille kuulumaton ”Coronarias Redig”,[31] joka levytettiin varta vasten singlen b-puoleksi. Kappaleesta tuli instrumentaali, koska solisti Coverdale nukahti studiossa menettäen äänensä. Niinpä kitaristi Blackmore soitti pitkän soolon melodialinjan päälle. Coverdale ja Glenn Hughes lauloivat vain muutaman ”uu”:n ja ”aa”:n.[74] Kappale äänitettiin Kööpenhaminan Rosenborg Studiosissa 10. joulukuuta 1973. Uuden kokoonpanon ensimmäinen keikka oli järjestetty edellisenä päivänä samassa kaupungissa.[75]

”Burn” (1974, Warner Bros.[31][76])
  1. Burn
  3. Coronarias Redig

”Burnin” lyhyemmäksi editoitu versio ilmestyi Yhdysvalloissa ja Japanissa.[31] ”Might Just Take Your Life” -singlen floppattua levy-yhtiö päätti julkaista myös nimikappaleen singlenä. ”Burn” jäi kuitenkin vähälle radiosoitolle.[45]

”Lay Down, Stay Down” (1975[31], Decca[31])
  1. Burn
  3. ’’A’’ 200
  5. Might Just Take Your Life

”Lay Down, Stay Down” ilmestyi ainoastaan Itävallassa vuonna 1975. Sen julkaisi Decca Records.[31]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muusikot

  • David Coverdale ja Glenn Hughes laulavat kaikki kappaleet yhdessä, paitsi ”Mistreated”, jonka Coverdale laulaa yksin.

[77][78]

Muut

  • Deep Purple – tuottaja
  • Martin Birch – äänittäjä
  • Tapani Tapanainen – avustava äänittäjä (kirjoitettu takakannessa väärin, ”Tipani”)
  • George – avustava äänittäjä
  • Paul – avustava äänittäjä

Painoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Argentiinan-painos Quemar.
Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu Lähde
LP Länsi-Saksa Purple 1c062-94837 1974 [22]
LP Yhdistynyt kuningaskunta Purple TPS-3505 (0c062-94837) 1974 [22]
LP Yhdysvallat Warner Bros. W-2766 1974 [22]
LP Japani Warner Bros. P-8419W 1974 [22]
MC Länsi-Saksa Purple 1c244-94837 1974 [22]
LP Ranska Purple C066-94837 1974 [22]
MC Yhdistynyt kuningaskunta Purple TC-TPS-3505 (0c244-94837) 1974 [22]
LP Italia Purple 3c064-94837 1974 [22]
LP Ruotsi Purple TPS-3505 (0c062-94837) 1974 [22]
LP Argentiina EMI/Purple TPS 8028 (3505) 1974 [22]
LP Turkki Stateside TPS 3505 1974 [30]
LP Espanja Odeon 1J 062-94837 1974 [30]
8-raita Kanada Warner Bros. M8 2766 1974 [30]
LP Uruguay Odeon SURL 21527 1975 [30]
CD Eurooppa Purple 0777 7 92611 2 3 1987 [30]
CD Yhdistynyt kuningaskunta EMI CDP 7 92611 2 1988 [30]
CD Yhdysvallat Warner Bros. 2766-2 1990 [30]
CD Yhdysvallat Warner Bros. WPCR-872 1996 [30]
CD Japani Warner Bros. WPCR-872 1996 [22]
CD Japani Warner Bros. WPCR-1571 1998 [22]
CD Japani Warner Bros. WPCR-10194 1999 [22]
CD EMI 7243 4 73592 2 4 2004 [30]
CD EMI 7243 4 73621 2 5 2004 [30]
CD Yhdysvallat Rhino R2 74641 2005 [30]
CD Japani Warner Bros. WPCR-12266 2006 [30]
CD Japani Warner Bros. WPCR-13115 2008 [30]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • AllMusic.com
  • Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore. Otava, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8
  • Burn-albumin 20th Anniversary Editionin kansilehti (kirjoittanut Nigel Young toukokuussa 2004)
  • Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. (Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Burnin on arvostellut Jari Wartiainen) Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0
  • Heino, Heikki: Deep Purple. Vuodet 1967–2006. (Pop-kirja 11. 2. muutettu painos) Tampere: POP-lehti, 2006. ISBN 952-5546-21-7
  • The Highway Star.com
  • Rate Your Music.com
  • Super Seventies RockSite
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Ekblad: s. 39, 43.
  2. ↑ Bloom: s. 205
  3. ↑ Ekblad: s. 40.
  4. ↑ a b Bloom: s. 207.
  5. ↑ Ekblad: s. 40–41.
  6. ↑ Bloom: s. 205.
  7. ↑ a b c Ekblad: s. 41.
  8. ↑ Ekblad: s. 41–42.
  9. ↑ Young: s. 8.
  10. ↑ a b Bloom: s. 210.
  11. ↑ a b c d Young: s. 10–11.
  12. ↑ a b c Thompson: s. 183.
  13. ↑ Bloom: s. 209.
  14. ↑ a b Young: s. 9.
  15. ↑ Young: s. 9–10.
  16. ↑ Bloom: s. 211.
  17. ↑ a b c Young: s. 10.
  18. ↑ a b c d e Young: s. 14.
  19. ↑ Burn 'Reflections' Part 2 Whitesnake.com. Arkistoitu 19.12.2013. Viitattu 18.12.2013. (englanniksi)
  20. ↑ Bloom: s. 212.
  21. ↑ a b c d e f g h Ekblad: s. 42
  22. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Burn Thehighwaystar.com. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)
  23. ↑ Bloom: s. 213
  24. ↑ Deep Purple Tour Page – 9 Dec 1973 Purple.de. Viitattu 2.1.2014. (englanniksi)
  25. ↑ Young: s. 17
  26. ↑ a b Thompson: s. 187
  27. ↑ a b c d e f Young: s. 18.
  28. ↑ a b Deep Purple, Burn Discography deep-purple.net. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)
  29. ↑ Arde (Burn) By Deep Purple Rateyourmusic.com. Viitattu 24.12.2013. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Burn By Deep Purple (Album, Hard Rock): Reviews, Ratings, Credits, Song list - Rate Your Music Rateyourmusic.com. Viitattu 24.12.2013. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d e f g h i j The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar Thehighwaystar.com. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  32. ↑ a b c Young: 12.
  33. ↑ Young: s. 22.
  34. ↑ a b c Thompson: s. 203
  35. ↑ Young: s. 23
  36. ↑ Young: s. 19
  37. ↑ a b c d e Burn - Deep Purple - Review Allmusic. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)
  38. ↑ Thompson: s. 204.
  39. ↑ a b c d e Young: s. 11.
  40. ↑ a b Ekblad: s. 115.
  41. ↑ Young: s. 15
  42. ↑ Images for Deep Purple - Burn Discogs.com. Viitattu 24.12.2013. (englanniksi)
  43. ↑ a b ChartArchive - Deep Purple - Burn ChartArchive.org. Viitattu 11.12.2013.[vanhentunut linkki] (englanniksi)
  44. ↑ a b Burn - Deep Purple Awards AllMusic AllMusic. Viitattu 11.12.2013. (englanniksi)
  45. ↑ a b c Young: s. 21
  46. ↑ a b c norwegiancharts.com - Deep Purple - Burn Norwegiancharts.com. Viitattu 11.12.2013. (englanniksi)
  47. ↑ a b Album - Deep Purple, Burn Charts.de. Viitattu 11.12.2013.[vanhentunut linkki] (saksaksi)
  48. ↑ a b Deep Purple - Burn - austriancharts.de Austriancharts.de. Viitattu 11.12.2013. (saksaksi)
  49. ↑ a b c Chart Positions 1968-1976 Thehighwaystar.com. Viitattu 11.1.2014. (englanniksi)
  50. ↑ a b Certified Awards (Hakusanalla Deep Purple tai Burn) BPI.co.uk. Arkistoitu 1.8.2017. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  51. ↑ a b RIAA - Gold & Platinum Searchable Database (Hakusanalla Burn) RIAA.com. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  52. ↑ a b InfoDisc : Les Certifications (Albums) du SNEB (Bilan par Artiste) (Listasta Deep Purple) InfoDisc.fr. Viitattu 12.12.2013. (ranskaksi)
  53. ↑ a b Burn - Deep Purple - Awards Allmusic. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)
  54. ↑ a b c d e f g h i j k l m Deep Purple - Burn Superseventies.com. Viitattu 23.12.2013. (englanniksi)
  55. ↑ Heino 2006, s. 73.
  56. ↑ Burn - Deep Purple Saitti Deep-Purple.fi. Arkistoitu 9.1.2014. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
  57. ↑ 100 Greatest British Rock Album Ever Rocklistmusic.co.uk. Viitattu 24.12.2013. (englanniksi)
  58. ↑ Thompson: s. 187–188.
  59. ↑ Thompson: s. 189.
  60. ↑ Thompson: s. 189–190.
  61. ↑ a b Ekblad: s. 45.
  62. ↑ Thompson: s. 190.
  63. ↑ Thompson: s. 192–193.
  64. ↑ a b c Thompson: s. 194
  65. ↑ Ekblad: s. 46
  66. ↑ Thompson: s. 195.
  67. ↑ Thompson: s. 197.
  68. ↑ Burn - Deep Purple Danskehitlister.dk. Viitattu 12.12.2013. (tanskaksi)
  69. ↑ InfoDisc: Tout les Titres par Artiste InfoDisc.fr. Arkistoitu 9.5.2015. Viitattu 11.12.2013. (ranskaksi)
  70. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5
  71. ↑ dutchcharts.nl - Deep Purple - Burn Dutchcharts.nl. Viitattu 11.12.2013. (hollanniksi)
  72. ↑ 16 1974&type=1&interval=24&PHPSESSID=hrg50o22lgammqcogv27ve6d95 RPM Volume 21 No. 6, March 16 1974 - RPM collectionscanada.gc.ca. Viitattu 12.12.2013. (englanniksi)
  73. ↑ Deep Purple - Burn (album review 2) Sputnikmusic.com. Viitattu 24.12.2013. (englanniksi)
  74. ↑ Thompson: s. 186
  75. ↑ Young: s. 16
  76. ↑ Deep Purple - Burn (7" Vinyl) at Discogs Discogs.com. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  77. ↑ Deep Purple: Burn-albumin vinyyliversion takakansi (Purple TPS 3505/1 C 062-94 837)
  78. ↑ Burn-albumin 20th Anniversary Editionin kansilehden viimeisen sivun tekniset tiedot

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Burn_(albumi)&oldid=22770435”