Siirry sisältöön

seikka

Wikisanakirjasta

Suomi

[muokkaa]

Substantiivi

[muokkaa]

seikka (9-A)

  1. vaikuttava tekijä, asianhaara, vivahde, yksityiskohta

Ääntäminen

[muokkaa]
  • IPA: /ˈseikːɑ/
  • tavutus: seik‧ka

Taivutus

[muokkaa]
Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi seikka seikat
genetiivi seikan seikkojen
(seikkain)
partitiivi seikkaa seikkoja
akkusatiivi seikka;
seikan
seikat
sisäpaikallissijat
inessiivi seikassa seikoissa
elatiivi seikasta seikoista
illatiivi seikkaan seikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi seikalla seikoilla
ablatiivi seikalta seikoilta
allatiivi seikalle seikoille
muut sijamuodot
essiivi seikkana seikkoina
translatiivi seikaksi seikoiksi
abessiivi seikatta seikoitta
instruktiivi seikoin
komitatiivi seikkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo seika-
vahva vartalo seikka-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia

[muokkaa]

Sanan alkuperä on epäselvä. Vastaavanlaisia sanoja sukukielissä ovat mm. karjalan šeikka ’työ, touhu, keino, asia’, lyydin šeikata ’hommata, toimittaa’. Sanalla saattaa olla yhteys esimerkiksi ruotsin sanaan sak, saksan sanaan Sache, mutta äänteellisesti sopivaa lainasuhdetta ei ole kyetty esittämään. Sanan ensiesiintymä kirjakielessä on Oulun Viikko-Sanomissa 1829. Suomen kieleen sana on levinnyt kalevalaisesta kansanrunoudesta,[1] minkä perusteella sanaa on pidetty karjalaisperäisenä.[2]

Käännökset

[muokkaa]

Liittyvät sanat

[muokkaa]
Johdokset
[muokkaa]
Yhdyssanat
[muokkaa]

erityisseikka, muotoseikka, pikkuseikka, sivuseikka, tosiseikka, tyyliseikka

Aiheesta muualla

[muokkaa]
  • seikka Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet

[muokkaa]
  1. Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004.
  2. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768.