Liperit

papin virka-asun kaulus

Liperit on papin perinteiseen virkapukuun kuuluva irtokaulus, jossa on kaksi suorakulmaista liuskaa ja niitä käytetään kaftaanin (papintakin) kanssa. Nykyään sen on korvannut arkikäytössä yksinkertainen valkoinen pantakaulus.

Arkkipiispa Martti Simojoki liperit kaulassa

Historiaa

muokkaa

Liperit kehittyivät 1600-luvulla protestanttisten pappien asun osana käytetystä myllynkivikauluksesta. Norjassa ja Tanskassa se jäi käyttöön ja kuuluu edelleen papin virkapukuun, mutta useimmissa maissa, kuten Ruotsissa, Isossa-Britanniassa ja Saksassa, sen korvasi yksinkertaisempi lehtikaulus. Tämä oli leveä ja ulottui yhtä kauas edessä, takana sekä sivuilla. 1700-luvulla peruukkimuodin vaikutuksesta kaulus muuttui siten, että sen muodostivat kaksi alaspäin laskeutuvaa kangassuikaletta.[1] Liperien koko on vaihdellut eri aikoina. Aluksi ne tehtiin läpikuultavasta kankaasta, jonka väri oli kauluksen tapaan valkoinen. Joissakin maissa liperit kuuluvat oikeusistuimissa toimivien juristien virkapukuun. Myöhemmin lipereille keksittiin myös hengellinen tulkinta: ne symbolisoivat kymmenen käskyn lain tauluja tai toisaalta lakia ja evankeliumia.[1] Ruotsissa on 1800-luvulta alkaen joillakin papeilla ollut käytössä myös hopeasta valmistetut liperit. Niitä on ollut käytetty vielä ainakin 1960-luvun alussa.[2]

Liperit, papinkaulus yhdessä papintakin yllä kannetun kapan kanssa muodostivat papin virkapuvun, jota käytettiin 1800-luvun alkupuolelle saakka myös arkipukuna. Kun pappi tuomittiin menettämään virkansa, hänet tuomittiin "menettämään kappa ja kaulus" (mista kappa och krage). Ruotsissa on yhä edelleen käytössä termi "avkragning" tarkoittamassa papin virkansa menetystä. Vielä 1700-luvulla, kun papille julitettiin tuomiokapitulissa päätös siitä, että hän menettää pappisvirkansa, häneltä riisuttiin pois kappa ja kaulus, liperit.[2]

Käyttö nykyään

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b c Liperit Kirkollinen sanasto - Aamenesta öylättiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 11.01.2019.
  2. a b Bengt Stolt: Kyrklig skrud enligt svensk tradition, s. 13, 17, 18. Diakonistyrelsens bokförlag. Stockholm, 1964. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

muokkaa