Kirjeitä Afrikasta/1
| Kirjeitä Afrikasta I Kirjoittanut August Pettinen |
II osa |
| Lähde: Suomalainen, 3.1.1889, nro 1, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio. |
Koska yksityisen kirjevaihdon kautta olemme tilaisuudessa ”Suomalaisen” lukijoille antamaan muutamia tietoja EteläAfrikassa työskentelevien suomalaisten lähetyssaarnaajien oloista, aiomme edellä olevalla päällekirjoituksella silloin tällöin julkaista muutamia otteita erään siellä olevan lähetyssaarnaajan kirjeistä, toivoen näiden tietojen lukijoitamme huvittavan.
Omandongasta Marraskuulla 1887.
Täällä nyt ollaan keskellä pakanamaailmaa, kaukana sivistyneistä oloista sekä kaikista mukavuuksista. Ei ole täällä lakia, ei oikeudentuntoa valtiomenoissakaan, joka suojelisi henkeä ja omaisuutta, vaan petomainen raakuus on ylimmäisenä neuvonantajana ja niin hallitsijan kuin hallittavienkin mielijohteiden määrääjänä. Muuta tukea ja turvaa täällä ei ole kuin kaikkivaltias Jumala &mdash, ja siinäpä kylliksi. Hänen turvissaan ja Häneen luottaen voimmekin täällä rauhallisesti toimia, niinkuin ei ollenkaan mitään vaaraa olisi, vaikka toiselta puolen inhimmillinen pelko toisinaan piileilee povessa. —
Kuten ehkä olette jo kuulleet tai lukeneet, saavuimme tänne työ-alallemme viime kesäk. 21 p:nä. Yksimielisen sopimuksen mukaan oli minun asettuminen Omandonganimiselle asemalle, jossa — nyt Suomenmatkalla oleva — lähetyssaarnaaja K. A. Veikkolin työskenteli. Tänne tultuani oli ensimmäisenä työnä ruveta asuinhuoneita rakentamaan, sillä huoneet, joissa minun tuli asua, olivat jo niin rappiotilassa, että tuskin enää pystyssä pysyivät; sen lisäksi olivat ne kovin epäterveellisellä paikalla. Haluatte ehkä kuulla, mistä ja miten täällä huoneita rakennetaan. — Siis kerron niistä vähäsen. Honkia, enemmän kuin muitakaan rakennukseen kelpaavia puita, täällä ei ole. Rakentaminen puista ei siis voi tulla kysymykseen. Kiviä ei myöskään ole, ei sormen pään kokoistakaan. Kivimuureja ei siis voi täällä kyhätä. No tiilistä sitten! Niinpä kyllä; sillä savea toki täällä on, vaikkei niin hyvää kuin Suomessa. Mutta nuo tiilitkään täällä eivät oikein vastaa tiili-käsitettä Suomessa; sillä tiilit, joista täällä huoneita kyhätään, eivät ole muuta kuin savi- eli oikeimmin maa-kokkareita. Tiilit valmistetaan siten, että kaivetaan maahan kuoppa ja siihen pannaan multaa sekä vettä tarpeen mukaan. Mies sotkee sitä jaloillaan, kunnes molemmat elementit ovat hyvin toisiinsa sekaantuneet. Sitten pannaan tuo puuromainen aine laudankappaleista tehtyihin tarkoituksensa mukaisiin valimiin, joissa kannetaan kentälle kuivamaan. Noin 5, 6 päivää kuivettuaan kelpaavat äsken mainitulla tavalla muodostetut tiilit rakennukseen polttamatta, sillä polttamista ne eivätkestäisikään. Kuinka vahvaa muuria näistä syntyy, voi helposti arvata.
Tällaisista rakennus-aineista olen minäkin täällä rakentanut 6 huonetta. Huoneiden katot täällä tehdään oljista ja heinistä. Täkäläisten vilja-lajien oljet ovatkin pitkiä ja paksuja, jotta niistä saapi jotakuinkin lujaa kattoa. Rakennus-työn alotin keskipaikoilla heinäkuuta ja tämän kuun 10 p:nä muutimme sisään asumaan. Työtä näiden rakentamisessa olikin kovasti, jotta usein väsymyksestä olin ihan kipeänä.
Maan asukkaita oli minulla apuna työssä, väliin paritymmentäkin — ei ilmaiseksi, vaan viikkopalkalla. Heidän kanssaan työskennellessä olikin minulla hyvä tilaisuus perusteellisimmin oppia maan kieltä.
Näiden rakennus-töiden rinnalla olen pitänyt koulua joka päivä, 2 tuntia päivässä. Oppiaineina koulussa on ollut: 1:llä luokalla kirjainten opettaminen, tavaus ja yhteenluku; 2:lla luokalla: sisäluku, ulkoluku, raamatun historia, laulu ja kirjotus. Täällä Ondongan valtakunnassa on 3 lähetysasemaa ja joka asemalla on tätä nykyä 2 opettajaa. Minun työkumppaninani on katekeetta Y. Roiha, joka on täällä maassa ollut jo 4 vuotta. Koulutoimemme tällä asemalla olemme järjestäneet niin, että Roiha opettaa I:sen luokan mies-oppilaita, minä taas I:sen luokan nais-oppilaita sekä koko toista luokkaa. 1:llä luokalla on pakanat (kaste-oppilaat), 2:lla kristityt.
Tämän seurakunnan väkiluku on noin 100 henkilön paikoille; Herran eht. kävijöitä on 60. Seurakunta-elämä — seurakunnan näin nuorena ollessa — on vielä on vielä jotensakin raitis, vaikka kyllä joskus täytyy jo kirkkokuriakin käyttää.
Lähetys-työ — Jumalan kiitos — näkyy jo tässä valtakunnassa saavan yhä vakamampaa jalansijaa.
Mainitsen vielä vähän täkäläisistä valtiovirkamiehistä. Tämän valtakunnan valtiollinen tila tällä kertaa on mitä kurjimmalla kannalla. On näet 3 hallitsijaa, nimittäin laillinen kuningas, hänen äitinsä ja nuorin veljensä. Namä riitelevät nyt keskenänsä vallasta. Vanha kuningatar ei tahdo tunnustaa kummallekaan pojistansa ylimmäistä käskynvaltaa; pojat taas eivät välitä äidistään mitään. Veljekset taas keskenänsä ovat mitä verisimpiä vihamiehiä, ja heidän välinsä tulee päivä päivältä yhä riitaisemmaksi. Kauan ei kestä, ennenkuin siitä verinen sota syttyy. Valtakunta onkin jo jaettu kahtia ja molempia veljeksiä kutsutaan kuninkaaksi. Mutta nuorempi veljeksistä — Nehale on hänen nimensä — ei näy tyytyvän puoleen valtakuntaan, vaan tahtoo sen kokonaan. Hän onkin hyvin veren, ja vallanhimoinen, jotta veliparka taitaa ennen pitkää saada surmansa.
Tämä Omandongon asema on lähinnä Nehalen hovia, noin parin virstan päässä, jotta meillä täällä hänestä on suuri vastus, hän kun on hirmuinen kerjäläinen. Hän, näet kerjää kaikkea, mitä vaan milloinkin sattuu mieleen johtumaan ja mitä vaan miellyttävää sattuu näkyvissä olemaan, lukuun ottamattakaan ampumavaroja ja muita sellaisia, joita pitääkin aina vuotuisesti tilata hallitsijoita varten. Niinpä kerran kun hän tuli meille, sattui minulla olemaan kirjavat housut. Pitemmittä puheitta sanoi hän: ”annappas nuo housut minulle!” No mitäs muuta kuin riisu pois koreesti housut jalastasi ja työnnä hänen majesteettinsa käteen, vaikka juuri edellisellä viikolla olin antanut hänelle jo yhdet housut. Niinikään kerran saatuaan kuulla, että minulla oli viulu, tuli hän sitä pyytämään. Heti ovesta sisälle päästyään kysyi hän: ”missä se soittokone on, jolla sinä ihmisiä laulamaan opetat?” Nyt huomasin vaaran uhkaavan rakasta viuluani, jonka olin Suomesta asti tänne kuljettanut, enkä siis ollut kuulevinanikaan hänen kysymystään, juttelinhan vaan muita asioita. Mutta enpä sen pitemmälle päässyt, sillä hän uudisti kysymyksensä, vieläpä lujemmalla äänellä, ettei suinkaan kuulohermot voisi pettää. Tähän vastasin: ”Se on tuolla toisessa huoneessa.” — ”Tuo se tänne”, kuului komentava käsky, kuten hallitsijan suusta ainakin. Minä toin viulun ja panin sen hänen eteensä pöydälle. Suureksi harmikseni hän ottaa sen rasvasiin käsiinsä (tämän maan koristuksia on rasva ja punamulta; tällä voiteella hälvämvt alastomat pakanat — erittäinkin rikkaat ja suurelliset — ruumistaan, niin että välistä rasva virtanaan juoksee pitkin ihoa) ja alkaa hangata joustaa pitkin kieliä, mutta kun hän ei kelpo ääntä saanut, antoi hän viulun minulle ja käski minun soitella. Täytyi siis tehdä työtä käskettyä ja minä rupesin aika tavalla rämistelemään viulun kieliä, niiden olematta asianmukaisessa kunnossa. Sen tein ihan tahallani saadakseni hänen majesteettiänsä kauhistumaan tuota julmaa soittokonetta ja siten hylkäämään Mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa — kumma kyllä — ei ollutkaan sen päiväinen vasikka soitannon taiteessa; hän näet ärjäsi minulle: ”soita paremmin!” No, mitäpäs muuta kuin pingoittelemaan kieliä tarkoituksen mukaiseen kuntoon ja soittelemaan jotakin säveltä. Seurauksena tästä olikin se, että kuningas pois lähtiessään tahtoi viedä viuluni mukanaan; mutta silloin sanoin hänelle, ettei viulu ole minun omani, vaan niiden isävanhuksien, jotka ovat meidät tänne lähettäneet teikäläisiä opettamaan. Siihen se asia sitten jäi, eikä hänen majesteettinsa perästäkään päin ole viuluani kerjännyt. — Toisinaan olemme pääsemättömissä noiden herraskerjäläisten kanssa. Jos et heille anna hyvällä, vievät ne väkisin; ja jos eivät saa mitä pyytävät, silloin et ole enään ”kume kandje” (meikäläinen, ystäväni). Jos taas et ole hallitsijan tahi hänen ylimystensä kanssa ”kume kandje”, niin silloin voipi minä päivänä hyvänsä kuula lävistää rintasi. Lahjoilla näet täällä ystävyyttä ylläpidetään. Jos mieli täällä lähetystyötä yllä pitää, on hallitsijoille antaminen suuria lahjoja; sillä eivät he lähetystä maassaan suosi itse asian tähden, vaan sen takia, että heille siitä on aineellista hyötyä, että saavat lahjoja.
Näistä kerjuu- y. m. seikoista olisi paljonkin juteltavaa, mutta kirjeeni venyy jo liian pitkäksi ilmankin. Olkoon siis tässä kylliksi tällä kertaa. Tulevalla kertaa — jos J:la terveyttä ja elonpäiviä suopi — kertoelen kasvillisuudesta, maanlaadusta, viljelyksistä, kansantavoista y. m.
Olisin jo ennemminkin teille kirjoittanut, mutta postia ei ole neljään kuukauteen täältä lähetetty ja viime postiinkin jäi kirjoittamatta, kun oli niin äärettömän kiireitä toimia.
Mainitessani postin lähettämisestä, kertoelen vähäsen postin liikkeestä täällä.
Postiliike, tuo yksi sivistyneen maailman tärkeimmistä elämän ehdoista, on täällä menettänyt varsinaisen merkityksensä; sillä tuskin sitä liikkeeksi voi nimittää, kun 3, 4 välistä 5:kin kuukauden perästä lähetetään pari kolme miestä noin 75 Suomen peninkulman päähän jalkapatikassa postia viemään ja sieltä sitä tuomaan. Toisinaan viipyvät nämä postimiehet matkalla 3–4 kuukautta ja useinkaan heillä ei ole tuotavana muuta kuin kirjeitä; asiamies jättää sanomalehdet y. m. paketit vaunutilaisuutta odottamaan. Ken on tottunut sanomakirjallisuutta viljelemään, tuntee jo polttavaa tarvetta, jos vuoron tahi toisen jääpi niitä saamatta. Voitte siis arvata, kuinka ikäväksi täällä aika toisinaan tulee, kun saat odottaa uutisia ja tietoja sivistyneen maailman riennoista ja pyrinnöistä välistä puoli vuotta, välistä enemmänkin.
Sanomalehtiä tulee meille tänne Lähetystoimen puolesta: Uusi Suometar, Valvoja, Aamun-airut sekä muutamia hengellisiä aikakaus-lehtiä. Mainittujen sanomalehtien lisäksi tulee meille tänne muutamia paikkakunnallisia lehtiä sekä muutamia saksaisia päivälehtiä, joita olemme Kap’issa olevan asiamiehemme kautta tilanneet.
— —
A. P.