Isäntä
| Isäntä Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
”Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin olen kaupungista takaisin... Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet, kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla... Joko on rengit menneet työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti .. lauvantaipäivä.. Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä tätä väliä.. Kaisa, käske piikain laittaa.. lauvantaipäivä .. liikkua pitää... Joko sinä toit ne vaatteet?”
”Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi, et kai sinä nuilla viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin,” sanoi emäntä Kaisa.
”Eipä tässä joutasi .. ja missä ne vielä ovatkaan?”
”Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla.”
”Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit, eikö niitä vanhempia olisi ollut?”
”Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire.”
”Muuttaa heidät sitte .. kumpaisinko päin tämä..?”
”No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan nurin.”
”Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin... Tokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?”
”Jo näkyy tuovan tallista,” sanoi Kaisa.
”Hyvä hyvä.. Tuohan nyt nuttu ja housut ja se... No perhana, parhaat kirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä muuttamaan.”
”Parhaat silatko sinä .. minne sinä juokset? kuule!”
”Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava,” huusi Kalle ja juoksi sinne päin kepakko kädessä.
”Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle se seiväs.”
Poika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi pihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten vilistämään.
”Musti se, se-se-se-se!” huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta lika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut odottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli vihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista kajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas kopsaus teki kilvan juoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan soristellen alas aidan selältä.
Kalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä.
”Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi sinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei väliä.. Kolmekymmentä penniä siitä venäläinen antaa.”
Läksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään isän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo.
”Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa.”
”Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas minkä laisessa siivossa ne ovat.”
”Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa paljon..”
”Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet. Kaiken näköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi vaatteensa likaa.”
”No, Kaisa, mitä siitä nyt.. Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä seinälle kuivamaan... Mene, mene nyt hevoista laittamaan. Joutua pitää, lyhyt on päivä... Entäs ne sarka- .. tässäpä nuo jo onkin... Sano, Kaisa, piioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu, joutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä hinnassa.”
”Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea.”
”No hyvä, hyvä.. Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?”
”Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki ylhäällä paperilapussa, jonka panit taskuusi.”
”Jaa, niin niin, täällä se on... Iltasella kun miehet tulevat työstä, niin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäriä..”
”Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan joutua, että kerkiät kylvyille takaisin.”
”No, no-no, kyllä minä.. Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen tupaan.”
”Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan.”
Nyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut ja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin pörhöttäsivät pulskasti.
”Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja,” huusi isäntä pirtin rappusilta tullessaan.
”Ettehän te ole käskenytkään.”
”Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä.”
”En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään.”
”No, olkoot, olkoot.. Anna ohjakset tänne... Valkaise se orava ja mene sitte sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa jouten istuksia... Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä hyvästi, että joutuu maanantai-aamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?”
”Kyllä, kyllä!” huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän seisoivatkin.
Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että kiire on matkalla ja täytyy joutaa. Lika pärhysi karrin pyöräin kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin, vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajavat antoivatkin tietä, kun näkivät, että ”ison Majalan” isäntä ajaa.
Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.
Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan toistaiseksi.
Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti kuin pelloistaankin.
”Kyllä saivat venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?”
”Plevna,” sanoi puotimies. ”Eikö mitä muuta panna?”
”Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin, jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään.”
”Se on Sipkan sola.”
”Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät pitkälleen.”
”Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat.”
”Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti, vaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?”
”Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?”
”Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele.”
”Ottakaa isäntä ryyppy,” ehdotteli puotilainen, kun kaupat näytti jäävän unohdukseen.
”Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa.”
”Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee.”
Isäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella. Joutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita. Eivätkö sillä voittane jo monta sataa.
Puotikamarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan hevoisistaan, ja kiihtyi sitä enemmän kuta useammin kauppamies kallisti konjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät sittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin yhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa tuota ollut muistuttanut.
Yhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule ikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan.
Puni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin ori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta.
”Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua .. kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa siellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No, Puni, kyllä kauroja on, ja kun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan.. Kylpy jättää.”
Puni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntiinsä lupaaman palkinnon.
Pimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat syrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä joutanutkaan ohjaksista huolta pitämään, kunhan vaan pysytteli kiini.
Jo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään, joka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän kammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan voimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä.
”Hoi, Kalle!” huusi hän kartanolle ajettuaan. ”Punia riisumaan ja hae kauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta.. Joko olette kylpeneet?”
”Jo on kylvettynä,” sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa.
”Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja käske renkien teiniä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen.”
Kaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin, kun näki että se on vähän eri tuulella.
”No, elä sinä mamma pahastu, jos minä vähä noin viivyin .. niin, viivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuukaan.”
”Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireelle liikut, niin vielä joudut,” sanoi Kaisa.
”Niin tuota, kyllä minä .. vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä vähän.. Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja jos on vähä, niin toista tulee ... vai luuletko että on puutetta?.. Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään.. Vaan tuota, elä sinä huoli, ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä..”
”Onhan meillä,” sanoi Kaisa nauraen. ”Tiedänhän minä sen aivan niin hyvin kuin sinäkin.. Jouduhan saunaan.”
”Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään niinkuin muuallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea mitä käskit. Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja kyllä meidän pitää käydä, ne on niin ystävällisiä, että aivan meidän pitää käydä. Vai mitenkä?”
”Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle.”
”Niin, niin, elä sinä punastu .. eihän meillä puutetta ole, on jyviä.. Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja, Punille pitää antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me, mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin – se on niin hyvä. Vai mitenkä, mamma?”
”Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä.”
”Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja .. minä lähden käymään.. Punille pitää antaa kauroja.”
”Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen,” sanoi Kaisa, sillä hän ei suonut että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla nauramaan.
Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.
”Jo; tuossa on pöydällä avain,” sanoi tämä istuen rauhallisesti rahilla.
Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä ”puhaltaa” puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kun muut nukkuvat, jolloin se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin penniäkään.
Isännän saunaan lähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan kamariin tultua selittämään ettei ole hätää .. eikä tarvitse surra .. ja kuinka hyvä hevonen Puni on .. ja että sille pitää antaa kauroja.
Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi.
Kaisa sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta, sillä, se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo kovempaa kuin muulloin.
Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului kamarista. Ja Punin hampaitten rouske tallista.. Nuori pelkuri vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin. Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa..?
Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti vähän päätään, aukasi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:
”Joko on joukot työssä?”
”Työssä .. pyhä-aamuna.”
”Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla saunassa?”
”Etkä käynyt, kun et joutunut.”
”Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä.”
”Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville.”
”Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon töistäkään.”
”Sinä et taas muista,” murahti Kaisa. ”Parempiko on hypätäksesi monta viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä.”
”Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokerit tuosta vähän vähemmäksi .. ottavat vielä monta palaista kerrallaan.”
Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että iltapuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukolta, kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.
Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä janoonsa otteli, niin että kulkku koskena kohisi.
Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.
”Onko riihtä hyvästi lämmitetty?” kysyi hän.
”Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona,” sanoi renki kahvia ottaessaan.
”Mitä sinä pölkyistä panit,” mutisi isäntä. ”On teillä pyhäpäivänä aikaa lämmittää pienemmilläkin puilla.”
”Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä muistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne on uunista lattialla,” sanoi renki.
”Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna alanko-aituukseen?” kysyi hän Kaisalta.
”Laskemassa ovat parhaallaan,” sanoi Kaisa.
Isännän mieleen oli nyt johtunut jotain sopivata työtä.
”Jos te pojat menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään laihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista. Menkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan.”
Rengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli valmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä alkavaa sanaa.
Kaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja sanoi renkien mentyä moittivasti:
”Sinä et ollenkaan maltihte itseäsi, vaikka on pestuun aika.”
”Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi,” sanoi isäntä.
”Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole.”
”No ei ne siellä käydessään paljoa väsy,” sanoi isäntä, vaikka kyllä hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia kuulostelemaan.
Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi. Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja kääntyi itään päin.
Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua, teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä vaivalla naapuristaan.
”Eihän se lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa,” ajatteli isäntä lopuksi. ”Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan.”
Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuu-pukimiinsa: vanhat niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan kiini ja sitte kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.
”Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?”
”Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä villiä kävellessä.”
Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:
”Et sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi ettei ne lehmät pääse siitä hyppimään.”
”No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi,” sanoi toinen renki seisottuen totisena kuuntelemaan.
Toinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei naurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan puiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru.
”Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan.”
”Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me evään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle.”
Kalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johan he renkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat.
”Eikös kieltänyt menemästä?” kysyi Kalle.
”Kielsihän se,” nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois.
”Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein oja-ukoiksi,” jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä kovin pitkälle meni.
Sitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli pieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan penkkiä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkille, käärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät arkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä köllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata.
Liedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista sähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta tuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli asettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi nähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja jalatkin liikahtelivat.
Pieni, hiljanen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan istumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja asetti leipäpalais-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan tavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla.
Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti pari keilaa. Palatessa nykäsi hameen helma mustia korvaa, josta tämä heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen: ”Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla paras kirkon aika sivu."
Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen. Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä. Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta, sillä tupaan oli lakeisen kiini pantua tullut oikein tuntuva lämmin.
Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä, hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua kyyröttämään.
Renki tuli riiheltä ja arveli:
”Mustikoon se tuolla pellon takana oravata haukkuu?”
”On mahtanut sinne juosta,” arveli Kaisa, ”ei ole kauvan, kun meni ulos.”
”Heti se on löytänytkin,” kummasteli renki, ”ja pitikin oravalle sitä sajakkata, ettei..”
”Hah! mitä, mitä?” havahti isäntä unestaan.
”Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon takaa, eikö liene löytänyt oravaa.”
”Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle, kuule, onko valetuita luotia?”
”Eipä niitä taida olla.”
”Voipa perhana!.. No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä haen lyijyä.”
Syntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyihkäisten. Kalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä tuli lyijypallin kanssa.
”Lyö, lyö kauha kuumenemaan,” hoppusi isäntä.
”Missä sitä kuumennetaan?”
”Lioksessa! ja annahan minulle.”
Kohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen puhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään.
”Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!”
”Viekää kotaan patanne,” sanoi isäntä touhussaan.
”Paremmin niitä luotia saatte mennä kotaan tuhraamaan.”
”No, elä sinä Kaisa joutavata, ei me sotketa. Hae Kalle luotivormut!”
Kissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen lähätti rauhallisen ruoka-unen perästä.
Lyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin maito.
”Nyt Kalle, nyt, nyt!”
Silloin tulla kurahti yksi luoti .. toinen .. ja kolmaskin.
”Perhana, maahanhan sitä meni paljon.”
”Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti,” jurisi Kalle keräillessään ympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia.
”Kiire kun on!” sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen.
”Käy Tuomas kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu.”
Tuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että ”niin haukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä.”
Isäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi:
”Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?”
”Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua,” sanoi Kaisa.
Luotia alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan.
”Nyt lähtään ampumaan.”
”Syökäähän ensin,” kielti Kaisa. ”Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava.”
”No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?”
”Sehän tuo on meidän kylän tyttö.”
”No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit.”
”On sieltä jo kolmekin,” sanoi renki.
”Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin.”
Tyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi rukoilevalla äänellä:
”Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa.”
”No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen viikon perästä.. Kuulosta Kalle haukkuuko Musti.”
Käytiin taas kuuntelemassa ja sitte ruvettiin syömään, vaikka ei keitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan. Syödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin ”terhakka” ja hyvä oravan löytäjä.
Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo lähti mennä hamppasemaan pyssy olalla pellon taakse.
Siellä Musti terhenti silmät kiljellään pitkän petäjän juurella ja raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa, hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan. – Jo pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas, vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua. Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukasi pari kertaa, vaan ei tullut mitään.
”Katso pakanata!” tuskuili isäntä ja raapi päätään.
Viimein joutuivat sinne pojatkin.
”Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa, jos vaan elää.”
Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.
”Musti se, Musti se! usus, usus, oti kiin’! Puistetaan, puistetaan .. nyt on pienessä puussa!”
Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. ”Puistetaan, puistetaan!” kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.
Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silmineen yhteen nujakkaan. Hänellä oli metsästysaseena rautapiikillä varustettu seiväs. Nyt ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään. Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä vilkasi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja hyppääminen alkoi uudestaan.
”Usu-sus, oti kiini!” kuului joka suusta kehoitus Mustille.
”Jo on taas pienessä puussa!” huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään, joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt lukemallakaan.
Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkineen, vaikka kirkkohousut olivat jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.
Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että kohta oli koko nurkkakunnan väki, aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa ahdistelemassa.
Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravannahka ja Mustille raivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että – hyötyä.
Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja nyhti viimeisetkin lehdet irti puista. Majalan suuri pihlaikkokin rojotti lehdistä paljaana, ainoastaan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan joukko pieniä lintusia.
Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut tietäkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta tiputellut paljaiden oksien suojaksi.
Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään uikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.
Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt hevoistöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan saamisvelka meni velallisen köyhtymisen tautta tyhjän tuntumattomiin. Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut lunta .. eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.
Vasta joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi kuljeksia nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen haituvia, kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi yönä satavan lunta.
Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta, nousta komisi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.
”So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla.”
Renki kohotti päätään ja sanoi:
”Ei, lempo soikoon, ole nuo kengät orressa vielä herenneet heilumasta.”
Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi hän ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä tointaan.
”Pojat, noskaa pois, noskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän tultua mennä Punilla vannepuita ja vitaksia keräämään .. vähän lumen aikana on joutuisa kerätä koko talveksi .. no joutuaten, joutuaten .. ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle, kiireelle .. päivä kohta valkenee.”
Ei hän itsekään uskonut että päivä ”kohta” valkeneisi, rengit, vielä vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä poikia kiirehtiessään kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa heilahti ja jupisi:
”Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla.”
Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohoutti päätään.
”Uh! johan ne menevät .. hyvä, hyvä.”
Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.
Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä. Sonni yltyi ammua kijaastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinkuttava pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden lisäksi syöty, vieläpä nukuttuakin noin nimeksi.
”So pojat!” alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. ”Kuules, kuules”, sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitaksia keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä .. tuolla puolen lammin on varsinkin hyvää vitasmetsää.”
”Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata”, muistutti Kalle.
”Niin no, semmoisia kuin vitaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä”, sanoi isäntä. ”Ja jos sattuvat näkemään, niin sano ettet tietänyt rajaa.”
Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin otettuna.. Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:
- ”En minä huoli herrastytöstä,
- jos rikaskin tuo oisi:
- se kamarissa käveleisi
- ja kahvia vaan joisi.
- En minä huoli köyhästä tytöstä,
- jos kauniskin tuo oisi;
- sen isä apua anoisi
- ja harmia vaan toisi.
- Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön
- otan minä itselleni;
- sillä on paljon sulhasia,
- vaan niihin se kääntyy selin.”
Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin ympäriltä vitaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:
”En minä huoli herrastytöstä –”
Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa, jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen aisat poikki. Vaan ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että hakata jää maalle asti auki.
Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!
”Aijai!” parkasi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.
Veri ruiskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa surkean näköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.
”Voi, voi mikä piti tulla”, voivotteli hän koko matkan juostessaan ja koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat hakkaamassa pihansa lähimetsässä.
”Mikä on hätänä!” huutivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.
”Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne .. voi, mikä piti tulin!” Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.
Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty, vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun he alkoivat haalata ylös.
Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaan, että isä suuttuu, eikä olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seista ja itkeä.
Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti. Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.
”Mikä sinulle on tullut?” kysyi äiti säikähtäen.
”Hevonen..” Siihen keskeytti yllättelevä itku.
”Mikä hevoselle tullut, mikä?”
”Putosi lampiin..”
”Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke.”
”Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut..”
”Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?”
”Meni sinne Nykälän miehet .. vaan mitään siitä isä..”
”Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan,” sanoi Kaisa. Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:
”Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?”
”Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahinkota,” sanoi Kaisa.
”Mitä vahinkoa?” kysyi isäntä silmät suurena ja astui Kallen kauhistukseksi kamariin.
”Lampiin pudonnut,” sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin sopersi sinnepäin.
Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:
”Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?”
”Tienneekö tuo vielä itsekään,” sanoi Kaisa väliin.
”Poika, sinulta minä kysyn!” ärjäsi hän kovasti.
”En tiedä,” sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.
”Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti kohotettuna antamaan vähän lihan kipua.
”Ukko! malta luontoasi!” ärjäsi Kaisa.
Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi lujemmalla äänellä:
”Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö minua.”
Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.
”Oletko sinä hullu!” ärjäsi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen kiini. ”Ethän sinä tiedä, jos se on saatunakin hengissä ylös; Nykälän miehet kuuluvat menneen nostamaan.”
Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin kädestään ja syöksyi ulos renkiä huutamaan. Kun nämät joutuivat, lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä, silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin koko matka.
”Miksikä sinä polonen jäälle menit?” kysyi äitinsä Kallelta, kun olivat jääneet kahden.
”Isä kun käski ottaa vitaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä oli suorempi tulla,” selitti Kalle vähän rauhoittuneena.
”Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?”
”En tiedä.” Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen haava, jota ei uskaltanut äitillekään ilmoittaa.
”Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi, muuten ei voi käydä hyvin.”
”Mihinkä minä menisin?”
”Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko iltana.”
Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin kääriytyneenä.
Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki, puhumatta mitään. Rengit ajoivat kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.
”Missä se on se poika?” kysyi hän Kaisalta.
”Minä laitoin kylään,” sanoi Kaisa.
”Mitä varten kylään?”
”Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua.”
”Vaan jos sinä valehtelet?”
”En valehtele,” vakuutti Kaisa.
”Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi,” kiivastui isäntä ja pui nyrkkiä.
”Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria, jota sinä nyt antaisit,” sanoi Kaisa vakavasti. ”Ja toisekseen,” lisäsi hän, ”etkö sinä huomaa kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän maata, lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?”
Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.
Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta, kun rupesi ajattelemaan viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.
Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa. Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen .. toistatuhannen markan vahinko.
Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu ajatukseksi tuli se, että mihinkä tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa kuuli että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista. Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan. Kallen laittoi äitinsä isännän liikkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.
Päivän tultua työhön lähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, joiden annettua hän meni kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka aavistutti..
Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi toissa päivänä alankaladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi viimeksi heinässä .. tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti lähteä tuolla ladon luona käymään.. Sinne hän kävelikin verkalleen ja istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä kuinka kauvan, ottaen aina alusti laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi satoa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan..
Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
”Mitä sinä tilalla istut?” kysyi hän melkein nauraen.
Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan lauseen suurista onnettomuuksista.
”Lähde veikkonen pihaan”, jatkoi Kaisa. ”Tuotako sinä hevosen kuolemata suret .. hoo .. kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa. Kyllä hevosia kasvaa ja jos ei malteta kasvattaa, niin ostetaan. On meillä rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni asia.”
Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että ”entäs sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?”
”Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän ne on vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne on sen kauniisti takaisin maksaneet korkorahoilla.”
Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.
”No on, onkinhan tuota sentään vielä,” sanoi isäntä ja lähti Kaisan kanssa pihaan astumaan.
”Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli,” sanoi Kaisa, ”vaan kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen markan saappailla ja vielä paremmin.”
”Niin no, kyllä se ehkä..” sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan varmasti.
Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.
Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: ”pojat, pojat, nouskaa pois, päivä kohta valkenee,” niin etteipä paljon valheeksi joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä heilumasta.
Elämä oli taas tullut entiselle talolleen, taloudellinen taivas selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra .. ei ole hätää. Mutta kun pieninkin vastus kohtasi, piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä toista kehujaa olisi ollut, niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan ollut.
Lähde: Savo 25.1., 27.1., 29.1., 1.2., 3.2., 10.2., 12.2., 15.2. ja 19.2.1887.