Muhammad Ali

Muhammad Ali Raskaansarjan maailmanmestari
Muhammad Ali vuonna 1967
Henkilötiedot
Koko nimi	Muhammad Ali (ent. Cassius Marcellus Clay Jr.)
Syntynyt	17. tammikuuta 1942 Louisville, Kentucky, Yhdysvallat
Kuollut	3. kesäkuuta 2016 (74 vuotta) Scottsdale, Arizona, Yhdysvallat
Kansalaisuus	Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi	The Greatest Louisville Lip
Aktiivisena	1960–1967 1970–1978 1980–1981
Pituus	191 cm
Painoluokka	raskassarja
Kätisyys	oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut	61
Voitot	56
– tyrmäysvoitot	37
Tappiot	5
Ratkaisemattomat	0
Ei tuomiota/ mitätöity	0
Aiheesta muualla
www.ali.com
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mitalit
Olympialaiset
Kultaa	Rooma 1960	raskas keskisarja

Muhammad Ali (alkuperäiseltä nimeltään Cassius Marcellus Clay Jr., 17. tammikuuta 1942 Louisville, Kentucky, Yhdysvallat – 3. kesäkuuta 2016 Scottsdale, Arizona) oli yhdysvaltalainen raskaansarjan nyrkkeilijä. Ali oli ammattilaisten raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari, jota pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista nyrkkeilijöistä ja merkittävimmistä urheilijoista. Hän otti nimen Muhammad Ali käyttöön vuonna 1964 käännyttyään islaminuskoon, mutta ehti sitä ennen käyttää myös nimeä Cassius X.

Amatöörinyrkkeilijänä Ali voitti kultaa raskaassa keskisarjassa Rooman olympialaisissa vuonna 1960. Siirryttyään ammattilaiseksi hän hallitsi raskaan sarjan maailmanmestaruutta kolmeen otteeseen. Ensimmäisen maailmanmestaruutensa hän voitti teknisellä tyrmäyksellä Sonny Listonista vuonna 1964. Hän menetti tittelin vuonna 1967, koska kieltäytyi osallistumasta Vietnamin sotaan. Ali palasi kehään vuonna 1970 ja voitti mestaruuden takaisin vuonna 1974 tyrmättyään George Foremanin Zairessa järjestetyssä ottelussa. Hänestä tuli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari Floyd Pattersonin jälkeen, joka on kyennyt voittamaan kerran menettämänsä mestaruuden takaisin. Vuonna 1978 Ali menetti mestaruutensa Leon Spinksille, mutta voitti sen jälleen takaisin uusintaottelussa. Hän yritti voittaa mestaruuden takaisin neljännen kerran, mutta hävisi Larry Holmesille vuonna 1980.

Ali tunnettiin nyrkkeilijänä erityisesti nopeudestaan, jolla hän pystyi paikkaamaan otteluteknisiä puutteitaan. Uransa alkuvaiheessa Ali jätti usein suojauksen pois ja otteli kädet alhaalla pyrkien väistämään vastustajan iskut. Myöhemmällä urallaan hän luotti vahvasti iskunkestävyyteensä. Uran jälkeen Alilla todettiin Parkinsonin tauti, mutta nyrkkeilytaustan vaikutuksesta sairauteen ei ole varmuutta.

Nyrkkeilyn lisäksi Ali teki töitä näyttelijänä, levytti musiikkia ja esiintyi musikaalin pääosassa. Hänen Rumble in the Jungle -nimellä tunnetusta ottelustaan George Foremania vastaan tehtiin vuonna 1997 dokumenttielokuva Kehäkuninkaat, joka palkittiin parhaan dokumentin Oscar-palkinnolla. Vuonna 2001 ilmestyi Muhammad Alin elämästä kertova elokuva Ali, jossa häntä näytteli Will Smith. Se oli ehdolla kahteen Oscar-palkintoon sekä moniin muihin elokuva-alan palkintoihin.

Muhammad Alia on kunnioitettu uransa jälkeen monella tavalla: The Ring arvioi hänet ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997. Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999. Vielä samana vuonna ranskalainen L'Équipe nosti Alin toiseksi, suomalainen Helsingin Sanomat kolmanneksi ja ruotsalainen Dagens Nyheter seitsemänneksi vuosisadan merkittävimpien urheilijoiden listalla. Hän sytytti Atlantan olympiatulen vuonna 1996. WBC-nyrkkeilyliitto nimesi hänet nyrkkeilyn kuninkaaksi vuonna 2012.

Lapsuus

Cassius Marcellus Clay Jr. syntyi 17. tammikuuta 1942 Kentuckyn Louisvillessa. Vuonna 1975 julkaistujen muistelmien mukaan synnytyksen jälkeen Odessa-äidille tuotiin aluksi väärä vauva, minkä hän huomasi nimilapusta. Hän kutsui paikalle hoitajat, jotka pian toivat oikean vauvan hänen luokseen: ”Tiesin heti, että jotakin oli vinossa, koska se toinen vauva oli niin hiljainen ja kiltti. Heti kun Cassius tuli, hän huusi niin kovaa, että sai osaston kaikki vauvat itkemään”, kertoi Odessa myöhemmin.

Cassius Clayn perheeseen kuuluivat Odessa-äidin lisäksi isä Cassius Marcellus Clay Senior, joka elätti perheen työskentelemällä kylttimaalarina, sekä nuorempi veli Rudolph (myöhemmin Rahaman Ali). Cassius Sr. piti itseään taiteilijana ja maalasi myös seinämaalauksia Louisvillen baptistikirkkoihin. Perhe asui kaupungin länsipuolella. Cassius Sr:n mukaan heidän kotinsa sijaitsi parhaalla alueella johon hänellä oli varaa. Isän ammatti takasi perheelle kohtuullisen elintason, vaikka Ali väittikin vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan kasvaneensa köyhissä oloissa ja erikseen kiisti perheensä kuuluneen niin kutsuttuun mustaan keskiluokkaan.

Isä-Cassius ajautui muutamia kertoja kahnauksiin poliisin kanssa häiritsevän käytöksen, kiinnitetyn omaisuuden myymisen sekä päällekäymisen vuoksi. Vanhemmat riitelivät usein keskenään Cassius Sr:n naisseikkailujen vuoksi, ja isän tiedetään käyttäytyneen toisinaan humalassa väkivaltaisesti. Kärhämään Cassius Sr:n kanssa ajautuivat niin omat juomakaverit kuin myös puoliso sekä joskus myös omat pojat. Ali ei suostunut puhumaan näistä asioista elämäkerturilleen.

Rahamanin mukaan rasismi oli Louisvillessä arkipäivää, mutta siitä huolimatta pojat joutuivat kohtaamaan rasismia vain liikkuessaan tietyillä alueilla kaupungissa. Tuohon aikaan rotuerottelu oli edelleen sallittua Kentuckyssa. 13-vuotiaana Clay näki aikakauslehdessä kuvan 14-vuotiaasta mustasta pojasta Emmett Tillistä, joka oli murhattu, koska hän oli viheltänyt valkoiselle naiselle. Kuvan muisto vainosi häntä vuosia.

Ensikosketukset nyrkkeilyyn

Cassius Clay ja Joe E. Martin tammikuussa 1960.

Nyrkkeilyn pariin Clay ajautui 12-vuotiaana, kun hänen polkupyöränsä varastettiin. Lokakuussa 1954 Clay polki ystävänsä kanssa mustien myyjäistapahtumiin, mutta kotiin lähtiessä Clay huomasi, että hänen pyöränsä on varastettu. Hän ilmoitti asiasta poliisi Joe E. Martinille, joka valmensi nuoria nyrkkeilijöitä markkinapaikan kellaritiloissa. Martinin mukaan itkevä Clay oli raivoissaan, ja halusi hakata pyörävarkaat, jolloin Martin kehotti, että hänen pitää opetella tappelemaan ensin. Aluksi Martin ei pitänyt Clayta mitenkään erityisenä tapauksena, mutta jo vuoden harjoittelun jälkeen hän alkoi hän alkoi pitää nuoren pojan kykyjä huomattavina. Syynä tähän Martin piti Clayn päättäväisyyttä ja motivaatiota. ”Poika oli valmis tekemään uhrauksia, joita menestyvältä urheilijalta vaaditaan, ja häntä oli lähes mahdoton lannistaa. Kaikista valmentamistani nuorukaisista hän oli ylivoimaisesti ahkerin”. Clay harjoitteli omien sanojensa mukaan kuusi päivää viikossa ja pysytteli nyrkkeilyn ansiosta pääosin erossa päihteistä. Nyrkkeily herätti Clayn kunnianhimon. Ali kertoi myöhemmin haastattelussa, että jo 12-vuotiaana hän halusi olla kuuluisa: ”Halusin olla vapaa. Halusin sanoa, mitä haluan... mennä, minne haluan. Tehdä, mitä haluan”.

Martin opasti Clayn nyrkkeilyn pariin, mutta Clay harjoitteli välillä myös mustan valmentajan Fred Stonerin kanssa. Nyrkkeilysalin omistanut Stoner opetti Clayta liikkumaan kehässä kuin tanssija.

Ura

Amatöörinyrkkeily

Cassius Clay palkintokorokkeella Rooman olympialaisissa 1960.

Kun Cassius Clay oli otellut ensimmäisen ottelunsa amatöörinä, hänen isänsä julisti, että pojasta tulee seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja "uusi Joe Louis". Amatööriurallaan Clay otteli 108 ottelua, joista hän voitti sata. Clayn saavutuksiin amatöörinä kuuluvat kuusi eri sarjojen Kentucky Golden Gloves -mestaruutta, kaksi valtakunnallista keskisarjan Golden Gloves -mestaruutta ja AAU:n keskiraskaan sarjan Yhdysvaltain-mestaruus.

Amatöörisarjojen toimitsijana toimineen Chuck Bodakin mukaan Clay teki häneen välittömän vaikutuksen, kun hän näki nuoren nyrkkeilijän ottelemassa ensimmäistä kertaa kansallisessa Golden Gloves -turnauksessa Chicagossa: ”Täytyi olla sokea, jos ei huomannut pojan kykyjä”. Myös Amatööriliiton tuomarina toiminut Bob Surkein on puhunut Clayn lahjakkuudesta samaan tapaan: ”Katseltuani häntä kehässä muutamia kertoja tiesin, että tässä nuorukaisesta oli jotain erityistä”.

Tuleva raskaansarjan maailmanmestari, louisvillelainen Jimmy Ellis ystävystyi amatööriuransa aikana Clayn kanssa. Hänen mukaansa Clay ei koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti kehän ulkopuolella vaikka oli jo tuolloin taipuvainen äänekkääseen uhoamiseen ja itsekehuun. Ellisin mukaan Clay suhtautui harjoitteluun vakavasti.

Syyskuussa 1958 Clay aloitti opiskelut Louisvillen Central High Schoolissa. Hän valmistui kesäkuussa 1960 heikoin arvosanoin ja sijoittui oman vuosikurssinsa häntäpäähän. Tarkalleen ottaen hän oli vuosikurssinsa 376:nneksi parhaimmilla arvosanoilla valmistunut oppilas kaikista 391:stä. Clay sai keskivertoa paremmat arviot ainoastaan terveydentilastaan.

Valmistuttuaan Clay osallistui Rooman olympialaisiin 1960. Joe Martinin mukaan Clay ei olisi halunnut lähteä, koska pelkäsi lentämistä. Clay yritti vielä viime tingassa perua koko reissun. Martin kuitenkin vakuutti Clayn siitä, että kultamitalin voittaminen auttaisi häntä nousemaan raskaansarjan maailmanmestariksi. Ennen kilpailuja yhdysvaltalainen urheilun aikakauslehti Sports Illustrated nimesi Clayn maan suurimmaksi kultamitalitoivoksi.

Odotukset palkittiin, sillä Clay voitti olympiakultamitalin nyrkkeilyn raskaassa keskisarjassa. Hän voitti ensimmäiset kolme otteluaan, joista kaksi tuomaripistein ja yhden tyrmäyksellä toisessa erässä. Clay nousi yhdeksi turnauksen suosikeista voitettuaan keskisarjan hallitsevan olympiakultamitalistin, neuvostoliittolaisen Gennadi Šatkovin ylivoimaisesti pistein. Loppuottelussa hän löi kokeneen puolalaisen Zbigniew Pietrzykowskin, joka oli nyrkkeilyn kolminkertainen Euroopan-mestari. Clayn voitto ei saanut Yhdysvaltojen mediassa kovin suurta huomiota, mutta hänestä tuli tunnettu henkilö olympiakylässä, jossa kulkiessaan hänellä oli tapana käydä kättelemässä ja tutustumassa muihin urheilijoihin.

Clay oli niin ylpeä mitalistaan, että piti sitä jatkuvasti kaulassaan. Hän kulki mitalin kanssa Rooman kaduilla ja palattuaan Yhdysvaltoihin hän piti sitä kaulassa astuessaan lentokoneesta. ”En ottanut sitä pois 48 tuntiin. Pidin sitä jopa sängyssä. En nukkunut kovin hyvin, koska minun piti nukkua selälläni, jotta mitali ei viiltäisi minua. Mutta en välittänyt, olin olympiavoittaja”, sanoi Clay. Kun neuvostoliittolainen toimittaja kysyi Claylta, miltä hänestä tuntui voittaa mitali maalle, jossa hän ei voinut ihonvärinsä vuoksi mennä kaikkiin ravintoloihin, Clay vastasi: ”Kerro lukijoillesi, että pätevät asiantuntijat ratkovat kyseistä ongelmaa paraikaa, enkä ole lopputuloksesta lainkaan huolissani. Yhdysvallat on parempi kuin yksikään muu valtio maailmassa, sinun kotimaasi mukaan lukien.” Myöhemmin vuonna 1975 julkaistussa elämäkerrassaan Ali väitti heittäneensä mitalinsa Ohiojokeen, kun louisvillelainen ravintola kieltäytyi tarjoilemasta hänelle rotuerottelun vuoksi. Myöhemmin Ali sanoi hukanneensa mitalin tai joku varasti sen.

Ammattilaisuran alku ja taustavaikuttajien kokoaminen

Voitettuaan olympiamitalin Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan. Poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei voinut kuitenkaan tätä hyväksyä. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja, joka oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota yhdentoista sijoittajan ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.

Sijoittajaryhmä tunnettiin nimellä Louisville Sponsoring Group. Siihen kuului yksitoista valkoista miestä, joista kymmenen oli miljonäärejä. Kaikki yhtiön osakkaat Favershamia lukuun ottamatta sijoittivat toimintaan 2 800 dollaria. Faversham maksoi 1 400 dollaria vähemmän, koska hän oli tehnyt töitä yhtiön organisoimiseksi. Clay tienasi 10 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Muiden palkkioiden lisäksi Claylle taattiin 333 dollarin kuukausipalkka. Ensimmäisten neljän vuoden ajan tuotot jaettiin tasan, mutta sen jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60 prosenttia ja sijoittajat 40 prosenttia hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.

Jo kolme päivää sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 29. lokakuuta 1960 Clay otteli ensimmäisen kerran ammattilaisena. Hän voitti kuusieräisessä ottelussa poliisina työskennelleen Tunney Hunsakerin pistein. Clay harjoitteli otteluun Fred Stonerin valmennuksessa, mutta Clayn taustavaikuttajat halusivat tilalle jonkun kokeneemman ja valitsivat tilalle nyrkkeilijä Archie Mooren. Liikemiesryhmä lähetti sijoituksensa nyrkkeilijä Mooren vetämälle harjoitusleirille Kaliforniaan San Diegon lähelle. Leiriä kutsuttiin puhekielessä "suolakaivoksiksi", ja Dick Sadlerin (joka myöhemmin nousi kuuluisuuteen George Foremanin managerina) piti toimia apulaisvalmentajana. Clay ei viihtynyt alkeellisella leirillä ja lähti pois kyllästyttyään pesemään lattioita ja tiskaamaan astioita. Valmentaja Angelo Dundeen mukaan ratkaiseva käänne oli, kun Moore käski Clayn siivota keittiön. Clay ei suostunut, koska hän ei omien sanojensa mukaan auttanut keittiössä edes omaa äitiään. Mooren mukaan hänellä ei ollut resursseja järjestää harjoitusleirille henkilökuntaa, joka olisi huolehtinut askareista, joten jokainen leiriläinen joutui hoitamaan vuorollaan osansa taloustöistä. Clayn kotiinlähtö jäi harmittamaan häntä: "Yritin painostaa häntä kurinalaisuuteen, mutta se oli asia, jota Ali ei koskaan suostunut hyväksymään: hän pyrki aina komentelemaan ylempiään, ihmisiä joiden kanssa työskenteli. Suoraan sanottuna se penska olisi tarvinnut kunnon selkäsaunan, mutten tiedä, kuka sellaisen olisi hänelle antanut."

Epäonnistuneen harjoitusretken jälkeen Faversham soitti Madison Square Gardeniin ja pyysi sen nyrkkeilytoiminnasta vastaavalta Harry Marksonilta suosituksia valmentajista. Markson suositteli Angelo Dundeeta. Dundee oli tavannut Clayn ensimmäisen kerran jo vuonna 1957 valmentaessaan Willie Pastranoa ja toisen kerran vuonna 1959, jolloin 17-vuotias Clay oli pyytänyt lupaa sparrata Pastranoa vastaan ja voitti erän tulevaa raskaan keskisarjan maailmanmestaria vastaan. Dundee suostui, ja Clay saapui pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 19. joulukuuta treenaamaan Dundeen salille Floridan Miamiin. Jo kahdeksan päivää myöhemmin Clay voitti ammattilaisuransa toisessa ottelussa Herb Silerin tyrmäyksellä neljännessä erässä.

Angelo Dundee pyrki Clayn uran alussa valitsemaan vastustajia, jotka eivät olleet liikaa hänen suojattiaan edellä kypsyyden, voiman tai nopeuden alueilla. Kolmannessa ottelussaan Clay tyrmäsi Tony Espertin kolmannessa erässä, sitten Jim Robinsonin ensimmäisessä. Samoihin aikoihin Clay sparrasi entisen raskaansarjan maailmanmestarin Ingemar Johanssonin kanssa, joka oli Miamissa valmentautumassa otteluunsa Floyd Pattersonia vastaan. Promoottori Harald Conradin mukaan Clay tanssahteli kehässä kömpelösti liikkuneen Johanssonin ympärillä ja haukkui häntä ”pelkuriksi”: ”Minun tässä pitäisi otella Pattersonia vastaan, ei sinun”. Harjoitussessio lopetettiin toisen erän jälkeen Johanssonin väsytettyä itsensä. Myös Sports Illustratedin toimittaja Gilbert Rogin oli seurannut Clayn ja Johanssonin sparraamista ja vakuuttui nuoren nyrkkeilijän taidoista niin, että hän hehkutti New Yorkiin palattuaan vasta neljä ammattilaisottelua voittanutta Clayta lehden päätoimittajalle tulevana maailmanmestarina.

Nousu maailmanmestarin haastajaksi

Clay voitti seuraavat kaksi otteluaan ja kohtasi ammattilaisuransa seitsemännessä ottelussa Duke Sabedongin Las Vegasissa. Siellä Clay tapasi showpainija Gorgeous Georgen, joka oli vieraana samassa radio-ohjelmassa. Gorgeus George uhosi ”tuhoavansa” vastustajansa seuraavassa ottelussaan. Painijan tapaaminen teki Clayhin suuren vaikutuksen, sillä Gorgeus Georgen ottelu oli loppuunmyyty: ”En ollut koskaan ujostellut puheissani, mutta silloin tajusin, että jos uhoaisin vielä enemmän, ihmiset maksaisivat mitä vain päästäkseen näkemään minut”, muisteli Ali Hauserin kirjoittamassa elämäkerrassa. Valmentaja Dundee auttoi Clayta mediapelissä osoittamalla hänelle oikeat toimittajat, joiden avulla nuoren nyrkkeilijän ura etenisi.

Clay kävi ensimmäisen televisioidun ottelunsa 22. heinäkuuta 1961 Alonzo Johnsonia vastaan. Vaikka Clay voitti kymmeneräisen ottelun pistein, hänen tyylinsä sai urheilutoimittajilta kritiikkiä. Clayn mukaan hänen väitettiin ”hyppivän liikaa raskassarjalaiseksi”. Kritiikin vuoksi Dundee neuvoi Clayta tyrmäämään seuraavan vastustajansa Alex Miteffin jo ensimmäisessä erässä. Ottelu päättyi Clayn voittoon teknisellä tyrmäyksellä kuudennessa erässä, kun Miteffillä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Vaikka Miteff ei kaatunutkaan kanveesiin ottelun alussa, Clayn näytöt riittivät siihen, että Sports Illustratedin Rogin julisti hänet lehden sivuilla nyrkkeilyn ”ihmelapseksi”.

Miteffin jälkeen Clay kohtasi Willi Besmanoffin, ja lupasi ennen ottelua, että ”Besmanoff tippuu seitsemännessä erässä”. Besmanoff väsyi jo ottelun alussa ja elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Clay joutui venyttämään ottelua mediassa esittämänsä lupauksen vuoksi. Valmentaja Dundee ei pitänyt ottelijansa ”pelleilystä”, mutta tapaus kasvatti Clayn mainetta siinä määrin, että Madison Square Garden päätti ottaa hänet ottelijaksi. Vastustajaksi valittiin Sonny Banks, jonka Clay lupasi tyrmätä neljännessä erässä. 10. helmikuuta 1962 Cassius Clay kohtasi Sonny Banksin, jonka lyönti kaatoi hänet ensimmäisen kerran ammattilaisurallaan kanveesiin kamppailun ensimmäisessä erässä. Clay kuitenkin virkosi nopeasti ja voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä. 28. helmikuuta 1962 Clay otteli Don Warneria vastaan ja tyrmäsi kokeneen vastustajansa neljännessä erässä. Ennen ottelua Clay oli kuitenkin luvannut tyrmätä Warnerin vasta viidennessä erässä. Kun toimittajat kysyivät Claylta, miksei ”ennustus” toteutunut, hän sanoi olleensa vihainen, koska Warner ei kätellyt häntä ennen ottelua. Angelo Dundeen mukaan Clay väitti vähentäneensä yhden erän epäurheilijamaisen käytöksen vuoksi. Sen jälkeen Clay voitti 23. huhtikuuta 1963 George Loganin tyrmäyksellä Los Angelesissa. Samalla matkalla Clay tapasi valokuvaaja Howard Binghamin, joka kuvasi työkseen freelancerina Life- ja Sports Illustrated -lehdille. Hänestä tuli Clayn hyvä ystävä, joka seuraavien vuosikymmenien aikana otti hänestä yli viisisataatuhatta valokuvaa.

”	I’ll say it again, I’ve said it before, Archie Moore will fall in four.	”
– Cassius Clayn riimittelyä ennen Archie Moore -ottelua.

Loganin jälkeen Clay voitti Billy Danielsin New Yorkissa ja Alejando Lavoranten Los Angelesissa. Tässä vaiheessa Clayn taustavaikuttajat päättivät, että heidän suojattinsa on valmis kohtaamaan kokeneen Archie Mooren, joka oli aiemmin valmentanut Clayta. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan kyseessä oli tyypillinen ottelu, jossa nouseva tähti kohtasi huippuhetkensä nähneen tunnetun nyrkkeilijän. Clay oli otellut vasta viisitoista ottelua ammattilaisena, kun taas Moorella otteluja oli kertynyt jo yli kaksisataa. Ottelu käytiin 15. marraskuuta 1962. Ennen ottelua Clay ilmoitti riimein tyrmäävänsä Mooren neljännessä erässä. Moore oli aiemmin elokuussa ilmaissut halunsa napittaa Clayn suun umpeen. Mooren taktiikkana oli iskeä mahdollisimman paljon vartaloon. Hän yritti väsyttää Clayn liikkumalla, mutta vastustajan nopeuden vuoksi Moore joutui sitomaan, jolloin hänen päänsä jäi suojattomaksi. Clay tyrmäsi Mooren neljännessä erässä. Ottelua seurasi paikan päällä 16 200 katsojaa. Paikalla oli myös entinen raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempsey. Ottelun jälkeen Dempsey sanoi lehdistölle, ettei välitä siitä, osaako Clay nyrkkeillä vai ei, koska hänen ansiostaan asiat ovat ”jälleen suuria”.

Kaksi kuukautta myöhemmin Clay tyrmäsi Charlie Powellin Pittsburghissa. Sen jälkeen hän otteli Doug Jonesia vastaan New Yorkissa, missä sanomalehtilakko vaikeutti ottelun markkinointia. Ilman lehtiä Clay joutui markkinoimaan ottelua tv-haastattelujen lisäksi julkisissa tiloissa, kuten yökerhoissa ja keilahalleissa vierailemalla. Sanomalehtilakosta huolimatta ottelusta tuli menestys, sillä Garden oli poikkeuksellisesti loppuunmyyty. Toimittaja A. J. Lieblingin mukaan hän ei ollut nähnyt mitään vastaavaa sen jälkeen, kun Joe Louis ja Rocky Marciano ottivat toisistaan mittaa samalla areenalla vuonna 1951. Clay oli luvannut tyrmätä Jonesin neljännessä erässä, mutta ottelu kestikin täydet erät ja päättyi Clayn pistevoittoon. Ottelun aikana yleisö kääntyi Clayta vastaan ja pian sen jälkeen myös paikalliset sanomalehdet alkoivat arvostella hänen persoonallisuuttaan. ”Erittäin mukava ja pidetty Clay on vahingoittanut julkisuuskuvaansa loputtomalla retostelulla, ja hänen on korkea aika muuttaa tyyliään”, kirjoitti New York Timesin Arthur Daley.

Clay kävi viimeisen ottelunsa ennen maailmanmestaruusottelua Henry Cooperia vastaan. Muutamaa päivää aikaisemmin Clay oli sanonut Cooperin olevan vain lämmittelyä Listonia varten ja luvannut tyrmätä vastustajansa viidennessä erässä. Clay saapui kehään kruunu päässään ja pukeutuneena viittaan, jonka selkämyksessä luki ”Cassius Suuri”. Hän ennusti jälleen ottelun lopputuloksen, ja lupasi tyrmätä Cooperin viidennessä erässä. Clay aloitti ottelun tyypilliseen tapaansa tunnustellen. Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja iski Cooperia jabilla kasvoihin. Kolmen erän jälkeen Cooper oli tyrmäyskunnossa ja Clayn valppaus väheni. Hän oli päättänyt tyrmätä vastustajansa lupauksensa mukaan vasta viidennessä erässä, joten hän laski kätensä alas ja tanssahteli. Käytös ärsytti Clayn sponsoriyhtiön johtajaa William Favershamia. Clay piti käsiään lähiottelutilanteessa alhaalla, jolloin Cooper löi raivoisan vasemman koukun Clayn kasvoihin. Clay kaatui kanveesiin samalla, kun eräkello ilmoitti neljännen erän loppuneen ja hän käveli horjuvin jaloin takaisin kulmaukseensa. Erätauon aikana Clayn käsineissä havaittiin reikä, ja valmentaja Dundee keksi suurentaa sitä, jotta Claylle jouduttaisiin etsimään uudet käsineet, jolloin hän saisi aikaa toipua vielä hetken. ”Kyse oli ehkä noin yhdestä ylimääräisestä minuutista, mutta se riitti hänelle”, arvioi Dundee. Lopulta ottelua jatkettiin rikkinäisestä hanskasta huolimatta. Viidennessä erässä Clay hyökkäsi tosissaan Cooperin kimppuun, ja tuomari joutui keskeyttämään kamppailun 2 minuutin ja 15 sekunnin kohdalla. Ottelun jälkeen Ali sanoi aliarvioineensa Cooperin, kutsui häntä kovimmaksi kohtaamakseen vastustajaksi ja kertoi pitävänsä häntä ensimmäisenä haastajanaan.

Ensimmäinen maailmanmestaruus

Pääartikkeli: Sonny Listonin ja Muhammad Alin väliset nyrkkeilyottelut

25. syyskuuta 1962 Cassius Clay matkusti Chicagoon katsomaan maailmanmestaruusottelua mestari Floyd Pattersonin ja haastaja Sonny Listonin välillä. Liston nujersi Pattersonin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen Clay nousi kehään ja haastoi tuoreen mestarin otteluun tittelistä. Liston päätti seuraavaksi kohdata Pattersonin uusintaottelussa, joka käytiin Las Vegasissa. Clay oli myös paikalla ja jatkoi härnäämistään. Voitettuaan Pattersonin toisen kerran Liston hyväksyi Clayn haasteen. Sopimus ottelusta allekirjoitettiin 5. marraskuuta 1963. Clayn sponsoriryhmään kuulunut juristi Gordon Davidson sanoi allekirjoitusta seuranneessa lehdistötilaisuudessa, että päätös otteluun lähtemisestä tuli Claylta itseltään. Sponsoriyhtiön näkökulmasta maailmanmestaruusottelu tuli liian nopeasti, mutta ottelija ei suostunut kuuntelemaan heidän näkemyksiään: ”Tulimme siihen tulokseen, että Cassius ei edes halua kehittyä maailman parhaimmaksi nyrkkeilijäksi. – – Hän haluaa vain rikastua. Olipa se sitten viisasta tai ei, niin kyse on hänen urastaan, ja hän on valintansa tehnyt.”

Cassius Clay oli vasta 22-vuotias ja nyrkkeillyt vasta 19 ammattilaisottelua päästessään ottelemaan ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta 25. helmikuuta 1964 Miami Beachissa. Lyhyen ammattilaisuransa aikana Clay oli käynyt kahdesti kanveesissa keskinkertaisina pidettyjä nyrkkeilijöitä vastaan ja Liston-ottelun odotettiin jäävän yksipuoliseksi. Nyrkkeilyasiantuntijat eivät yleisesti ottaen uskoneet haastajan mahdollisuuksiin ja vedonlyöntikertoimet olivat 7–1 Listonin hyväksi. Las Vegasin vedonvälittäjien mukaan vain joka viides vedonlyöjä veikkasi ottelun voittajaa ja loput löivät vetoa siitä, missä erässä Liston tyrmää Clayn. Myös Clayn poikkeuksellinen itsevarmuus huvitti monia. Hän julisti jo hyvissä ajoin olevansa seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja kuvaili itseään sanoin: ”Olen suurin, olen kaunein!” Liston sanoi olevansa huolissaan vain siitä, että hänen nyrkkinsä juuttuu haastajan suureen suuhun.

Kun toimittaja kysyi Claylta, pelkääkö hän Listonia, hän vastasi: ”Mustat pelkäävät valkoisia paljon enemmän kuin mustia”. Myöhemmin Clay on myöntänyt pitäneensä Listonia pelottavana vastustajana. Kamppailuun valmistautuessaan Clay opiskeli Listonin ottelutyyliä ja tarkkaili hänen liikkeitään kehän ulkopuolella. Hän halusi sekoittaa maailmanmestarin ajatuksia ja solvasi vastustajaansa suututtaakseen hänet. ”Ajattelin, että sillä tavoin saisin hänet raivon partaalle: ottelussa hän haluaisi vain listiä minut ja unohtaisi kuinka nyrkkeillään.” Ennen ottelua Clay alkoi nimitellä Listonia ”rumaksi karhuksi”. Hän myös herätti huomiota tunkeutumalla Listonin harjoitussalille ja jopa hänen kotiinsa Denveriin. Jälkimmäisellä kerralla Clay soitti puhelinkopista kaikille Denverin sanomalehdille ja televisiokanaville. Hän esiintyi vanhana naisena ja kertoi Cassius Clayn aikovan ”tunkeutua yöllä Listonin kotiluolaan”. Clay otti mukaansa karhunraudat ja turkin ja meni Listonin pihalle, mutta hiilihangolla aseistautunut Liston käski hänen poistua. Poliisi ehti saapua paikalle ennen tilanteen kärjistymistä.

Clay jatkoi häirintäänsä ottelua edeltäneessä punnituksessa, jossa hän huusi tyrmäävänsä Listonin kahdeksannessa erässä. Hän saapui paikalle takissa, jonka selkämyksessä luki ”Karhunmetsästäjä”. Kuusi miestä joutui pitämään Clayta aloillaan, kun Liston saapui punnitukseen. Clayn syke oli koholla. Lääkäri Alexander Robbins totesi Clayn olevan henkisesti epätasapainoinen ja peloissaan, ja myös monet muut paikalla olleet tulkitsivat Clayn käytöksen peloksi. Miamin nyrkkeilykomissio rankaisi Clayta hänen käytöksestään punnituksessa 2 500 dollarin sakoilla.

Ottelun ensimmäisessä erässä Clay vältteli aggressiivista Listonia ja väisteli hänen lujia iskujaan. Kolmannen erän alkaessa Clay johti ottelua ja oli saanut Listonin silmäkulmat vuotamaan verta. Ottelun dramaattisin hetki nähtiin neljännen erän jälkeen, kun Clayn silmä alkoi oireilla. Hän palasi kulmaukseen ja väitti, ettei näe mitään. Ei tiedetä varmasti, mistä näkökyvyn menettäminen johtui, mutta Angelo Dundee uskoo, että Listonin hartiavoidetta joutui Clayn omien hanskojen kautta hänen silmiinsä. Clay johti ottelua ylivoimaisesti pisteissä, mutta oli siitä huolimatta valmis lopettamaan. Dundee ei kuitenkaan suostunut keskeyttämään kamppailua vaan huuhteli Clayn punoittavat silmät ja patisti hänet jatkamaan. Viidennen erän puolivälissä silmät olivat taas kunnossa ja kuudennessa erässä Clay otti selvän voiton. Seitsemännen erän alussa Liston ei enää poistunut kulmauksestaan ja Cassius Clay julistettiin uudeksi raskaansarjan maailmanmestariksi. Syynä Listonin luovuttamiseen oli kipeytynyt olkapää. Ottelu oli päättymishetkellä kehätuomarin ja arvostelutuomarien tekemien laskelmien mukaan tasatilanteessa.

Voitettuaan maailmanmestaruuden Clay kehui ravistelleensa maailmaa ja kysyi yleisöltä huutamalla, kuka on suurin nyt. Koska ottelun tulos oli yllättävä, lehdistössä alkoi liikkua huhuja Listonin leirin järjestämästä vedonlyöntipetoksesta. Las Vegasin vedonlyöntitoimistot kuitenkin vahvistivat, ettei Clayn puolesta ollut pelattu epäilyttävän suuria summia rahaa.

19. kesäkuuta 1964 nimensä muuttanut Ali menetti toisen hallitsemistaan maailmanmestaruusvöistä, kun nyrkkeilyliitto WBA ei hyväksynyt hänen päätöstään suostua uusintaotteluun Listonia vastaan. Ensimmäisen ottelun jälkeen Alin paino oli noussut 105 kiloon, ja hänen piti tehdä töitä päästäkseen ottelussa vaadittavaan kuntoon. Harjoittelun myötä Alin paino putosi kymmenen kiloa ja hänen hauistensa ympärysmitta kasvoi useita senttejä. Ottelun piti tapahtua jo 16. marraskuuta 1964, mutta kolme päivää ennen sovittua kohtaamista Alin saatua sairauskohtauksen, joka johtui synnynnäisestä kuroutuneesta nivustyrästä. Ali joutui välittömästi leikkaukseen, jonka vuoksi maailmanmestaruusottelua jouduttiin siirtämään puolella vuodella. Ottelupaikkaakin jouduttiin vaihtamaan Massachusettsin Bostonista Mainen Lewistoniin.

Ottelu käytiin 25. toukokuuta 1965. Ottelu oli edellistä suoraviivaisempi mutta myös kyseenalaisempi, sillä Ali voitti Listonin tyrmäyksellä jo ensimmäisessä erässä. Ottelun aikana Ali osui Listoniin kolmella voimakkaalla lyönnillä, joista viimeisenä lyöty oikea suora kasvoihin kaatoi Listonin kanveesiin. Tyrmäyksen jälkeen Ali ei kuitenkaan mennyt puolueettomaan kulmaukseen vaan jäi lyödyn vastustajansa viereen uhoamaan. Kehätuomari Jersey Joe Walcott hämmästyi tilanteesta niin, että unohti aloittaa laskemisen. Walcott yritti työntää Alin pois Listonin luota vaikka hänen olisi pitänyt kieltäytyä aloittamasta luvunlaskentaa ennen kuin mestari on mennyt puolueettomaan kulmaukseen. 17 sekunnin kanveesissa makaamisen jälkeen Liston nousi ylös ja ottelua jatkettiin hetken aikaa, kunnes Ring-lehden kustantaja Nat Fleischer huusi Listonin tulleen tyrmätyksi. Keskustelun jälkeen Walcott julisti Alin ottelun voittajaksi tyrmäyksellä. Kaksi vuotta ottelun jälkeen Liston selitti, ettei hän noussut kanveesista, koska Ali jäi hänen viereensä seisomaan: ”Kaikki tietävät, että Ali on kahjo. Normaalin henkilön liikkeet voi ennustaa, mutta hullusta ei koskaan tiedä”. Liston oli jälleen ollut vedonlyöjien suosikki.

Mestaruuden puolustaminen

Ali vuonna 1966.

Muhammad Ali puolusti mestaruuttaan kaksinkertaista maailmanmestaria, 30-vuotiasta Floyd Pattersonia vastaan Las Vegasin Convention Hallissa 22. marraskuuta 1965. Ottelun markkinointi sai ikävän käänteen, kun Patterson ilmoitti aikeistaan ”palauttaa mestaruusvyö amerikkalaisille”. Patterson kirjoitti Sports Illustrated -lehteen artikkelin, jossa hän kertoi halveksuvansa Nation of Islamia ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa. Ali ei tuntenut kunnioitusta Pattersonia kohtaan, joka oli hänen mielestään pettänyt rotunsa muuttamalla etnisesti valkoiseen kaupunginosaan.

Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Cassius Clay -nimen käyttöä. Ali ei voinut sietää Pattersonin käytöstä, koska hän oli vaatinut kaikkia kutsumaan häntä uudella nimellään. Viikko ennen ottelua Ali uhkasi rangaista Pattersonia hänen kirjoituksessa esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”. Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä. On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa. Media ei pitänyt ottelusta, ja esimerkiksi New York Timesin toimittaja Robert Lipsyte rinnasti Alin pikkupoikaan, joka repii perhoselta siivet kappale kerrallaan irti.

Vuonna 1966 Alin ja hänen managereinaan toimineiden louisvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin Nation of Islam -jäsenyyttä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita. Alin uudeksi manageriksi valittiin Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammadin poika Jabir Herbert Muhammad. Ali oli tavannut tulevan managerinsa ensimmäistä kertaa vuonna 1964 maailmanmestaruusottelunsa jälkeen käydessään valokuvauttamassa itsensä chicagolaisessa liikkeessä. Herbert Muhammadin liikevaisto ja ymmärrys nyrkkeilijän kunnianhimosta tekivät Aliin vaikutuksen ja sopimus syntyi. Herbert Muhammad maksoi Alin harjoittelukulut ja sai 40% otteluiden tuotoista.

Seuraavaksi Alin piti kohdata Ernie Terrell, joka hallitsi Alilta vietyä WBA:n maailmanmestaruutta. Alun perin Chicagossa järjestettäväksi tarkoitettu ottelu jouduttiin kuitenkin perumaan. Ali puolusti mestaruuttaan Torontossa 29. maaliskuuta 1966, kun hän voitti pistein kanadalaisen George Chuvalon. Ottelun jälkeen Alin asepalveluskiista jatkoi paisumistaan ja hänen seuraavat kolme otteluaan päätettiin järjestää Euroopassa. Haastaja Henry Cooperin Ali tyrmäsi kuudennessa erässä ja Brian Londonin kolmannessa. Karl Mildenbergerin Ali voitti 10. erässä tyrmäyksellä 10. syyskuuta 1966 Frankfurt am Mainissa. Mildenberger oli nyrkkeilyhistorian ensimmäinen vasenkätinen (nyrkkeilytermein southpaw) haastaja, ja hänen tyylinsä tuotti Alille muutamia ongelmia. Seuraavat kaksi haastajaansa Ali kohtasi Houstonissa. 14. marraskuuta 1966 hän tyrmäsi Cleveland Williamsin 3. erässä. Alin taustajoukot eivät olisivat halunneet hänen ottelevan voimakkaista iskuistaan tunnettua Williamsia vastaan, mutta Ali sanoi, ettei hän voi pitää itseään mestarina, jos ei voita Williamsia. Williams oli kuitenkin vain varjo entisestään, sillä hän oli joutunut muutamaa vuotta aiemmin ampumavälikohtaukseen ja käynyt läpi neljä leikkausta. Urheilutoimittaja Jerry Izenbergin mukaan Ali tiesi Williamsin olevan huonossa kunnossa ja hänellä oli tästä syystä omat epäilyksensä ottelun suhteen. Izenberg kehotti Alia tyrmäämään Williamsin mahdollisimman nopeasti. Ottelua oli katsomassa 35 460 ihmistä, mikä oli omana aikanaan ennätys sisätiloissa käydylle nyrkkeilyottelulle. Ottelun jälkeen Ali ilmaisi halunsa lopettaa uransa voitettuaan seuraavan vastustajansa, WBA-liiton maailmanmestari Ernie Terrellin. Hän aikoi lopettamisensa jälkeen omistaa elämänsä Nation of Islamin hyväksi.

Terrelliä pidettiin Sonny Listonin jälkeen kovimpana vastustajana, jonka Ali oli siihen astisella urallaan kohdannut. Siitä huolimatta Ali oli ottelun ennakkosuosikki. 6. helmikuuta 1967 Ali kohtasi vihdoin Terrellin. Ottelussa ratkaistiin WBA-liiton maailmanmestaruus, jonka voittaminen nostaisi Alin painoluokkansa kiistattomaksi mestariksi. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, miten Terrell itsepintaisesti jatkoi Alin kutsumista Cassius Clayksi. Ali suuttui nimittelystä ja ottelusta tuli raaka. Ali ei saanut Terreliä tyrmättyä, vaan iski tätä kasvoihin ja sai ison haavan aukeamaan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle kuudennessa erässä. Tämän jälkeen Terrel ei enää hyökännyt yhtä aggressiivisesti. Kahdeksannessa erässä Ali alkoi ärsyttää loukkaantunutta Terrelliä huutamalla iskuetäisyyden päässä: ”Mikä on nimeni?” Viimeisen erän aikana hän kaatoi Terrelin kerran maahan, mikä ratkaisi selvän pistevoiton hänelle. Jo ennen ottelua Ali oli antanut ennakkovaroituksen tulevasta: ”Aion murjoa ja nöyryyttää häntä aina vain uudestaan ja samalla annan suuni käydä. Pam! Kysyn häneltä yhä uudestaan, mikä minun nimeni on. Pum! Jatkan tätä, kunnes hän kutsuu minua Muhammad Aliksi. Haluan, että hän kituu kehässä. Hän ei ansaitse siistiä tyrmäystä.” Terrell, joka tunsi Alin entuudestaan amatööriuran ajalta, on myöhemmin sanonut kutsuneensa Alia Clayksi aluksi vahingossa ja jatkaneensa sitä sen jälkeen vain viihdyttääkseen yleisöä.

Ali puolusti mestaruuttaan yhdeksättä ja viimeistä kertaa Zora Folleyta vastaan 22. maaliskuuta 1967 New Yorkissa. Kahden ensimmäisen erän ajan Ali tarkkaili vastustajaansa ja tutki hänen liikkeitään, minkä jälkeen hän hallitsi ottelua. Folley onnistui lyömään Alia useammin kuin kukaan hänen aiemmista vastustajistaan. Ali tyrmäsi vastustajansa seitsemännessä erässä, minkä jälkeen Folleyn nuori poika tuotiin kehään katsomaan isäänsä. Nähtyään pojan alakuloisen ilmeen Ali käski häntä olemaan ylpeä isästään, joka oli järjestänyt hienon ottelun.

Mestaruuden menettäminen ja lisenssin vieminen

18-vuotias Ali oli rekisteröitynyt armeijan kutsuntoja varten Louisvillessa 18. huhtikuuta 1960 ja 9. maaliskuuta 1962 hänet luokiteltiin kutsuntakelpoiseksi. 24. tammikuuta 1964 hänet määrättiin armeijan kelpoisuuskokeisiin, jotka hän reputti. Hän reputti myös kaksi kuukautta myöhemmin järjestetyn uusintakokeen, jota valvoi kolme armeijan psykologia. 26. maaliskuuta 1964 Ali luokiteltiin kuntoisuusluokkaan 1 Y, mikä tarkoitti asepalveluksesta hylkäämistä. Alin kutsuntatiedot siirrettiin tämän jälkeen Louisvillesta Houstoniin, missä viranomaiset 17. helmikuuta 1966 muuttivat hänen kuntoisuusluokkansa 1 A:ksi, koska Vietnamin sodan pitkittymisen takia sotilaiden valintakriteereistä jouduttiin tinkimään. Alin asianajaja vetosi rotusyrjintään. Mestari itse anoi lykkäystä uskontoonsa vetoamalla, sillä Koraanin mukaan muslimi ei saa osallistua sotaan, ellei se ole Jumalan tai hänen sanansaattajansa (jolla Ali viittasi Nation of Islamin johtajaan Elijah Muhammadiin) tahto. Päätöstä ei kuitenkaan muutettu ja Ali määrättiin osallistumaan kutsuntoihin Houstonissa. Muutamia tunteja määräyksen jälkeen Ali antoi tiedotusvälineille useita lausuntoja asiasta. Näistä tunnetuin oli Alin vastaus, kun toimittaja kysyi, mitä mieltä hän on Vietkongista, johon Ali vastasi, ettei hänellä ole kaunaa Vietkongin kanssa. Sodanvastaisten ja epäisänmaallisten lausuntojensa takia Alilta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Hän kuitenkin seisoi mielipiteidensä takana ja kertoi katuvansa vain sitä, että oli kertonut ne lehdistölle.

17. maaliskuuta 1966 Ali vaati kutsuntalautakunnalta vapautusta asepalveluksesta vedoten taloudellisiin vaikeuksiin, joita palvelus aiheuttaisi hänelle ja hänen perheelleen, sekä uskonnolliseen vakaumukseensa. Vetoomus hylättiin. Ali valitti päätöksestä. Valituslautakunnan erikoisistunnossa Ali perusteli uskonnollista vakaumustaan 21-sivuisessa muistiossa, jonka johdosta istunnon vastaava virkamies vakuuttui siitä, että Ali oli vilpitön vedotessaan omantunnon syihin. Hän suositti Alin vapauttamista palveluksesta, mutta oikeusministeriö vastusti suositusta vedoten FBI:n tekemiin tutkimuksiin, joiden mukaan Alin sodanvastaisuus perustui poliittisiin ja rodullisiin näkemyksiin, ja uskonto oli pelkkä tekosyy.

Kutsuntatilaisuudessa 28. huhtikuuta 1967 Ali kieltäytyi kolme kertaa vastaamasta kutsuntaviranomaisten nimenhuutoon, ja häntä varoitettiin kieltäytymisestä rangaistuksen uhalla. Kun Ali ei neljännelläkään kerralla vastannut, hänet pidätettiin. Ali pääsi vapaaksi maksettuaan 5 000 dollarin takuut, joiden ehtona oli, ettei hän saanut poistua Yhdysvalloista. Vain tuntia kutsuntatilaisuuden jälkeen New Yorkin urheilukomissio peruutti Alin nyrkkeilylisenssin ja kieltäytyi tunnustamasta häntä maailmanmestariksi. Muut osavaltiot seurasivat esimerkkiä, jolloin Ali menetti maailmanmestaruutensa. Myöhemmin kesäkuussa Ali tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen ja maksamaan kymmenentuhannen dollarin sakot, mikä oli kovin mahdollinen tuomio. Passin takavarikoiminen käytännössä lopetti Alin nyrkkeilyuran, koska kotimaan nyrkkeilykomissiot eivät antaneet hänelle ottelulupaa. Hän joutui pitämään kolmen vuoden tauon nyrkkeilystä. Ali sai olla vapaana takuita vastaan.

Kun Ali antoi ensimmäiset Vietkong-kommenttinsa, Yhdysvallat ei ollut vielä yleisesti kääntynyt sotaa vastaan. Monet ihmiset ja järjestöt ottivat kantaa Alin ratkaisuun. Entinen nyrkkeilymaailmanmestari Billy Conn kutsui Alia nyrkkeilyä seuraavan maailman häpeätahraksi. Pennsylvanian edustaja Frank Clark kertoi pitävänsä Alia kuvottavana. Chicago Tribune järjesti kiivaan kampanjan, jotta Clayn ottelu Ernie Terrelliä vastaan siirrettäisiin pois Chicagosta. Kuvernööri Otto Kerney määräsi nyrkkeilykomissiota tutkimaan asiaa ja kun Ali kieltäytyi pyytämästä Vietkong-lausuntojaan anteeksi, oikeuskansleri William Clark kielsi ottelun järjestämisen vedoten epämääräisesti osavaltion urheilulainsäädäntöön. Ottelua yritettiin siirtää Louisvilleen, Miamiin, Pittsburghiin ja useisiin muihin kaupunkeihin, mutta kaikkialla paikalliset poliitikot estivät tapahtuman. Lopulta Terrell vetäytyi kamppailusta ja Ali joutui ottelemaan Kanadan Torontossa George Chuvaloa vastaan. Koska Alin tuomio nähtiin myös uskonnollisena kysymyksenä, monet muslimit asettuivat tukemaan häntä. Esimerkiksi kairolaisten virkamiesten seurue ilmaisi vetoomuksessaan presidentti Lyndon B. Johnsonille toivovansa, että Ali vapautettaisiin palveluksesta. Kolme päivää ennen kutsuntoja Ali kutsui tilannettaan Jumalan tavaksi testata kannattajiensa uskoa: ”Allah haluaa koetella minua. Jos läpäisen testin, olen entistäkin vahvempi.”

Alin elämäkerturi Jonathan Eig on tullut siihen tulokseen, että Alin poikkeuksellisen kovassa kohtelussa oli taustalla pelko ilmiön laajenemisesta. Viranomaiset pelkäsivät, että jos Alille olisi myönnetty vapautus palveluksesta, sen vuoksi muitakin tummaihoisia oli voinut liittyä Nation of Islamin jäseniksi. Lähteenään hän on käyttänyt vanhoja FBI:n asiakirjoja, jotka käsittelivät Alia.

Aika ottelukiellossa 1967–1970

Ottelukieltonsa aikana Ali perehtyi syvemmin Elijah Muhammadin opetuksiin, osallistui Nation of Islamin tapahtumiin ja vieraili moskeijoissa eri puolilla maata. Hän hankki elantonsa tekemällä televisiomainoksia, luennoimalla korkeakouluissa sekä esiintymällä television keskusteluohjelmissa. Lisäksi hän teki 225 000 dollarin sopimuksen elämäkertansa oikeuksista ja esiintyi Broadway-musikaali Buck Whiten pääosassa. Musikaali sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969 George Abbot -teatterissa, mutta sitä ehdittiin esittää vain neljä päivää ennen kuin se lopetettiin.^lähde? Ali osallistui myös elämästään kertovan dokumentin A.K.A. Cassius Clay tekemiseen. Elokuva ilmestyi vähän ennen kilpailukiellon päättymistä.

Mentyään naimisiin Ali ilmoitti jättävänsä nyrkkeilyn ja ryhtyvänsä muslimisaarnaajaksi mutta yritti silti saada lisenssinsä takaisin vielä useita kertoja, kunnes ilmoitti vuonna 1970 luopuvansa nyrkkeilystä lopullisesti.

The Super Fight

Ottelukiellon aikana Ali suostui tietokoneella käytyyn otteluun eläkkeellä olevaa Rocky Marcianoa vastaan. Ottelun promoottorina toimi Murray Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Woroner oli syöttänyt tietokoneelleen tietoja kuudestatoista raskaansarjan maailmanmestarista ja luonut niiden pohjalta turnauksen, jonka Marciano voitti; Ali puolestaan hävisi James J. Jeffriesille. Tuloksen vuoksi yksi Alin asianajajista uhkasi haastaa Woronerin oikeuteen, jolloin Woroner sai ajatuksen näytellystä ottelusta. Ali tienasi ottelusta kymmenentuhatta dollaria ja osuuden tuotoista. Vastakkain olivat maailman ainoat voittamattomina säilyneet raskaansarjan maailmanmestarit. Ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight. Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1969, eikä hän ehtinyt nähdä elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa. Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti. Tämä johtui urheilutoimittaja ja -historioitsija Bert Sugarin mukaan siitä, että ”eurooppalaiset raivostuivat” Marcianon voitosta, ja tästä syystä BBC esitti Englannissa viikkoa ensi-illan jälkeen version, jossa Ali voitti Marcianon teknisellä tyrmäyksellä.

Paluu ja Fight of the Century

Katso myös: Fight of the Century

Ali ei puheistaan huolimatta lopettanut uraansa, vaan palasi kehään jo ennen tuomionsa kumoamista. Koska Georgian osavaltiossa ei ollut nyrkkeilykomissiota, hän pystyi ottelemaan siellä ilman lisenssiä. Ottelu Atlantan kaupungissa oli pitkällisen työn tulos, sillä promoottori Harold Conrad oli yrittänyt järjestää Alin paluuottelua jo kolmen vuoden ajan 22 eri osavaltiossa. Hänen mukaansa järjestäminen vaati ”vain rahaa, poliittista peliä ja kolme vuotta työtä”.

Ali kohtasi paluuottelussaan Atlantassa 26. lokakuuta 1970 käydyssä kamppailussa Jerry Quarryn, maailmanmestari Joe Frazierin toisen haastajan. Ali voitti hänet teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä. Ottelun kolmannessa erässä Quarryn silmäkulmaan aukesi haava. Hän olisi halunnut jatkaa ottelua, mutta tuomari Tony Perez päätti keskeyttää kamppailun. Kuusi viikkoa tämän jälkeen hän kohtasi argentiinalaisen Oscar Bonavenan New Yorkissa. Ottelu New Yorkissa oli mahdollinen tuomioistuimen päätöksellä, koska NAACP oli esittänyt liittovaltion tuomioistuimelle haasteen, jonka mukaan ottelukielto rikkoi Alin perustuslaillisia oikeuksia. Todisteina Alin juristit esittivät listan 90 henkilöstä, jotka olivat saaneet otteluluvan rikostuomioista (muun muassa murhasta, raiskauksesta, lapsen hyväksikäytöstä ja aseistakieltäytymisestä) huolimatta. Ratkaisussaan oikeus katsoi urheilukomission ratkaisun olleen tarkoitushakuinen, perusteeton ja asianomaista, eli Alia, syrjivä. 7. joulukuuta 1970 käydyssä ottelussa Ali voitti Bonavenan Madison Square Gardenissa viidennentoista erän tyrmäyksellä. Bonavena pakotti Alin ajamaan itseään takaa kehässä ja onnistui saamaan perille enemmän iskuja kuin kukaan aiemmin Alia vastaan otellut nyrkkeilijä. Viimeisessä erässä Ali sai kuitenkin kamppailun käännettyä ja käytti Bonavenaa kolmesti kanveesissa.

Muhammad Alin ja Joe Frazierin ensimmäistä kohtaamista kutsuttiin nimellä Fight of the Century (Vuosisadan ottelu) ja se järjestettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. maaliskuuta 1971. Kahden voittamattoman maailmanmestarin välinen kamppailu herätti ennennäkemätöntä huomiota. Ottelun liput maksoivat 150 dollaria kappale, mutta ne myytiin korkeasta hinnasta huolimatta loppuun kuukautta ennen ottelupäivää. Molemmille ottelijoille taattiin kamppailusta ennätykselliset 2,5 miljoonan dollarin palkkiot. Se tuotti voittoa lähes 23 miljoonaa dollaria, josta lipunmyynnin osuus oli yli miljoona. Ottelu televisioitiin 35 maahan Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Frazier halusi kohdata Alin, koska hän koki sen ainoaksi tavaksi saada yleinen hyväksyntä omalle mestaruudelleen. Ottelukiellon aikana Frazier oli tukenut Alia ja osallistunut useita kertoja julkisuustempauksiin, jotka pitivät tämän esillä. Hän suhtautui myös ymmärtäväisesti Alin päätökseen kieltäytyä asepalveluksesta. Kamppailua markkinoidessaan Ali kutsui Frazieria pilkallisesti ”Setä Tuomoksi” (eng. Uncle Tom), joka tarkoitti valkoista nöyristelevää mustaa. Frazier ei ymmärtänyt tätä, ja hyvistä lähtökohdista huolimatta parin välille alkoi kehittyä vihanpitoa. Mediaa hyödyntämällä Ali onnistui muokkaamaan mielikuvia ottelijoista niin, että ne vastasivat kansan mielipiteitä: Ali edusti nuorta, sodanvastaista ja mustaa valtiota, kun taas Frazier oli konservatiivisten, isänmaallisten ja valkoisten ennakkosuosikki. Ottelu nähtiin taistona mustien ja valkoisten amerikkalaisten välillä, vaikka Alin elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Frazier edusti enemmän keskivertoa afroamerikkalaista kuin Ali. Frazier ei pitänyt Alin tavasta tuoda kamppailuun mukaan asioita, jotka eivät siihen kuuluneet, mutta ne nostivat ottelun mielenkiintoa.

Ottelu alkoi tasaisena. Ali kuitenkin menetti pisteitä nojaamalla toistuvasti köysiin ja ottamalla vastaan Frazierin iskuja. Kamppailun yhdennessätoista erässä Frazier iski Alia kovalla koukulla, joka horjutti haastajaa. Viimeisessä erässä Ali oli väsynyt ja Frazier onnistui käyttämään häntä kanveesissa. Hän voitti ottelun yksimielisesti tuomaripistein. Ennen ottelua Frazier oli sanonut Alin olevan hyvä, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän ”voisi paeta”. Tämä pitikin paikkansa, sillä Frazier pysytteli läpi ottelun Alin lähettyvillä ja hidasti häntä vartaloiskuilla. Ali oli tottunut lyömään vastustajiaan kaukaa, mutta Frazier pysyttelikin tiukasti hänen lähellään ja esti häntä käyttämästä ulottuvuuttaan hyväkseen. Tavanomaisen jabinsa sijasta Ali joutui lyömään Frazieria koukuilla, jotka saivat tämän kasvot turpoamaan, mutta eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ottelun ratkaisemiseksi. Pian ottelun jälkeen Ali väitti hävinneensä ottelun ”valkoisen miehen päätöksellä” ja todellisuudessa voittaneensa Frazierin pisteillä.

Samaan aikaan yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli alkanut kääntyä Vietnamin sotaa vastaan, ja 28. kesäkuuta 1971 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kumota Alin saaman tuomion yksimielisesti. Päätöksen mukaan Ali oli kieltäytynyt palveluksesta omaantuntoonsa ja uskontoonsa vedoten eikä tuomiota voinut pitää kohtuullisena. Muista rikoksista, kuten raiskauksesta tai murhasta tuomituilla ei todistajalausuntojen mukaan ollut Alin tapaisia vaikeuksia saada nyrkkeilylisenssiä. Päätös vetosi myös konservatiivisiin korkeimman oikeuden jäseniin, koska sen perustelujen vuoksi oikeuden ei tarvinnut myöntää aseistakieltäytyjän asemaa yleisesti kaikille Nation of Islamin jäsenille.

Tittelinmetsästys jatkuu

Katso myös: Super Fight II

Maailmanmestaruusottelun pettymyksestä huolimatta Ali jatkoi uraansa ja voitti 26. heinäkuuta käydyssä ottelussa Jimmy Ellisin 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä Houstonin Astrodome-areenalla. Ottelua markkinoitiin ”väistämättömänä” kamppailuna, koska Ali ja Ellis olivat lapsuudenystäviä ja tunsivat toisensa hyvin. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen valmentaja Angelo Dundee ei ollut Alin kulmassa tukemassa häntä. Hän toimi Ellisin managerina ja valmentajana, ja sai Alin luvalla työskennellä tämän taustalla ottelussa. Loppuvuodesta 1971 hän voitti Buster Mathisin ylivoimaisesti pistein. Ottelun markkinoiminen oli hankalaa, sillä ottelijat tulivat keskenään hyvin toimeen. Alin katsottiin päästäneen Mathisin helpolla ja kamppailun jälkeen hän saikin lehdistöltä kritiikkiä myötätuntonsa vuoksi. Kuusi viikkoa tämän jälkeen Ali tyrmäsi länsisaksalaisen Jürgen Blinin Sveitsissä. Vuonna 1972 hän voitti Mac Fosterin pistein ja kohtasi sen jälkeen George Chuvalon ja Jerry Quarryn uusintaotteluissa, jotka myös voitti. Sen jälkeen hän otteli Al Lewisia vastaan Irlannissa.

20. syyskuuta Ali kohtasi New Yorkin Madison Square Gardenissa käydyssä uusintaottelussa Floyd Pattersonin ja tyrmäsi hänet seitsemännessä erässä. Seuraavaksi Alin piti kohdata Al Jones Etelä-Afrikan Johannesburgissa marraskuussa 1972, mutta ottelu peruttiin järjestäjän epäuskottavien luottotietojen vuoksi. Alin manageri Herbert Muhammad puolusti päätöstä otella Etelä-Afrikassa, jossa vallitsi tuolloin apartheid, sanomalla että ”Yhdysvalloissa tummaihoiset kohtaavat ihan samankaltaisia rikoksia”. Perumisen vuoksi Ali kohtasikin marraskuussa 1972 Bob Fosterin. Ali tyrmäsi Fosterin kahdeksannessa erässä, mutta hänen jäljiltään Ali sai ottelun aikana silmäkulmaansa näkyvän haavan, joka oli hänelle uran ensimmäinen. Vaikka Ali onnistui voittamaan ottelun tyrmäyksellä, hän sanoi ottelun jälkeen ”ihmisyytensä tulleen todistetuksi” ja myönsi Fosterin olleen kunnon vastustaja. Ennen Las Vegasissa käytyä otteluaan Joe Bugneria vastaan ”rock and rollin kuningas” Elvis Presley kävi tapaamassa Alia ja lahjoitti tälle ottelutakin, jota hän käytti astellessaan kehään. Kimaltein koristeltuun kaapuun oli kirjailtu teksti: ”Kansan mestari”. Ali voitti Bugnerin 12 erän jälkeen pistein.

Kymmenen perättäisen voiton jälkeen Alin seuraava titteliottelu alkoi näyttää varmalta, mutta jahti otti odottamatonta takapakkia, kun hän kärsi vasta uransa toisen tappion Ken Nortonia vastaan. 31. maaliskuuta 1973. Ali oli harjoitellut ottelua varten vain kolme viikkoa, kun taas Norton oli kehittänyt taitojaan sparraamalla Joe Frazierin kanssa. Hänen valmentajanaan toiminut Eddie Futch opetti Nortonin murtamaan Alin heikon puolustuksen jabillaan. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, että Norton onnistui murtamaan Alin leuan. Muhammad Ali on itse kertonut huomanneensa murtuman toisen erän jälkeen, jossa Norton oli päässyt iskemään voimakkaan koukun hänen suojauksensa läpi. Ali kuitenkin jatkoi ottelua, koska oli kuvitellut voivansa vielä voittaa, mutta vastustajan välttely ja leuan suojaaminen maksoivat lopulta kamppailun voiton. Puolen vuoden sairausloman jälkeen Ali kohtasi Nortonin uudelleen uusintaottelussa. Tällä kertaa Ali oli kunnolla valmistautunut, mutta ottelusta tuli siitä huolimatta tiukka. Nortonin puolustava ottelutyyli tuotti Alille vaikeuksia, ja hän onnistui varmistamaan voiton vasta viimeisessä erässä, johon molemmat ottelijat olivat lähteneet tasapistein.

Ali otteli vielä ottelun Rudi Lubbersia vastaan, ennen kuin hän ja Frazier kohtasivat toisen kerran Super Fight II -nimellä tunnetussa kamppailussa 29. tammikuuta 1974. Viisi päivää ennen ottelua Ali ja Frazier olivat ABC-kanavalla kommentoimassa edellisen ottelunsa uusintalähetystä, kun parin välille räjähti riita, joka laajeni käsirysyksi. Välikohtaus sai runsaasti huomiota sanomalehdissä ja molemmat ottelijat saivat toiminnastaan New Yorkin urheilukomissiolta 5000 dollarin sakot. Kamppailu tuotti parin edellisen kohtaamisen tavoin kokonaisuudessaan yli 20 miljoonaa dollaria järjestäjilleen. Ali otti selvän pistevoiton.

Toinen maailmanmestaruus: Rumble in the Jungle

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Alin ja George Foremanin välinen ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa 30. lokakuuta 1974. Ottelua mainostettiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi ottelun promoottorina toiminut Don King, joka oli tuolloin melko tuntematon nimi nyrkkeilymaailmassa. King lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion ottelusta mutta joutui etsimään ottelulle ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.

Ali oli jälleen haastaja ja altavastaaja, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toinen mestaruus uskottu. Foreman lähti otteluun selkeänä ennakkosuosikkina. Hän oli Alia nuorempi ja isokokoisempi (190 cm ja 100 kg) ja tunnettu iskuvoimastaan. Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kertaalleen kummallekin, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä. ”Kaikki olettavat, että tämä kaveri murskaa minut, mutta kymmenen vuotta sitten Sonny Listonista sanottiin ihan samaa”, uhosi Ali ennen ottelua. Myös ottelua edeltänyt markkinointi muistutti Alin ja Listonin välistä kamppailua. Ali nimitteli julkisesti vastustajaansa hitaaksi muumioksi ja rehenteli, ettei maailmanmestarilla olisi häntä vastaan mitään mahdollisuuksia. Foreman puolestaan esiintyi pahantahtoisena ja tylynä.

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä. Loukkaantumisen vuoksi ottelun huhuttiin jopa peruuntuvan ja yksityisesti Ali kaipasi jo takaisin Yhdysvaltoihin. Julkisesti hän kuitenkin jatkoi Zairen ja sen asukkaiden ylistämistä. Alin lääkäri Ferdie Pachecon mukaan Ali nautti täysin rinnoin olostaan Afrikassa, jossa asukkaat jumaloivat häntä.

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania sillä tyylillä. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa ja käsivarsiinsa maatessaan kehän köysissä, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun. Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania. Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousi siten Floyd Pattersonin jälkeen ensimmäiseksi nyrkkeilyn maailmanmestariksi, joka on onnistunut voittamaan mestaruuden uudestaan sen jo kerran menetettyään. Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, boma ye!" (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun Ali löi Foremania.

Ottelun jälkeen Foreman, joka ei ollut hävinnyt ammattilaisurallaan vielä yhtäkään ottelua, kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, huumaavalla aineella myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta. Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli koskaan kohdannut. Myöhemmin Foreman ja Ali olivat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja olevansa ylpeä asemastaan tärkeänä lukuna Alin uralla.

Thrilla in Manila

Pääartikkeli: Thrilla in Manila

”	It will be a killa, and a chilla, and a thrilla, when I get the gorilla in Manila.	”
– Muhammad Alin kuuluisaa riimittelyä, jolla hän ivasi Joe Frazieria ja mainosti parin välistä ottelua.

Ali puolusti uutta mestaruuttaan ensimmäisen kerran tuntematonta Chuck Wepneriä vastaan, josta tuli neljäs Alia kanveesissa käyttänyt ottelija. Ali voitti Wepnerin tyrmäyksellä 15. erässä. Seuraavaksi Ali kohtasi Joe Bugnerin Kuala Lumpurissa 1. heinäkuuta 1975 ja voitti englantilaisen pistein. Tämän jälkeen Ali nyrkkeili yhden uransa tunnetuimmista otteluista, kun hän kohtasi Joe Frazierin kolmatta kertaa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiinien Manilassa 1. lokakuuta 1975 ja se tunnetaan promoottori Don Kingin keksimällä Thrilla in Manila -nimellä. Alille maksettiin kohtaamisesta 4,5 miljoonaa ja Frazierille 3,5 miljoonaa dollaria.

Thrilla in Manila sai runsaasti huomiota ennen ottelun alkamista, kun Ali haukkui Frazieria julkisesti lukutaidottomaksi ja sanoi häntä ”gorillaksi”. Frazier otti jokaisen loukkauksen henkilökohtaisesti, sillä hänen lapsensa joutuivat niiden takia koulukiusatuiksi, ja näin jo aiemmissa otteluissa kukoistanut viha vastustajien välillä syveni. Ali on myöhemmin puolustanut itseään sanomalla lausuntojensa olleen ainoastaan ottelun markkinointia. Ottelun näkyvyys vain kasvoi, kun vieraillessaan Filippiinien presidentin luona Ali toi vastaanotolle mukanaan Veronica Porche -nimisen mallin, jonka Don King oli palkannut ottelun markkinointiin. Presidentti luuli naista Alin vaimoksi ja sanoi hänen olevan kaunis. Ali ei edes yrittänyt korjata virhettä. Kohun takia hän joutui järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa hän sanoi olevansa vastuussa tyttöystävästään ainoastaan vaimolleen Belindalle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Belinda matkusti Manilaan tapaamaan aviomiestään ja yhden päivän mittaisen tapaamisen aikana Belinda monien lähteiden mukaan kävi Alin kimppuun. Riitely ei kuitenkaan häirinnyt Alin keskittymistä kamppailuun, joka käytiin sovittuun aikaan.

Ali hallitsi ottelun alkua, vaikkei liikkunutkaan yhtä paljon, kuin aiemmissa otteluissaan. Muistelmissaan hän kertoi, ettei olisi ikinä jaksanut 15-eräistä kamppailua Frazieria vastaan, mikäli olisi liikkunut enemmän; hän sanoo myös, että avustajana ottelussa toiminut Dick Sadler (George Foremanin entinen manageri) oli auttanut häntä nimenomaan voimaharjoituksissa, ja voimanyrkkeilyyn kuuluu vähempi liikkuminen. Kamppailun puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, minkä takia Frazierin silmät alkoivat turvota 11. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään. Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla. Alin mukaan Frazier luovutti juuri ennen häntä: ”En uskonut, että olisin voinut jatkaa ottelua”. Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.

Alin ja Frazierin viimeistä kohtaamista pidetään yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista nyrkkeilyotteluista: aikakauslehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Ottelun jälkeen Ali sanoi Joe Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni”, kuvaili häntä kovimmaksi vastustajakseen ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.

Muhammad Alin arvellaan saaneen vakavia vammoja jo fyysisesti raskaan Thrilla In Manilan aikana, mikä saattoi vaikuttaa hänen uransa loppupuolen otteluihin. Ali ei esimerkiksi tullut lehdistötilaisuuteen heti ottelun jälkeen, vaan hänen avustajansa joutuivat ilmoittamaan mestarin olevan liian väsynyt. Kun hän lopulta ilmaantui lehdistötilaisuuteen, hän ei puhunut yhtä paljon kuin ennen.

Myös Ali ilmaisi kamppailun jälkeen antamassaan haastattelussa halunsa lopettaa nyrkkeilyn todetessaan: ”Tämä on liian kivuliasta, liian työlästä.”

Toisen mestaruuden puolustukset

Ali ei kuitenkaan lopettanut uraansa vielä vaan puolusti mestaruuttaan tyrmäämällä helmikuussa 1976 belgialaisen Jean-Pierre Coopmanin. Tämän jälkeen Ali otteli Jimmy Youngia vastaan. Young otteli puolustaen eikä 104-kiloisena kehään astellut Ali ollut kelvollisessa ottelukunnossa. Ali voitti ottelun pistein, mutta valmentaja Angelo Dundee arvosteli suojattinsa esiintymistä, kutsuen ottelua tämän uran huonoimmaksi. Alle kuukautta myöhemmin hän voitti englantilaisen Richard Dunnin viidennen erän tyrmäyksellä, joka jäi Alin uran viimeiseksi tyrmäysvoitoksi.

Seuraavaksi Ali otteli Japanissa ”kamppailulajien mestaruusotteluksi” mainostetussa ottelussa Antonio Inoki -nimistä vapaapainijaa vastaan. Ottelun suurin motivaattori oli raha: Alille luvattiin ottelusta 6 miljoonaa dollaria, mutta lopulta käteen jäi vain 2,2 miljoonaa. Ottelun sääntöjen vuoksi Alin piti nyrkkeillä ja Inokin painia, mikä johti siihen, että Alin vastustaja pysyi läpi ottelun maassa ja keskittyi potkimaan Alia jaloille. Ali löi vain kuusi kertaa ja sai kaksi iskua perille. Lopulta 15 erän ottelu julistettiin tasapeliksi. Ottelun jälkeen Alin vasen jalka turposi verenpurkaumien vuoksi, jotka jäivät lääkärin ohjeista huolimatta kunnolla hoitamatta.

Muhammad Ali tapaa presidentti Jimmy Carterin vuonna 1977.

Ali otteli Ken Nortonia vastaan kolmatta kertaa syyskuussa 1976. Norton hallitsi ottelun alkua, mutta Ali onnistui viemään voiton viimeisen erän loppukirillä, joka käänsi tuomarit lopulta hänen puolelleen. Norton ei niellyt tuomiota vaan arvioi pettyneenä tuomarien ”antaneen voiton Alille, koska hän tuotti nyrkkeilylle paljon rahaa.” Ali voitti pistein 8–7, 8–7, 8–6–1. Kamppailun jälkeen Sports Illustratedin Mark Kram arvioi, ettei Ali enää tämän ottelun jälkeen olisi ”kansan mestari”, jollaisena häntä oli markkinoitu. Hän myös uskoi, että Alin ura on nyt viimeistään tullut tiensä päähän: ”Tällä kertaa ainoastaan rautainen kokemus pelasti hänet tappiolta”. Seitsemän kuukautta myöhemmin Ali voitti kokemattoman Alfredo Evangelistan pistein.

29. syyskuuta 1977 Ali puolusti mestaruuttaan Earnie Shaversia vastaan, jota pidettiin George Foremanin jälkeen maailman kovimpana lyöjänä. Ali voitti Madison Square Gardenissa käydyn 15-eräisen kamppailun pistetuomiolla. Shavers luonnehti Alia ottelun jälkeen huonoksi mestariksi, joka vain ”poseerasi, eikä otellut kunnolla”. Hänen valmentajansa Frank Luca taas sanoi tuomarien ryövänneen mestaruuden myös hänen suojatiltaan, kuten he olivat aiemmin tehneet Alin ja Nortonin välisessä ottelussa.

Kolmas maailmanmestaruus: Ottelut Spinksia vastaan

Ali haastattelussa vuonna 1978.

15. helmikuuta 1978 Las Vegasissa käydyssä mestaruusottelussa Ali menetti mestaruutensa pistein Montréalin olympialaisten kultamitalistille, vasta kahdeksan ammattilaisottelua (7 voittoa, yksi tasapeli) nyrkkeilleelle Leon Spinksille ottelussa, jota pidetään yhtenä nyrkkeilyhistorian suurimmista yllätyksistä. Ali ei ollut alun perin halunnut edes kohdata kokematonta Spinksia, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Spinksin ainoa meriitti oli olympiakulta eikä häntä ollut ammattilaisena rankattu edes maailman kymmenen parhaan nyrkkeilijän joukkoon. Hän kuitenkin suostui, kun Spinks oli ensin otellut tasapelin Scott LeDoux’a vastaan. Ottelusopimus takasi Alille 3,5 miljoonaa ja Spinksille vain 320 000.

Kamppailu oli Alin läsnäolosta huolimatta vaikea myydä, sillä ainoastaan CBS-televisiokanava oli kiinnostunut esitysoikeuksista. Kamppailun markkinointia häiritsi myös Alin ”vaitiololupaus”. Hän oli yrittänyt ensin myydä ottelun yleisölle ”kultamitalijahtina”, sillä hänen voittamistaan nyrkkeilijöistä Patterson, Frazier ja Foreman olivat myös voittaneet olympiakultaa. Kun tämä ei herättänytkään toivottua mielenkiintoa, päätti Ali pitää julkisesti mykkäkoulua, koska uhoaminen Spinksin voittamisesta olisi saanut hänet näyttämään naurettavalta. Koska Ali ei uskonut vastustajansa voiton mahdollisuuksiin, hän jätti harjoittelunkin vähemmälle, sparraten ainoastaan parikymmentä erää harjoitusvastustajia vastaan.

Ali aloitti ottelun tavalliseen tapaansa tanssimalla vastustajan ympärillä ja antamalla vähän iskuja. Ottelun puolessa välissä hän päätti kokeilla rope-a-dope-taktiikkaansa ja jäi köysiin makaamaan. Spinks ei kuitenkaan alkanut lyödä Alia vartaloon vaan pyrki aina tilaisuuden tullen iskemään häntä olkapäihin ja hauiksiin, jotta Alin pelätty jabi muuttuisi tehottomaksi. Viimeisissä viidessä erässä Spinks pystyi hyökkäämään suoraan kohti Alin lyöntejä, jotka Sports Illustratedin toimittajan mukaan muistuttivat ”enemmän työntämistä kuin lyömistä”. Jo ottelun kahdeksannessa erässä Ali oli todennut valmentajalleen vastustajansa olevan liian nuori. Tappionsa jälkeen hän myönsi otelleensa huonosti, vaikkei halunnutkaan vähätellä Spinksin kykyjä. Alin mielestä Spinks sai ”minut ja monet muut näyttämään törpöiltä”. ”Kaikista hävityistä otteluistani tappio Spinksia vastaan sattui eniten, koska se oli täysin omaa syytäni. Leon otteli puhtaasti, hän teki parhaansa. Oli kuitenkin nöyryyttävää hävitä niin kokemattomalle nyrkkeilijälle”, kertoi Ali elämäkerturilleen vuosia myöhemmin. Hän koki, ettei olisi voinut lopettaa uraansa sellaisen tappion jälkeen.

Spinks suostui kohtaamaan Alin ensimmäisenä uusintaottelussa, mikä sai toisen merkittävän nyrkkeilyliiton WBC:n viemään häneltä mestaruuden, koska heidän listallaan ensimmäiseksi haastajaksi oli merkitty Ken Norton. Ali siis otteli Spinksiä vastaan ainoastaan WBA:n maailmanmestarin tittelistä. Uusintaottelu käytiin 15. syyskuuta 1978 New Orleansissa ja se tuotti järjestäjilleen 4 806 675 dollarin pääsylipputulot, mikä rikkoi Jack Dempseyn ja Gene Tunneyn välisen ottelun asettaman vuosia vanhan ennätyksen. Tällä kertaa Ali oli kunnolla valmistautunut. Hän oli treenannut kovemmin kuin vuosiin ja kertoi julkisesti, että ottelu tulisi jäämään hänen uransa viimeiseksi. 36-vuotias Ali voitti Spinksin selvästi pistein, ja hänestä tuli näin ensimmäinen nyrkkeilijä, joka on onnistunut voittamaan raskaan sarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Itse ottelua on luonnehdittu hidastahtiseksi. Televisiotoimittaja Howard Cosell piti sitä kelvottomana: ”Ali voitti tuomariston yksimielisellä päätöksellä, eikä kumpikaan miehistä edes nyrkkeillyt kunnolla.”

Jälkipolvien silmissä Alin tappiota Spinksille on perusteltu vastustajan aliarvioimisella ja myös hetkellisellä välinpitämättömyydellä. Ottelua on myös väitetty ennalta sovituksi, sillä sen jälkeen järjestetty uusintaottelu toi järjestäjille lähes viisi miljoonaa dollaria.

Viimeinen paluu ja kaksi tappiota

Spinks-voittonsa jälkeen Alin lopettaminen vaikutti erittäin todennäköiseltä. Virallisesti hän ilmoitti asiasta vasta yhdeksän kuukautta ottelun jälkeen 26. kesäkuuta 1979. Nyrkkeilyliitto WBA:n sääntöjen mukaan Alin olisi pitänyt puolustaa mestaruuttaan syyskuuhun mennessä tai luopua siitä. ”Jokainen vanhenee joskus. Haluan keskittyä perheeseeni, lapsiini ja saavutuksiini. Olisi hölmöä jatkaa nyrkkeilemistä”, perusteli Ali päätöstään. Huhujen mukaan promoottori Bob Arum maksoi hänelle 300 000 dollaria lopettamisesta. Ali on kiistänyt tämän, mutta Arum on sanonut maksaneensa summan suoraan Alin managerille. Maksusta myös uutisoitiin laajasti Yhdysvalloissa.

5. marraskuuta 1980 kuitenkin julkistettiin, että Muhammad Ali aikoo haastaa John Taten raskaansarjan maailmanmestaruudesta. Ottelun piti tapahtua kesäkuussa, mutta jo kolme päivää julkistuksen jälkeen suunnitelmat äkisti muuttuivat Alin saatua sparratessa vamman ylähuulensa kudokseen. Haavan paikkaamiseen vaadittiin kymmenen tikkiä. Myöhemmin maaliskuussa Tate menetti maailmanmestaruutensa Mike Weaverille, jota harkittiin myös Alin seuraavaksi vastustajaksi. Pian huomio kiinnittyi kuitenkin Larry Holmesiin, jota pidettiin yleisesti raskaansarjan todellisena maailmanmestarina. Holmes ja Ali tunsivat toisensa entuudestaan, sillä Holmes oli sparrannut Alin kanssa vuosina 1973–1975.

Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen lokakuussa 1980 Ali palasi ottelukehään. Panoksena oli Holmesin WBC-liiton raskaansarjan maailmanmestaruus ja Alin tavoitteena nousta historian ensimmäiseksi nelinkertaiseksi raskaansarjan maailmanmestariksi. Kamppailua mainostettiin nimellä The Last Hurrah. Ottelusopimus takasi Alille kahdeksan ja maailmanmestari Holmesille viisi miljoonaa dollaria. Maailmanmestaruusottelua seurasi paikan päällä Las Vegasin Caesar’s Palacessa 2. lokakuuta 1980 yli 24 000 katsojaa, ja se tuotti ennätykselliset 5 766 125 dollarin lipputulot. Kehään astuessaan Ali painoi 98 kiloa, eli vähemmän kuin kertaakaan Rumble in the Junglen jälkeen. Ali oli värjännyt harmaantuneita hiuksiaan tummemmiksi ja uhosi tyrmäävänsä Holmesin. Näennäinen nuorekkuus ja itsevarmuus mahdollistivat sen, että vedonlyöntikertoimet olivat lopulta ainoastaan 13–10 Holmesin puolella. Ottelusta tuli kuitenkin Alin kannalta katastrofi. Nuorempi Holmes hallitsi kehätapahtumia ja horjutti Alia yhdeksännessä erässä. Kymmenennen erän jälkeen valmentaja Angelo Dundee pyysi kehätuomaria keskeyttämään ottelun. ”Ensimmäisen erän jälkeen tajusin olevani liemessä. Minua väsytti; en yksinkertaisesti vain jaksanut”, kertoi Ali elämäkerturilleen. Hän ei olisi kuitenkaan halunnut jättää kamppailua kesken. ”Luultavasti hän (Angelo) toimi kuitenkin aivan oikein, sillä lopulta olisin todennäköisesti vain loukkaantunut entistä pahemmin”, totesi Ali. Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa häntä. Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja on myöhemmin todennut olleensa ylpeämpi nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta.

Ali halusi päättää uransa voittajana ja syytti Holmes-tappiosta huonoa lääkitystä. Tällä kertaa Nevadan urheilukomissio kuitenkin kieltäytyi myöntämästä Alille ottelulupaa, joten hänen ja Trevor Berbickin välinen ottelu järjestettiin Bahaman Nassaussa. 11. joulukuuta 1981 käydyssä ottelussa Berbick oli selvästi Alia aktiivisempi. Ali hävisi uransa viimeisen ottelun yksimielisesti pistein. Ottelun jälkeen lehdistötilaisuudessa 40-vuotias Ali ilmoitti uransa päättyneen. Hän kertoi olevansa tyytyväinen siihen, ettei häntä lyöty viimeisessä ottelussaan kanveesiin. ”Tiedän, että tämä oli nyt tässä: en ole mikään idiootti. Holmesin jälkeen keksin kaikenlaisia tekosyitä. Olin liian kevyt, en hengittänyt oikein. Nyt tekosyyt eivät enää auta.”

Ammattilaisuransa aikana Muhammad Ali voitti 56 ottelua, joista 37 tyrmäyksellä. Hän hävisi ainoastaan 5 ottelua, joista kolme viidessä viimeisessä ottelussaan. Lisäksi Ali oli onnistunut voittamaan uusintaottelussa kolme vastustajaa, joille hän ensin oli hävinnyt.

Julkisuuskuva

Muhammad Alia on kutsuttu maailman kuuluisimmaksi ihmiseksi. Hänet tunnettiin karismaattisena viihdyttäjänä. Taitojensa lisäksi hänet muistetaan vastustajiensa värikäskielisestä solvaamisesta (trash talk) ja itsevarmoista sitaateistaan. Hän tunnetusti kutsui itseään ”suurimmaksi” (”I Am The Greatest”) ja sanoi ”liikkuvansa kuin perhonen ja pistävänsä kuin ampiainen”. Alin tietoisesti omaksuma ylimielinen esiintymistyyli paitsi vetosi yleisöön, myös erosi aiemmista mustista urheilutähdistä, jotka olivat esiintyneet julkisuudessa hillitysti.

Alin maine muuttui rajusti hänen elämänsä aikana ja heijasteli osittain Yhdysvaltojen poliittista ilmapiiriä. Kun hän kertoi liittyneensä Nation of Islamiin ja kieltäytyi astumasta asepalvelukseen vuonna 1965, hänen on sanottu olleen Yhdysvaltojen tai ainakin ”valkoisen Amerikan” vihatuin mies. Tuohon aikaan valtaosa yhdysvaltalaisista edelleen tuki Vietnamin sotaa. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Alin julkisuuskuva ennen uskonnonvaihdosta ”miellytti maan valkoihoista väestöä”. Myös nyrkkeilypromoottori Harold Conradin mukaan Ali tunnettiin aiemmin ”hyvänä mustana”, jota valkoiset pystyivät kannustamaan. Jäsenyyden julkistamisen ja nimenmuutoksen jälkeen urheilutoimittaja Jimmy Cannon kirjoitti ”halveksuvansa” Alia ja ”kammoavansa” sitä, mitä hän edustaa. Promoottori Harry Markson puolestaan piti Alin tempauksia valitettavina: ”Olemme tehneet valtavasti työtä päästäksemme eroon rotujen välisistä raja-aidoista, joten on sääli katsoa, kuinka raskaansarjan mestari saarnaa vihauskonnon puolesta.” Osa katsojista saapui hänen otteluihinsa vain nähdäkseen, kun hän häviää.

1970-luvulla Yhdysvaltojen yleinen mielipide oli kääntynyt Vietnamin sotaa vastaan. Ali oli menettänyt kolme ja puoli vuotta urastaan sekä arviolta miljoonien dollarien ottelupalkkiot. Elämäkerturi Jonathan Eigin mukaan ihmiset alkoivat tuolloin nähdä Alin marttyyrinä, kun hän paluunsa jälkeen vuonna 1971 hävisi Joe Frazierille. Vuonna 1974 Alin toinen maailmanmestaruus otettiin innostuneesti vastaan. Kymmenen vuotta aiemmin nuorta Alia oli pidetty huonona esikuvana nuorisolle, mutta nyt hän alkoi saada tunnustusta taidoistaan. Urheilutoimittaja Maury Allen vertasi Alia sellaisiin urheilusankareihin kuin Joe Louis ja Jackie Robinson, ja kutsui häntä kansallissankariksi. Presidentti Gerald Ford kutsui hänet myös vierailulle Valkoiseen taloon. Ford pyrki kutsullaan parantamaan Vietnamin sodan ja Watergate-skandaalin kahtia jakamaa maata.

Viimeistään uransa jälkeen Ali nähtiin yleisesti rakastettuna ja kunnioitettuna hahmona. Ali sairasti myöhempinä vuosinaan Parkinsonin tautia ja esiintyi usein julkisuudessa hauraan oloisena, mikä elämäkerturi Jonathan Eigin mukaan varmasti vaikutti osaltaan jälkimaineeseen. Eigin mielestä ihmiset pitivät vanhentunutta ja sairasta Alia uhrina ja omanlaisenaan marttyyrinä, jonka jokainen julkinen esiintyminen nähtiin eräänlaisena rohkeutena. Eig kuitenkin piti Alin nostamista pyhimysmäiseen asemaan ongelmallisena, koska hän oli kaikesta huolimatta ihminen.

Yksityiselämä

Kääntyminen muslimiksi ja nimenmuutos

Muhammad Alin äiti oli baptisti ja isä metodisti, mutta lapsista kasvatettiin äitinsä tavoin baptisteja. Alin mukaan hänen äitinsä vei hänet joka sunnuntai kirkkoon, ja opetti hänelle kristillisiä arvoja, kuten että viha ja ennakkoluulot ovat väärin. Ali itse sanoi elämäkerrassaan, että islamiin käännyttyään hän vaihtoi uskontoaan ja joitakin uskomuksiaan, mutta uskoi edelleen samaan Jumalaan kuin äitinsä.

Ali kertoi eläessään useita eri versioita siitä, mikä sai hänet kääntymään islaminuskoon. Toiselle vaimolleen joskus 1960-luvun lopulla kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi lukeneensa Nation of Islam -järjestön julkaisemaa Muhammad Speaks -lehteä ja kuvaili sarjakuvaa, joka julkaistiin lehden joulukuun 1961 numerossa. Sarjakuvassa mustat orjat pakotettiin hylkäämään alkuperäinen uskontonsa ja palvomaan Jeesusta. ”Pidin sarjakuvasta. Se teki jotain minulle. Ja siinä oli järkeä”, kirjoitti Ali. Myöhemmin Ali kertoi elämäkerturilleen: ”Satuin vilkaisemaan NOI:n sanomalehteä ennen kuin matkustin olympialaisiin. En kiinnittänyt siihen vielä silloin erityistä huomiota, mutta mielessäni alkoi liikkua monenlaisia asioita.”

Ali (mustassa puvussa) kuuntelemassa Elijah Muhammadin puhetta.

Cassius Clay meni ensimmäistä kertaa moskeijaan vuonna 1961 Miamin Overtownissa Nation of Islam -järjestöön kuuluneen Sam Saxonin (myöhemmin Adbul Rahaman) kutsumana. Clay vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan. Järjestön muslimisaarnaajien mukaan kristinusko oli valkoisten uskonto, jonka orjanomistajat olivat pakottaneet mustille orjilleen, joiden alkuperäinen uskonto oli islam. Sen jälkeen Clay luki säännöllisesti järjestön lehteä ja alkoi osallistua kokoontumisiin.

Vuonna 1962 Saxon kutsui Clayn ja hänen Rudolph-veljensä Detroitissa järjestettyyn kokoontumiseen, jossa Clay tapasi ensimmäistä kertaa Malcolm X:n. Malcom X:n lesken Betty Shabazzin mukaan Malcolm rakasti Clayta kuin omaa veljeään, ja opetti hänelle itsekunnioitusta. Myöhemmin ystävykset ajautuivat erilleen Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n erimielisyyksien vuoksi, kun nuori maailmanmestari päättikin jatkaa Elijah Muhammadin seuraajana. Elämäkerturi Jonathan Eigin mukaan Alin suhtautuminen Malcolmiin muuttui tämän jälkeen kylmäksi ja hän oli sanonut tämän ”ansaitsevan kuolla”. Silti kun Malcolm X vuonna 1965 murhattiin, Alia kadutti, etteivät he koskaan korjanneet välejään.

Clay piti jäsenyytensä salassa kolmen vuoden ajan ennen maailmanmestaruusottelua, koska sekä Nation of Islam että Clay itse tiesivät, että jäsenyys voisi haitata titteliottelun saamista. Huhut Clayn liittymisestä lähtivät liikkeelle jo ennen ensimmäistä Liston-ottelua. Vuonna 1963 Philadelphia Daily News uutisoi ensimmäisenä, että Clay oli osallistunut Nation of Islamin järjestämään mielenilmaukseen Philadelphiassa. Uutinen sai vain vähäistä huomiota, koska tässä vaiheessa Clay ei ollut vielä otellut Listonia vastaan eikä Nation of Islam ollut kovin tunnettu. Asiasta nousi suurempi kohu kun Clay osallistui puhujana järjestön kokoontumiseen 21. tammikuuta 1964 New Yorkissa, jonne hän matkusti yhdessä Malcolm X:n kanssa. Kokoontumisen jälkeen Clay myönsi Louisville Courier-Journal -lehdelle olleensa tekemisissä muslimijärjestön kanssa ja pitävänsä siitä, mutta omaa uskonnollista vakaumustaan hän ei kommentoinut. Toimittaja Pat Putnam sai kuitenkin kuulla Clayn isältä, että hänen poikansa on kääntynyt muslimiksi ja aikoo muuttaa nimensä titteliottelun jälkeen. Putnam väitti saaneensa tappouhkauksia kirjoittamansa jutun vuoksi. Ensimmäisen Liston-ottelun promoottori Bill MacDonald uhkasi peruuttaa koko ottelun huhujen vuoksi, jos Clay ei sanoutuisi irti Nation of Islamista, mihin Clay ei suostunut. Lopulta kiista ratkesi, kun Malcolm X suostui lähtemään Miamista ottelua edeltäväksi ajaksi rauhoittaen tilanteen.

Vain päivää mestaruusottelunsa jälkeen Clay ilmoitti liittyneensä järjestöön ja luopuvansa nimestään, jota hän kutsui ”orjanimeksi”. Hän ilmoitti muuttaneensa nimensä Cassius X:ksi. 6. maaliskuuta 1964 Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammad ilmoitti radiossa, ettei nimellä Cassius Clay ollut pyhää merkitystä, ja antoi hänelle uuden nimen Muhammad Ali. Muhammad tarkoitti ”ylistämisen arvoista”, ja Ali puolestaan oli viittaus profeetta Muhammedin serkkuun, Ali ibn Abi Talibiin, selitti Ali nimeään elämäkerturilleen. Hän itse piti nimenmuutosta yhtenä elämänsä merkittävimmistä käännekohdista.

Ali alkoi myös antaa lehdistölle lausuntoja, joista kävi ilmi, että hän oli omaksunut Nation of Islamin radikaalin rotunäkemyksen. Hän uskoi mustien ja valkoisten yhdentymisen olevan väärin eikä hyväksynyt seka-avioliittoja. Hän kertoi myös kannattavansa oman valtion perustamista mustille. Elämänsä ensimmäisen Afrikan-matkan aikana Ali sanoi Ghanassa vieraillessaan kaiken Amerikassa olevan niin valkoista, että hän on iloinen ”täällä todellisen kansani kanssa”. Sosiologi Harry Edwardsin mukaan oli ymmärrettävää, että Ali tunsi viehätystä Nation of Islamin radikaaleihin oppeihin aikana, jolloin mustien omanarvontunto kasvoi. Edwardsin mukaan valtavirta vaati mustia uskomaan perustuslakiin ja hallintoon, joka ei toiminut heidän hyväkseen: ”Jos sinulla pitää olla uskoa, usko ainakin johonkin sellaiseen, joka tukee sinua”, tiivisti Edwards. Mestaruuden jälkeen myös Nation of Islamin johtajan Elijah Muhammadin suhtautuminen Clayhin muuttui aiempaa myönteisemmäksi. Aiemmin hän oli syyttänyt Clayn käännyttämiseen osallistuneita ”pelleilystä nyrkkeilijöiden kanssa” ja kehotti Malcolm X:ää pitämään etäisyyttä Clayhin, koska hän uskoi Listonin voittavan ottelun. Kaksi päivää Clayn voiton jälkeen Elijah Muhammad ylisti Clayn saavutusta Nation of Islamin vuosikokouksessa Chicagossa.

Nimenmuutostakaan ei otettu vastaan ymmärtävästi, sillä suurin osa tiedotusvälineistä ja jotkut julkisuuden henkilöt kieltäytyivät käyttämästä uutta nimeä. Isot sanomalehdet kutsuivat Alia pääasiallisesti Clayksi kuuden vuoden ajan nimenmuutoksen jälkeen. New York Timesissa tuolloin työskennellyt nyrkkeilytoimittaja Robert Lipsyte sanoi tämän johtuneen siitä, ettei toimituksen johto halunnut käyttää uutta nimeä ennen kuin Ali muuttaa sen virallisesti. Alin ei kuitenkaan eläessään tarvinnut tehdä näin, koska vielä vuonna 1964 Yhdysvalloissa henkilö saattoi yksinkertaisesti omaksua itselleen uuden nimen ilman virallista prosessia. Lipsyte on myöhemmin kutsunut The New York Timesin silloisen johdon linjaa noloksi: ”Ei kukaan kysynyt John Waynelta ja Rock Hudsonilta, mitkä heidän oikeat nimensä olivat”.

Ottelukieltonsa aikana Muhammad Ali pettyi Nation of Islamiin, jolta hän ei saanut vaikeuden vuosien aikana juurikaan tukea. 4. huhtikuuta 1969 Elijah Muhammad ilmoitti Nation of Islamin lehdessä erottaneensa Alin järjestöstä ja kieltävänsä häntä käyttämästä enää nimeä Muhammad Ali. Syynä oli se, että Ali ”haluaa kunniaa urheilumaailmassa”, ja haluaa näin toimia ”vastoin pyhän Koraanin määräyksiä”.

Ajan saatossa Alin uskonnolliset näkemykset pehmenivät. Kun Elijah Muhammad 25. helmikuuta 1975 kuoli, Nation of Islamin johtoon nousi tämän poika Wallace. Hänen johdollaan järjestö hylkäsi Elijahin radikaalit rotunäkemykset. ”Aiemmin oli vaikuttanut siltä kuin Ali olisi riidellyt yleisönsä kanssa siitä, olivatko valkoiset todella pahoja vai eivät. Nyt Ali saattoi sanoa avoimesti: ’En vihaa valkoisia. Asiat ovat muuttuneet’”, kertoi Herbert Muhammad elämäkerturi Hauserille. Alin uskonnolliset näkemykset alkoivat tuolloin siirtyä kohti sunnalaisuutta Ali itse katsoi tulleensa todella uskoon vasta vuonna 1983, kun uran huippuvuodet ja ”naisten jahtaaminen” olivat jääneet taakse. Myöhempinä vuosinaan hän opiskeli suufilaisuutta.

Terveys

Muhammad Ali vuonna 2004.

Nyrkkeilyuran loppupuolella Muhammad Alin puherytmi alkoi hidastua ja hän alkoi sammaltaa. Vuonna 2017 Arizonan osavaltion yliopiston tekemässä tutkimuksessa tämän todettiin alkaneen vuonna 1978, kun Ali oli 36-vuotias. Tutkimuksessa Alin puheessa havaittiin selvä ero ennen ja jälkeen ottelun Earnie Shaversia vastaan. Ali otti 15-eräisen ottelun aikana vastaan 266 iskua, enemmän kuin koskaan aiemmin uransa aikana, ja ottelun jälkeen hänen puheensa havaittiin hidastuneen 16 prosenttia. Myös Alin pitkäaikainen lääkäri Ferdie Pacheco oli huomannut Alin puheen hidastumisen ja sammaltamisen vuonna 1978. Kaksi vuotta myöhemmin saman olivat noteeranneet julkisesti Alin isä ja promoottori Bob Arum.

Ferdie Paccheco on toistanut eri lähteissä toivoneensa, että Ali olisi lopettanut uransa Thrilla in Manilan jälkeen. Nähtyään New Yorkin nyrkkeilykomission Alista ottamat laboratoriotulokset Shavers-ottelun jälkeen Pacheco huomasi, että Alin munuaiset olivat todella heikossa kunnossa. Hän kirjoitti asiasta huolestuneena kirjeen ja postitti sen Alille, hänen managerilleen, vaimolleen ja valmentajalleen kuitenkaan saamatta keneltäkään vastausta. Hänelle kuitenkin luvattiin, että Shaversin jälkeen Ali tulisi ottelemaan enää helppoja vastustajia vastaan. Poikkeuksellisesti Madison Square Gardenin edustaja ilmoitti Shavers-kamppailun jälkeen lehdistötilaisuudessa, ettei se enää järjestäisi Alin otteluita vedoten ottelijan ikään ja siihen liittyviin riskeihin. Viikkoa myöhemmin myös Pacheco lopetti maailmanmestarin terveydestä huolestuneena.

Kun Muhammad Ali kohtasi Larry Holmesin vuonna 1980, oli yhtenä ehtona otteluluvan saamiseen kaksipäiväinen lääkärintarkastus, johon Ali lähetettiin 23. kesäkuuta 1980. Mayo-klinikan arvio toimitettiin Nevadan urheilukomissiolle, joka myönsi sen perusteella Alille luvan. Päätöstä arvosteli muun muassa Alin entinen lääkäri Ferdie Pacheco. Alin munuaisissa ei havaittu minkäänlaisia vaurioita, mutta neurologisissa tutkimuksissa Alilla havaittiin lieviä ongelmia puheen, muistin ja jossain määrin myös koordinaatiokyvyn alueilla. Muutamia viikkoja ennen ottelua Ali kävi Herbert Muhammadin henkilökohtaisen lääkärin Charles Williamsin vastaanotolla. Hän totesi Alin kärsivän kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja määräsi hoidoksi tyroksiinikuurin. Kuuri kiihdytti Alin aineenvaihduntaa, sai hänen painonsa putoamaan ja aiheutti nestehukkaa. Lääkityksen vuoksi Alin kehon jäähdytysmekanismit lakkasivat toimimasta, ja hän tunsi olonsa väsyneeksi ottelun ensimmäisestä erästä lähtien. Tästä syystä hänen kehonsa lämpötila nousi ja kehittyi lämpöhalvaukseksi. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan lääkitys yhdistettynä ottelurasitukseen olisi voinut tappaa Alin. Lääkärien mukaan tyroksiinikuuri ei kuitenkaan jättänyt Aliin pysyviä vaurioita.

Muhammad Alilla todettiin vuonna 1984 lieviä Parkinsonin tautiin viittaavia oireita. Hän oli itse hakeutunut sairaalaan väsymyksen, käsien vapinan ja sammaltavan puheen vuoksi. Kahdeksanpäiväisten tutkimusten jälkeen Alia tutkinut lääkäri teki julkaisemassaan tiedotteessa selväksi, ettei Alilla todettu Parkinsonin tautia. Hän ei myöskään löytänyt näyttöä siitä, että päähän kohdistuneet iskut olisivat aiheuttaneet hänelle aivovauriota (dementia pugilistica). Oireet eivät olleet hengenvaarallisia ja rajoittuivat Alin motoriikkaan, kuten liikkumiseen, puheeseen ja ilmeisiin. Fyysiset oireet hidastivat Alin toimia, mutta hänen älykkyytensä ja muistinsa katsottiin toimivan normaalisti. Sairauden tultua julkisuuteen Ali harkitsi hetken aikaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa hänen aivoihinsa olisi istutettu lisämunuaiskudosta. Aluksi hän hyväksyi ehdotuksen, mutta päätti lopulta luopua suunnitelmista. Kuoleman todennäköisyys operaation yhteydessä olisi ollut kymmenen prosenttia.

Alin lääkärinä vuosia toiminut Ferdie Pacheco uskoo Alin vammautuneen, koska hän jatkoi nyrkkeilemistä liian pitkään. Myös Alin useita kertoja tutkinut lääkäri Dennis Cope ja Alin vuonna 1984 tutkinut Stanley Fahn ovat katsoneet Alia vaivanneiden neurologisten oireiden johtuvan nyrkkeilyurasta. Parkinsonin tautia lukuun ottamatta Alia hoitaneet lääkärit kuvailivat hänen terveydentilaansa hyväksi vuonna 1991 ilmestyneessä elämäkerrassa. Ali on itse sanonut sairaudestaan: ”Hän (Jumala) antoi minulle Parkinsonin taudin näyttääkseen, että Hän on minua suurempi ja minä olen heikko niin kuin muutkin ihmiset.”

Helmikuussa 2013 brittilehti The Sun uutisoi Alin veljen Rahmanin sanoneen Alin terveydentilan olevan erityisen heikko ja epäili hänen kuolevan lähipäivinä. Alin perhe kuitenkin kumosi lehden väitteet nopeasti perättöminä.

Muhammad Ali kuoli 3. kesäkuuta 2016 sairaalassa Arizonan Scottsdalessa, jonne hänet oli viety edellisenä päivänä hengitysongelmien takia. Kuolinsyyksi todettiin bakteeriperäinen verenmyrkytys eli septinen shokki. Hänet haudattiin 10. kesäkuuta kotikaupunkiinsa Kentuckyn Louisvilleen.

Varallisuus

Ali ansaitsi ammattilaisuransa aikana enemmän rahaa pelkkinä ottelupalkkioina kuin kaikki aiemmat raskaansarjan maailmanmestarit yhteensä. Hänelle maksettiin parhaimmillaan useita miljoonia yksittäisistä otteluista.

Voitettuaan olympiamitalin Cassius Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan, mutta poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei tätä hyväksynyt. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja, joka oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota yhdentoista sijoittajan ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen. Sijoittajaryhmä tunnettiin nimellä Louisville Sponsoring Group. Siihen kuului yksitoista valkoista miestä, joista kymmenen oli miljonäärejä. Kaikki yhtiön osakkaat Favershamia lukuun ottamatta sijoittivat toimintaan 2 800 dollaria. Faversham maksoi 1 400 dollaria vähemmän, koska hän oli tehnyt töitä yhtiön organisoimiseksi. Clay tienasi 10 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Muiden palkkioiden lisäksi Claylle taattiin 333 dollarin kuukausipalkka. Ensimmäisten neljän vuoden ajan tuotot jaettiin tasan, mutta sen jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60 prosenttia ja sijoittajat 40 prosenttia hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.

Vuonna 1966 Alin ja louisvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin Nation of Islam -jäsenyyttä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita. Alin uudeksi manageriksi valittiin Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammadin poika Jabir Herbert Muhammad. Herbert Muhammad neuvotteli ottelusopimusten lisäksi kaikki Alin sponsorisopimukset 25 vuoden ajan. Käsitykset Herbertin ammattitaidosta vaihtelevat.

Presidentti Ronald Reagan ja Ali Valkoisessa talossa 1983.

Suurista ansioista huolimatta Alin taloudellinen tilanne oli yllättävänkin heikko vuonna 1979, kun hän toisen Spinks-ottelun jälkeen ilmoitti lopettavansa uransa. Suurin osa hänen varoistaan oli kulunut ylelliseen elämäntyyliin, mutta rahaa oli uponnut myös hyväksikäyttöön, jota Alin ympärillä liikkuneet harrastivat, sekä huonoihin sopimuksiin. Ali oli allekirjoittanut sopimuksia, jotka eivät olleet hänen kannaltaan edullisia. Ali ei esimerkiksi hallinnut kaikkia oikeuksia oman nimensä käyttämiseen. Hän oli esimerkiksi antanut oikeudet nimeensä Harold Smith -nimiselle miehelle, joka oli käyttänyt niitä kahden amatöörinyrkkeilyjärjestön nimessä. Myöhemmin kävi ilmi, että Smith oli järjestöjen kautta kavaltanut yli 21 miljoonaa dollaria Wells Fargo-pankista. Kyseessä oli suurin pankkikavallus Yhdysvaltain historiassa, ja Smith tuomittiin siitä viiden vuoden vankeusrangaistukseen. Seurannut kohu tahrasi Alin mainetta, vaikka hän ei erikoissyyttäjän mukaan ollutkaan rikoksista tietoinen. Hän ei myöskään kärsinyt suoraan rikoksesta, mutta seuranneen kohun vuoksi häneen kohdistunutta taloudellista hyväksikäyttöä ei voinut enää peitellä.

Vuonna 1991 Thomas Hauserin kirjoittamassa elämäkerrassa Alin kerrottiin elävän taloudellisesti vakaata elämää, mutta hänen tilanteensa olisi voinut olla parempikin. Tuossa vaiheessa perheen taloudenpidosta vastasi Lonnie-vaimo, joka oli suorittanut taloustieteen tutkinnon Kalifornian yliopistossa. Lonnie kertoi USA Today -lehdelle vuonna 2010 olleensa alkuun yllättynyt siitä, missä tilassa hänen miehensä talousasiat olivat: ”Ottaen huomioon, kuka hän oli — ja ne, joista hän piti huolta — se oli ymmärrettävää.”

Avioliitot ja lapset

Ali oli neljä kertaa naimisissa ja hänellä oli yhdeksän tunnustettua lasta.

Ensimmäinen avioliitto oli lyhytkestoinen. 3. heinäkuuta 1964 Ali tapasi tarjoilijana ja valokuvamallina työskennelleen Sonji Roin, jonka kanssa hän meni naimisiin jo kaksi viikkoa myöhemmin 21. elokuuta 1964. Roin mukaan Ali kosi häntä jo heidän ensitapaamisensa aikana. Avioliitto päättyi eroon jo yhdentoista kuukauden kuluttua. Ali teki Floridassa Daden piirikunnan oikeuteen valituksen, jonka mukaan Roi oli muun muassa kieltäytynyt noudattamassa Nation of Islamin sääntöjä, joita hän oli avioliiton alkaessa vannonut noudattavansa. Roi ei esimerkiksi suostunut noudattamaan järjestön pukeutumissääntöä. Lopullinen ero astui voimaan 10. tammikuuta 1966. Ali määrättiin maksamaan Roille 15 000 dollaria vuodessa 10 vuoden ajan sekä korvaamaan 22 500 dollarin edestä Roin oikeudenkäyntikuluja. Ennen eron voimaan astumista Ali lähetti Roille viestin, jossa hän kertoi naisen vaihtaneen taivaan helvettiin. Myöhemmin Roi kuvaili Alia ”erinomaiseksi aviomieheksi” ja sanoi eron johtuneen siitä, että hän kyseenalaisti Elijah Muhammadin opetuksia eikä suostunut tottelemaan muslimijärjestön vallanpitäjiä, joilla oli vaikutusta Aliin.

Ali meni 17. elokuuta 1967 naimisiin 17-vuotiaan Belinda Boydin (myöhemmin Khalilah Camacho-Ali) kanssa, joka työskenteli yhdessä Nation of Islamin leipomoista. He saivat avioliittonsa aikana neljä lasta. Avioliiton aikana Ali oli uskoton, mitä Boyd katsoi aluksi läpi sormien. ”Jahtasin naisia kaiken aikaa. En väitä, että se olisi ollut oikein, mutta houkutuksia oli niin valtavasti”, kertoi Ali elämäkerturilleen

Ali tutustui kolmanteen vaimoonsa Veronica Porcheen, kun tämä oli valittu julistetytöksi Alin ja Foremanin otteluun. Boyd yllätti miehensä Veronican kanssa hotellilla Zairessa. Porche kulki tämän jälkeen Alin mukana matkoilla, joiden aikana hänen väitettiin olevan Alin serkku tai lastenhoitaja. Lopullinen käänne tapahtui Filippiinien Manilassa Alin ja Frazierin kolmannen kohtaamisen yhteydessä, kun Ali ja Porche osallistuivat yhdessä presidentti Ferdinand Marcosin isännöimälle juhlaillalliselle. Toimittajien läsnäollessa Marcos kutsui Porchea Alin vaimoksi ilman, että Ali olisi korjannut asiaa. Asiasta nousi kohu. Ali kommentoi vastaavansa teoistaan vain vaimolleen. Belinda Boyd matkusti Manilaan, jossa pariskunnan välille syttyi iso riita. Boyd jätti avioerohakemuksen 2. syyskuuta 1976. Ali ja Veronica Porche avioituivat 19. kesäkuuta 1977. Parin ensimmäinen yhteinen lapsi oli syntynyt jo kymmenen kuukautta aiemmin. He saivat avioliiton aikana kaksi lasta ennen kuin erosivat kesällä 1986.

Ali meni 19. marraskuuta 1986 naimisiin Yolanda ”Lonnie” Alin kanssa, jonka hän oli tavannut ensimmäisen kerran 21-vuotiaana Lonnien ollessa kuusivuotias. He olivat naimisissa Alin kuolemaan saakka. Lonnie oli nuorena katolinen mutta kääntyi 20-vuotiaana islamiin. Alin tytär Laila Ali (s. 1977) aloitti uran nyrkkeilijänä. Lonnie Ali kertoi olleensa uransa alussa huolissaan siitä, miten isä reagoisi nähdessään tyttären kehässä.

Viimeiset vuotensa Muhammad Ali asui Arizonassa ja vietti aikaansa rukoilemalla ja lukemalla Koraania. Hän levitti uskoaan allekirjoittamalla useita uskonnollisia pamfletteja päivittäin toimitettavaksi ympäri maailmaa. Lonnie Ali sanoi haastattelussa vuonna 2007 syyskuun 11. päivän iskuja seuranneen vihan islamia vastaan surettavan Alia, koska hänestä viha ei ratkaissut mitään.

Ottelutyyli

Alin nyrkkeilytekniikka oli omaperäinen. Hän otteli usein kädet alhaalla ja jätti suojauksen kokonaan pois, mikä tuotti vaikeuksia hänen vastustajilleen. Nopeutensa avulla hän kykeni väistelemään iskuja, mikä sai vastustajat usein menettämään tasapainonsa, jolloin hän pystyi vastaamaan omilla lyönneillään. Ali ei välittänyt suojauksesta, koska hän luotti nopeuteensa ja siihen, että hän pystyi väistämään iskuja niiden torjumisen sijaan. Alia onkin kuvailtu teknisesti huonoksi raskaansarjan nyrkkeilijäksi, jolla oli välisarjan nyrkkeilijän nopeus. ”Ihmisten mielestä pidin käsiäni liian alhaalla ja tein muitakin asioita väärin, mutta nuorempana jalkani toimivat puolustuksenani”, kertoi Ali elämäkerturilleen. Kun Ali oli väistänyt vastustajansa iskun nämä usein menettivät tasapainonsa ja jäivät avoimeksi hänen tarkoille vastaiskuilleen.

Muhammad Ali Center, Louisville.

Nuorella Alilla oli jo amatöörinä otellessaan samat refleksit, joista hän tuli myöhemmin tunnetuksi: ”Cassius vain seisoi paikoillaan, liikutti päätään muutamia senttejä, käänsi vartaloaan hieman ja liukui iskun ohi. Se oli aivan uskomatonta”, sanoi Amatööriliiton tuomari Bob Surkein. Valmentaja Angelo Dundeen mukaan tyyli oli Alille ominainen, sillä kokeilut perinteisen suojauksen kanssa varhaisissa ammattilaisotteluissa eivät onnistuneet erityisen hyvin. Nyrkkeilyvalmentaja Eddie Futch on sanonut Alin hioneen oman ottelutyylinsä täydelliseksi ja hyödyntäneen vahvuuksiaan. Menestyksestä huolimatta valmentaja Dundeen mukaan monet arvostelivat Alin nyrkkeilytyyliä hänen uransa alkuvaiheessa, koska he uskoivat, ettei Ali osaa lyödä. Urheilutoimittaja Billy Conn jatkoi Alin nyrkkeilytyylin arvostelemista vielä vuonna 1965, jolloin Ali oli jo noussut raskaansarjan maailmanmestariksi. Ali kuittasi kritiikin viittaamalla saavutuksiinsa: ”Sanokaa mitä sanotte. En osaa lyödä, pidän suojaukseni liian alhaalla, nojaan taaksepäin. Mutta olen edelleen täällä”. Raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes, joka toimi Alin harjoitusvastustajana ja otteli häntä vastaan kerran vuonna 1981 kuvaili Alia suureksi mieheksi, mutta yliarvostetuksi nyrkkeilijäksi. Hän on sanonut Alin lyöneen ”kuin perhonen”. ”Joe Louis löi kovempaa, mutta toisaalta niin löi moni sellainenkin nyrkkeilijä, joka hävisi Alille kehässä”, huomautti nyrkkeilyselostaja Al Bernstein.

Palattuaan takaisin nyrkkeilykehään ottelukieltonsa jälkeen Ali oli kasvattanut iskuvoimaansa mutta hänen nopeutensa oli hidastunut. Lääkäri Ferdie Pachecon mukaan ”Ali menetti jalkansa ottelukiellon aikana” ja alkoi tästä syystä luottaa entistä enemmän iskunkestävyyteensä. Alin valmentaja Angelo Dundee sekä Alia vastaan sekä ennen että jälkeen ottelukiellon otelleet nyrkkeilijät Floyd Patterson ja George Chuvalo ovat sanoneet, että Ali oli ennen ottelukieltoaan parempi nyrkkeilijä. Dundee on myös harmitellut sitä, että kolmen vuoden ottelukiellon vuoksi Alin uran parhaat vuodet jäivät näkemättä. Ali itse arvioi, että kehässä nuorempi Ali olisi nopeampana mukiloinut vanhempaa Alia samalla kun vanhempi versio olisi keskittynyt puolustautumaan köysissä hakiessaan tyrmäystä. Vanhempana Ali alkoi käyttää voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan kehittämäänsä rope-a-dope-taktiikkaa. Hän ei yrittänyt liikkua karkuun vaan asettui nojaamaan köysiin, suojasi päätään ja otti samalla suurimman osan iskuista vartaloonsa. Hän hyödynsi kovuuttaan ja käytti tätä taktiikkaa tunnetusti ottelussaan George Foremania vastaan.

Merkitys

Nyrkkeilijänä ja urheilijana

Alin arvostus nyrkkeilijänä ja urheilijana pysyi korkeana uran jälkeenkin. Arvostettu kamppailulajien erikoislehti The Ring arvioi Muhammad Alin ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” vuonna 1999. Kun Ali nousi lavalle hakemaan Illustratedin myöntämää palkintoa Madison Square Gardenissa järjestetyssä tilaisuudessa näennäisen vaivalloisesti ja hitaasti liikkuen, alkoi merkittävistä urheilijoista koostunut yleisö osoittaa suosiotaan ja huutaa hänen nimeään. Vuonna 1999 L’Equipe asetti Alin toiseksi, Helsingin Sanomat kolmanneksi ja Dagens Nyheter seitsemänneksi listoillaan vuosisadan urheilijoista. Vuonna 1999 kansainvälinen urheilujohtajaraati valitsi hänet vuosisadan parhaaksi urheilijaksi. Vuonna 2007 ESPN asetti hänet 1900-luvun parhaista pohjoisamerikkalaisista urheilijoista kootulla listallaan sijalle kolme; ainoastaan Michael Jordan ja baseball-pelaaja Babe Ruth sijoittuivat hänen edelleen.

Sekä BBC:n (2005) että ESPN:n (2009) toimittajat ovat asettaneet Muhammad Alin kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi nyrkkeilijäksi Sugar Ray Robinsonin jälkeen. Vuonna 2012 WBC-liiton kokoama erityiskomitea nimesi Alin nyrkkeilyn kuninkaaksi liiton 50-vuotisjuhlassa. Juhlapuheen piti hänen puolestaan vaimo Lonnie Ali.

Kansalaisoikeustaistelun symbolina

Alin merkitys nähdään usein nyrkkeilyä laajempana. Urheilutoimittaja Bert Sugarin mukaan Ali oli ensimmäinen amerikkalainen huippu-urheilija, joka nousi kansainväliseksi supertähdeksi myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Hän on sanonut Alin edustavan kokonaista aikakautta Yhdysvaltojen historiassa, koska hän uskalsi lausua mielipiteensä ääneen. Hän nostaa esiin Alin päätöksen kieltäytyä kutsunnoissa astumasta palvelukseen, minkä katsotaan maksaneen hänelle nuoruuden huippuvuodet. ”[H]än halusi käyttää lahjojaan muuhunkin kuin vain ihmisten mätkimiseen.” Urheilusosiologi ja kansalaisoikeusaktivisti Harry Edwardsin mukaan Ali oli 1900-luvun merkittävimpiä urheilijoita, koska hän kumosi perinteiset mustiin urheilijoihin liitetyt ennakkoluulot. ”Urheilulla on aina ollut suuri merkitys amerikkalaiselle yhteiskunnalle, ja Alin teot innoittivat miljoonia tummaihoisia ympäri Yhdysvaltoja”, tiivisti Edwards.

Alia esikuvanaan pitävä koripallovalmentaja John Thompson sanoo, että Ali tarjosi tummaihoisille uudenlaisen roolimallin. Thompsonin mukaan hän oli lahjakas ja itsevarma, ja tarvittaessa valmis puolustamaan aatteitaan, mikä poikkesi aiemmista tummaihoisista urheilutähdistä, jotka olivat oppineet esiintymään julkisuudessa nöyränä. Myös kansalaisoikeusaktivisti Al Sharpton on sanonut Alin tarjonneen uudenlaisen esikuvan mustille urheilijoille. Hänen mukaansa se, että raskaansarjan maailmanmestari uskalsi riskeerata uransa oman vakaumuksensa vuoksi, toi uskottavuutta koko liikkeelle. ”Hän tiesi joutuvansa vankilaan, ja teki sen vapaaehtoisesti”, sanoi Sharpton. Baseball-tähti Reggie Jackson kutsui Alia huippu-urheilijoiden kuninkaaksi ja sanoi tämän kuuluvan samaan ryhmään Jim Brownin, Bill Russellin, Wayne Gretzkyn, Jack Nicklausin, Kareem Abdul-Jabbarin, Michael Jordanin ja Willie Maysin kanssa. ”Nämä ovat kaikki miehiä, jotka aikoinaan hallitsivat omaa lajiaan samalla tavalla kuin Ali hallitsi nyrkkeilykehiä. Näidenkin miesten rinnalla Ali olisi silti kuningas. Hänestä kasvoi nyrkkeilyä suurempi ilmiö. Hän edusti paljon muutakin kuin vain urheilua.” ”Kun puhutaan urheilusta, kun puhutaan historiasta, Muhammad Alia ei voi jättää mainitsematta. Kouluissa lapsille pitäisi opettaa, kuinka Ali seisoi aina aatteidensa takana. Hän oli persoona, josta jokainen voi olla ylpeä ihonväriin tai synnyinmaahan katsomatta”, sanoi baseball-tähti Hank Aaron.

Muhammad Ali kuvattuna azerbaidžanilaisessa postimerkissä vuonna 1996.

Olympiatulen sytyttäminen

Ali valittiin vuonna 1996 sytyttämään Atlantan olympialaisten olympiatuli. Atlantan olympialaisten järjestäjäkomitean puheenjohtaja Billy Payne olisi halunnut valita Evander Holyfieldin, mutta NBC:n vastaava johtaja Dick Ebersol vaati Alin, ja perusteli valintaa hänen ylikansallisella suosiollaan: ”Muhammad Ali saattaa olla ehkä paavin jälkeen maailman rakastetuin hahmo. Kolmannessa maailmassa hän on sankari. Muslimimaissa hän on sankari ja kanssapyhiinvaeltaja. Kaikille nuorille — kutakuinkin — Yhdysvalloissa hän on periaatteen mies, joka oli valmis menemään vankilaan.”

Tulen sytyttämistä edeltävänä yönä Ali oli valvonut useita tunteja pitäen soihtua kädessään. Hänen vaimonsa Lonnie sanoi, että ”Alista tuntui kuin hän olisi voittanut MM-tittelin neljännen kerran”. Soihtua pidellessään Parkinsonin syndroomaa sairastanut Ali tärisi näkyvästi, mutta onnistui silti sytyttämään tulen yleisön osoittaessa suosiotaan. Hetkeä on kutsuttu koskettavaksi ja ikoniseksi.

Ali esiintyi julkisesti Atlantan olympiatapahtumissa vielä pari kertaa tämän jälkeen. Yhdysvaltojen ja Jugoslavian välisen koripallo-ottelun puoliajalla Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch ojensi hänelle uuden kultamitalin Rooman olympialaisissa 1960 voittamansa tilalle. Ali oli aiemmin väittänyt heittäneensä alkuperäisen mitalin jokeen Yhdysvaltojen rotusorrosta suuttuneena, mutta myöhemmin hän myönsi hukanneensa mitalin. Tämän jälkeen hänet nähtiin vielä seuraamassa kisojen nyrkkeilyfinaaleja.

Populaarikulttuurissa

Omat työt

Ali esiintyi myös laulajana ja näyttelijänä. Jo vuonna 1963 Ali levytti nimellä Cassius Clay LP-levyn I Am the Greatest. Levy sisälsi monologeja ja runoja sekä cover-versioita sellaisista kappaleista kuin Ben E. Kingin ”Stand By Me” ja Sam Cooken ”The Gang’s All Here”. Monologeissaan Clay piikitteli tulevaa vastustajaansa, silloista raskaansarjan maailmanmestaria Sonny Listonia Kirjailija Tom Wolfe kirjoitti levystä Esquire-lehdessä lokakuussa 1963: ”Ei tunnu erityiseltä sanoa, että nyrkkeilijän pitäisi nähdä urheilu myös viihteenä, mutta harva osasi tehdä sitä kunnolla ennen Alia”. Levyn nimikkoraita noteerattiin parhaan komediaesityksen Grammy-ehdokkuudella. Myöhemmin vuonna 1976 Ali sai toisen Grammy-ehdokkuutensa, kun hänen albuminsa The Adventures Of Ali And His Gang Vs. Mr. Tooth Decay noteerattiin parhaiden lastenlevyjen ehdokkuudella.

Muhammad Ali -vahanukke. Madame Tussauds, Lontoo.

Vuonna 1969 ottelukieltonsa aikana Ali esiintyi Broadway-musikaalissa Buck White, joka sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969. Ajankohtaisia teemoja käsitellyt musikaali sijoittui militanttien mustien ryhmän kokoontumiseen. Heikkoja arvosteluja saanut tuotanto lopetettiin jo neljä päivää ensi-iltansa jälkeen. Vuonna 1972 Ali kävi neuvotteluja Warner Bros. -studion kanssa pääroolista elokuvassa Taivas saa odottaa, joka olisi ollut uusintaversio vuoden 1941 elokuvasta Henki etsii asuntoa. Elokuvassa Ali olisi esittänyt menehtynyttä nyrkkeilijää, joka herätetään uudelleen henkiin ja voittaa jälleen raskaansarjan maailmanmestaruuden. Alustavan käsikirjoituksen laati Francis Ford Coppola. Hanke kuitenkin kaatui Elijah Muhammadin vastustukseen, sillä hän piti elokuvan juoneen kuulunutta jälleensyntymiselementtiä islamin oppien vastaisena. Vuonna 1977 Ali antoi äänen häntä itseään esittävälle hahmolle NBC:n tuottamassa animaatiosarjassa I Am the Greatest, jota tuotettiin 13 jakson verran. Ali esitti itseään myös ensimmäisessä elämästään kertovassa elokuvassa, Suurin (The Greatest, 1977), jonka tekijäluetteloon hänet on merkitty myös toisena käsikirjoittajana. Elokuva käy läpi Alin uran vaiheita Rooman olympialaisten kultamitalista aina Rumble in the Jungle -otteluun ja mestaruuden uusimiseen asti. Vuonna 1979 Ali näytteli Gideon Jacksonia TV-elokuvan Vapaustaistelija pääosassa. Toista pääroolia näytteli Kris Kristofferson.

26. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Rumble in the Jungle -ottelusta kertova arvostettu dokumenttielokuva Kehäkuninkaat (When We Were Kings), joka kertoo ottelun lisäksi Alin ja Foremanin valmentautumisesta kyseiseen kohtaamiseen, sekä käy läpi analyysejä kamppailusta. Kehäkuninkaat voitti Parhaan dokumentin Oscar-palkinnon, jota noutamassa olivat elokuvantekijöiden lisäksi myös Ali ja Foreman.

Elokuva

Pääartikkeli: Ali (elokuva)

Oliver Stone suunnitteli jo 1980-luvun lopulla elokuvaa Alista, mutta hanke ei toteutunut. Sen jälkeen elokuvaa suunnittelivat useat nimekkäät ohjaajat, kuten Barry Sonnenfeld ja Spike Lee, mutta lopulliseksi ohjaajaksi nousi Michael Mann. Elokuvassa Alia esittää Will Smith, joka valmistautui rooliinsa vuoden ajan nyrkkeilemällä, harjoittamalla lihaksiaan ja opiskelemalla islamin kulttuuria. Ali on sanonut, että Smith on ”ainoa henkilö koko maailmassa, joka voisi näyttää minulta ja näytellä minua”. Lopullinen elokuva Ali sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 2001.

Elokuva oli taloudellinen pettymys, sillä sen tuotto ei kattanut edes tuotantokuluja. Näyttelijätyötä kuitenkin kiitettiin, ja vuoden 2002 Oscar-gaalassa Will Smith ja TV-toimittaja Howard Cosellia esittänyt Jon Voight olivat ehdokkaina parhaan miespääosan ja miessivuosan palkintoihin. Elokuva sai myös 22 muuta ehdokkuutta ja voitti niistä seitsemän: esimerkiksi Will Smith sai MTV Movie Awards -gaalassa parhaan miespääosan esittäjän palkinnon.

Muut esiintymiset

Vuonna 1978 DC Comics -sarjakuvakustantamo julkaisi tarinan Teräsmies vastaan Muhammad Ali. Siinä scrubbien avaruuskansa hyökkää Maahan ja uhkaa tuhota sen, jos planeetan paras taistelija ei kykene voittamaan heidän mestariaan. Sekä Teräsmies että Muhammad Ali ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi, ja Maan mestari ratkaistaan heidän välisessään ottelussa. Alin hahmo sai tarinassa myös perinteistä poiketen kuulla Teräsmiehen salaisen henkilöllisyyden.

Vuonna 1995 EA Sports julkaisi Foes of Ali -nimisen nyrkkeilypelin. Pelille ei tehty jatko-osaa, mutta sen jälkeen Ali on esiintynyt EA Sportsin tuottamissa Knockout Kings ja Fight Night -sarjan nyrkkeilypeleissä.

Huomionosoitukset

Ali vastaanottamassa Presidential Medal of Freedom -mitalia presidentti George W. Bushilta vuonna 2005.

Vuonna 1978, jo ennen kuin Ali oli lopettanut uransa, hänen kotikaupunkinsa Louisvillen koulutoimikunta esitti, että Jefferson County Public School nimettäisiin uudelleen Alin mukaan. Ehdotus ei saanut kannatusta, mutta myöhemmin samana vuonna kaupungin johto päätti pitkän väittelyn jälkeen nimetä Walnut Streetin uudelleen Muhammad Ali Boulevardiksi. Kaupunki teetti sitä varten 70 katukylttiä, joista kaksitoista varastettiin ensimmäisen viikon aikana. Vuonna 2005 Louisvillessä avattiin Muhammad Ali Center, joka on omistettu sovittelulle ja maailmanrauhalle. Vuonna 2009 Ali nimettiin irlantilaisen Ennisin kaupungin kunniakansalaiseksi, koska hänen isoisänsä isä Abe O’Grady oli kotoisin paikkakunnalta. O’Grady oli lähtenyt siirtolaisena Yhdysvaltoihin ja mennyt siellä naimisiin orjan kanssa.

Vuonna 1970, kun Ali oli otellut nyrkkeilykehässä ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen, hänelle myönnettiin Martin Luther King Freedom Medal -kunniamitali. Martin Luther Kingin leski Coretta Scott King sanoi palkinnon myöntämisen yhteydessä, ettei Ali ole vain nyrkkeilyn vaan myös rauhan ja yhtenäisyyden mestari. Vuonna 2005 Ali sai presidentti George W. Bushilta Presidential Medal of Freedom -kunniamitalin, joka on korkein Yhdysvaltain hallinnon siviilille myöntämä kunniamerkki.

Muhammad Alin takki ja käsineet, joita hän oli käyttänyt vuonna 1975, lahjoitettiin Smithsonian-instituutin kokoelmiin vuonna 1976. Lahjoitustilaisuudessa Ali totesi, että hänen Everlast-merkkisistä käsineistään tulee todennäköisesti näyttelyn kuuluisin nähtävyys. Vuonna 2002 hän sai oman tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Kunnianosoitusta perusteltiin hänen elämällään, joka oli ”elävää teatteria”. Tähti on ainoa Hollywood Walk of Famen laatta, jota ei ole sijoitettu jalkakäytävälle vaan Dolby-teatterin seinään – Ali ei halunnut kenenkään kävelevän ylitseen.

Vuonna 2024 WWE valitsi Muhammad Alin WWE Hall of Fame:n postuumisti. Ali osallistui ensimmäiseen Wrestlemaniaan erikoistuomarina Hulk Hogan & Mr. T ja “Rowdy” Roddy Piper & “Mr. Wonderful” Paul Orndorffin välisessä ottelussa.

Ammattilaisottelut

56 voittoa (37 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 19 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pistetappiota, 1 tekninen tyrmäys), 0 tasapeliä KO=Tyrmäys, TKO=Tekninen tyrmäys, PTS=Pisteillä
Tulos	Vastustaja	Tuomio	Erä	Päivä	Paikka	Huomio
Voitto	Tunney Hunsaker	PTS (yksimielinen)	6	29.10.1960	Louisville, Kentucky	Debyyttiottelu ammattilaisena
Voitto	Herb Siler	KO	4 8	27.12.1960	Miami Beach, Florida
Voitto	Tony Esperti	TKO	3 8	17.1.1961	Miami Beach, Florida
Voitto	Jimmy Robinson	KO	1 8	7.2.1961	Miami Beach, Florida
Voitto	Donnie Fleeman	TKO	7 8	21.2.1961	Miami Beach, Florida
Voitto	LaMar Clark	KO	2 10	19.4.1961	Louisville, Kentucky
Voitto	Duke Sabedong	PTS (yksimielinen)	10	26.6.1961	Las Vegas, Nevada
Voitto	Alonzo Johnson	PTS (yksimielinen)	10	22.7.1961	Louisville, Kentucky
Voitto	Alex Miteff	TKO	6 10	7.10.1961	Louisville, Kentucky
Voitto	Willi Besmanoff	TKO	7 10	29.11.1961	Louisville, Kentucky
Voitto	Sonny Banks	TKO	4 10	10.2.1962	New York City, New York
Voitto	George Logan	TKO	4 10	23.4.1962	New York City, New York
Voitto	Billy Daniels	TKO	7 10	19.5.1962	Los Angeles, Kalifornia
Voitto	Don Warner	TKO	4 10	28.3.1962	Miami Beach, Florida
Voitto	Alejandro Lavorante	KO	5 10	20.7.1962	Los Angeles, Kalifornia
Voitto	Archie Moore	TKO	4 10	15.11.1962	Los Angeles, Kalifornia
Voitto	Charley Powell	KO	3 10	24.1.1963	Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto	Doug Jones	PTS (yksimielinen)	10	13.3.1963	New York City, New York
Voitto	Henry Cooper	TKO	5 10	18.6.1963	Lontoo, Englanti
Voitto	Sonny Liston	TKO	7 15	25.2.1964	Miami Beach, Florida	Voitti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruuden Menetti WBA:n maailmanmestaruuden 19.6.1964
Voitto	Sonny Liston	KO	1 15	25.5.1965	Lewiston, Maine	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Floyd Patterson	TKO	12 15	22.11.1965	Las Vegas, Nevada	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	George Chuvalo	PTS (yksimielinen)	15	29.3.1966	Toronto, Kanada	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Henry Cooper	TKO	6 15	21.5.1966	Lontoo, Englanti	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Brian London	KO	3 15	6.8.1966	Lontoo, Englanti	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Karl Mildenberger	TKO	12 15	10.9.1966	Frankfurt am Main, Saksa	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Cleveland Williams	TKO	3 15	14.11.1966	Houston, Texas	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Ernie Terrell	PTS (yksimielinen)	15	6.2.1967	Houston, Texas	Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta; Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Voitto	Zora Folley	KO	7 15	22.3.1967	New York City, New York	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Menetti nyrkkeilylisenssinsä ja mestaruutensa 28.4.1967 kieltäydyttyään astumasta palvelukseen kutsunnoissa.
Voitto	Jerry Quarry	TKO	3 15	26.10.1970	Atlanta, Georgia
Voitto	Oscar Bonavena	TKO	15 15	7.12.1970	New York City, New York	Voitti NABF:n mestaruuden; Luopui mestaruudesta 1971
Tappio	Joe Frazier	PTS (yksimielinen)	15	8.3.1971	New York City, New York	Fight of the Century; Ottelu oli WBA/WBC:n maailmanmestaruudesta
Voitto	Jimmy Ellis	TKO	12 12	26.7.1971	Houston, Texas	Voitti avoimen NABF:n mestaruuden
Voitto	Buster Mathis	PTS (yksimielinen)	12	17.11.1971	Houston, Texas	Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto	Jürgen Blin	KO	7 12	26.12.1971	Zürich, Sveitsi
Voitto	Mac Foster	PTS (yksimielinen)	15	1.4.1972	Tokio, Japani
Voitto	George Chuvalo	PTS (yksimielinen)	12	1.5.1972	Vancouver, Kanada	Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto	Jerry Quarry	TKO	7 12	27.6.1972	Las Vegas, Nevada	Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto	Alvin Lewis	TKO	11 12	19.7.1972	Dublin, Irlanti
Voitto	Floyd Patterson	TKO	7 12	20.9.1972	New York City, New York	Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto	Bob Foster	KO	7 12	21.11.1972	Stateline, Nevada	Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto	Joe Bugner	PTS (yksimielinen)	12	14.2.1973	Las Vegas, Nevada
Tappio	Ken Norton	PTS (jaettu)	12	31.3.1973	San Diego, Kalifornia	Menetti NABF:n mestaruuden
Voitto	Ken Norton	PTS (jaettu)	12	10.9.1973	Inglewood, Kalifornia	Voitti NABF:n mestaruuden
Voitto	Rudi Lubbers	PTS (yksimielinen)	12	20.10.1973	Jakarta, Indonesia
Voitto	Joe Frazier	PTS (yksimielinen)	12	28.1.1974	New York City, New York	Super Fight II; Puolusti NABF:n mestaruutta; Luopui mestaruudesta 1974
Voitto	George Foreman	KO	8 15	30.10.1974	Kinshasa, Zaire	Rumble in the Jungle Voitti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto	Chuck Wepner	TKO	15	24.3.1975	Richfield, Ohio	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Ron Lyle	TKO	11 15	16.5.1975	Las Vegas, Nevada	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Joe Bugner	PTS (yksimielinen)	15	1.7.1975	Kuala Lumpur, Malesia	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Joe Frazier	TKO	14 15	1.10.1975	Quezon City, Filippiinit	Thrilla in Manila; Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Jean-Pierre Coopman	KO	5 15	20.2.1976	San Juan, Puerto Rico	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Jimmy Young	PTS (yksimielinen)	15	30.4.1976	Landover, Maryland	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Richard Dunn	TKO	5 15	24.5.1976	München, Saksa	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Ken Norton	PTS (yksimielinen)	15	28.9.1976	Bronx, New York	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Alfredo Evangelista	PTS (yksimielinen)	15	16.5.1977	Landover, Maryland	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto	Earnie Shavers	PTS (yksimielinen)	15	29.9.1977	New York City, New York	Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Tappio	Leon Spinks	PTS (yksimielinen)	15	15.2.1978	Las Vegas, Nevada	Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto	Leon Spinks	PTS (yksimielinen)	15	15.9.1978	New Orleans, Louisiana	Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Luopui WBA:n maailmanmestaruudesta 6.9.1979 ja lopetti uransa ensimmäisen kerran.
Tappio	Larry Holmes	TKO	10 15	2.10.1980	Las Vegas, Nevada	Ottelu oli WBC:n maailmanmestaruudesta
Tappio	Trevor Berbick	PTS (yksimielinen)	10	11.12.1981	Nassau, Bahama	Viimeinen ottelu

Lähteet

• Ali, Muhammad & Durham, Richard: Suurin ja kaunein. (Suomentanut Jussi Nousiainen) Helsinki: Tammi, 1975. ISBN 951-30-3664-2
• Goldstein, Alan: Muhammad Ali. Legendaarisen nyrkkeilijän tarina. (Suomentanut Marianna Kurtto) Jyväskylä: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7653-6
• Hauser, Thomas: Muhammad Ali. Suurin ja kaunein. (Suomentanut Niko Jääskeläinen) Helsinki: Minerva, 2017. ISBN 951-30-3664-2
• Tiainen, Jorma O. ym. (toim.): Vuosisatamme kronikka. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 978-952-312-507-0
• Salonen, Juha: HS-tähdet. Vuosisadan 100 parasta urheilijaa. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24592-5
• Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit, s. 366–385. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-13981-5
• Eig 2017, Jonathan: Ali. A Life. London: Simon & Schuster, 2017. ISBN 978-1-4711-5593-2 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muhammad Ali Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta Muhammad Ali Wikisitaateissa
• Virallinen kotisivusto. (englanniksi)
• Muhammad Ali Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Nyrkkeilyn MM-ottelu Clay – Chuvalo (1966). Ylen Elävä arkisto.
• Muhammad Ali sytyttää Atlantan olympiatulen. Ylen Elävä arkisto.
• Ammattilaisottelutilastot Boxrec-tietokannassa. (englanniksi)
• Muhammad Alin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.