Peruukki
Peruukki eli tekotukka on luonnonhiuksista tai tekohiuksista tehty tukka, jota käytetään omien hiusten lisänä tai niitä korvaamaan.[1] Peruukkia voidaan käyttää muotidetaljina, peittämään hiustenlähtöä tai kaljua kohtaa, uskonnollisista syistä tai asun osana. Ihmishiusten lisäksi peruukkeja tehdään esimerkiksi villasta, hevosen, jakin tai puhvelin karvoista, tai höyhenistä.[2] Myös kokonaan synteettisiä materiaaleja käytetään.[3]
Peruukin hiukset kiinnitetään päälaen muotoa myötäilevään pohjaan. Jos hiukset kiinnitetään omiin hiuksiin, kyseessä on hiuslisäke.[3] Miesten hiuslisäkettä kutsutaan tupeeksi.[4]
Historia
muokkaaVanhimmat tunnetut peruukit ovat peräisin muinaisesta Egyptistä. Egyptiläiset ajelivat hiuksensa kuuman aavikkoilmaston vuoksi mutta peittivät kaljunsa peruukilla, sillä kaljua päätä ei pidetty kauniina. Yläluokan peruukit tehtiin oikeista hiuksista, villasta, palmulehtien kuiduista ja jopa hopeasta.[2]
Antiikin Kreikassa ja Roomassa aidot hiukset olivat arvostettuja, mutta peruukkeja käytettiin joskus esteettisistä syistä ja peittämään kaljuuntumista. Kun kristinuskosta tuli Rooman valtauskonto, kirkko julisti peruukkien käytön suureksi synniksi.[2]
Keskiajalla kirkko määräsi naimisissa olevat naiset peittämään päänsä, jolloin peruukkienkin käyttö hiipui. Keskiajan jälkeen peruukkien suosio alkoi nousta Euroopassa, ja Ranskan Henrik III nosti peruukit jälleen muodikkaiksi alettuaan käyttää niitä peittämään kaljuaan. Peruukeista tuli yleinen asuste niin naisilla kuin miehilläkin Englannin kuningatar Elisabet I:n aikaan mennessä.[2]
Puritaanit vastustivat peruukkeja 1600-luvulla, eikä peruukin kanssa saanut myöskään tulla kirkkoon. Peruukkien suosio kuitenkin jatkoi kasvamistaan. Kun kaljuuntuva Ranskan kuningas Ludvig XIV alkoi pitää peruukkia 34-vuotiaana, koko hänen hoviväkensäkin alkoi pitää keltaisia peruukkeja. Nekin, joilla ei ollut varaa peruukkiin, laittoivat hiuksensa näyttämään peruukilta.[2] Peruukeista tuli 1600-luvulla yhden vuosisadan ajaksi näkyvä luokkasymboli. Peruukki oli muhkea ja peitti selän ja hartiat sekä laskeutui rinnalle. Ranskassa perustettiin peruukintekijöiden kilta vuonna 1665. Peruukista tuli myös tiettyjen ammattien, kuten tuomarin, asun virallinen osa.[5]
Peruukkien suosio jatkui 1700-luvulle asti. Caenissa puhkesi vuonna 1715 mellakoita sen johdosta, että peruukkeihin käytetty puuteri oli aiheuttanut pulaa leivästä. Ranskan vallankumouksessa 1789 peruukit yhdistettiin aristokratiaan, ja peruukkien käytöstä luovuttiin.[2]
Peruukkeja alettiin nähdä taas 1900-luvulla, sillä niiden avulla hiustyyliä saatiin nopeasti vaihdettua. Synteettiset materiaalit olivat myös tehneet peruukeista aikaisempaa edullisempia.[2] Käsintehtyjä peruukkeja käytetään nykyisin edelleen paljon oopperassa ja teatterissa.[6]
Aasiassa peruukit ovat aina olleet harvoin käytettyjä, paitsi Kiinan ja Japanin perinteisessä teatterissa. Jotkut ortodoksijuutalaiset naiset peittävät päänsä peruukilla.[5]
Materiaalit
muokkaaNykyisin peruukit ovat usein synteettisiä.[3] Synteettinen materiaali maksaa vain murto-osan aidon hiuksen hinnasta. Synteettinen hius valmistetaan esimerkiksi akryylistä, modakryylistä, nailonista tai polyesteristä.[7]
Aito hius on painavampaa kuin synteettinen hius. Aitoa hiusta on helpompi muotoilla kuin synteettistä hiusta, ja sitä voi kihartaa ja värjätä. Aito hius kestää hankausta ja kuumuutta paremmin kuin synteettinen. Kasvuvaiheessa olevaa hiusta pidetään parempana materiaalina kuin kasvun lopettanutta ja pudonnutta hiusta. Leikkauksen jälkeen hiuksen uloin kerros poistetaan, jotta hiuksesta tulee helpommin käsiteltävä. Yhteen peruukkiin tarvitaan yli 100 grammaa hiusta, josta maksetaan luovuttajalle Euroopassa yleensä vähintään 300 euroa. Aidosta hiuksesta tehty peruukki kestää normaalisti kahdesta kuuteen vuoteen, jos sitä huolletaan oikein.[7]
Peruukeissa käytettävä aito hius on yleensä niin sanottua indoeurooppalaista hiusta, jota saadaan Italiasta Intiaan ulottuvalta alueelta. Eurooppalaista hiusta saadaan Keski-Euroopasta, mutta sen saatavuus on heikkoa. Kolmas peruukkien hiustyyppi on aasialainen hius.[3]
Valmistus
muokkaaPeruukin valmistuksen ensimmäisessä vaiheessa hiukset asetellaan samansuuntaisiksi, sidotaan yhteen, puhdistetaan ja muotoillaan. Asiakkaan päälaesta otetaan mitat, jotta peruukin pohja sopisi mahdollisimman hyvin. Pohjaverkko valmistetaan kankaasta kuten silkistä, puuvillasta tai nailonista. Pohja asetetaan alustalle ja hiukset solmitaan siihen kiinni. Peruukin etuosan hiukset solmitaan yleensä yksitellen, muiden osien hiukset useampi yhdessä. Reuna ommellaan vielä erikseen. Yhteen peruukkiin tarvitaan noin 30–40 000 solmua. Peruukkiin ommellaan myös kiinnikkeet, joilla se pysyy päässä. Kiinnikkeet valmistetaan usein teräsjousista tai elastisesta nauhasta.[7]
Kun peruukki on solmittu, solmujen kiinnitys varmistetaan painamalla peruukin sisäpuolta silitysraudalla. Peruukki kosteutetaan muotoilua varten. Siihen kiinnitetään rullat, se peitetään verkolla ja kuivataan uunissa, minkä jälkeen se kammataan ja muotoillaan.[7]
Lähteet
muokkaa- ↑ tekotukka. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ a b c d e f g History of Wigs - Ancient Wigs History of Hats. Viitattu 13.1.2019.
- ↑ a b c d Harkitsetko peruukkia? Tällaisia muodikkaita vaihtoehtoja on olemassa! MTV Uutiset. 28.2.2014. Viitattu 13.1.2019.
- ↑ tupee. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ a b Wig Encyclopaedia Britannica. Viitattu 13.1.2019.
- ↑ Reetta Arvila: Mämmikouran käsissä ei synny peruukkia Yle. 12.3.2016. Viitattu 13.1.2019.
- ↑ a b c d Wig How Products Are Made. Viitattu 13.1.2019.
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Peruukki Wikimedia Commonsissa
- Räisänen, Matti (teksti) & Nokelainen, Joel (valokuvat): ”Peruukin valmistaja”, Perinteisiä käsityöammatteja, s. 106–113. Helsinki: Helsingin käsityö- ja teollisuusyhdistys, 1985. ISBN 951-99671-4-1