Tämä on suositeltu artikkeli.

Black Sabbath

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Black Sabbath
Black Sabbath esikoisalbuminsa Black Sabbath mainoskuvassa vuonna 1970.
Black Sabbath esikoisalbuminsa Black Sabbath mainoskuvassa vuonna 1970.
Tiedot
Toiminnassa 1969–2006
2011–[1]2017
Tyylilaji heavy metal
doom metal
hard rock
bluesrock
(tarkemmin)
Kotipaikka Birmingham, Iso-Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Ozzy Osbourne, laulu
Tony Iommi, kitara
Geezer Butler, basso
Bill Ward, rummut

Entiset jäsenet

Ks. Luettelo Black Sabbathin jäsenistä
Levy-yhtiö

Vertigo
Warner Bros.
I.R.S.
Epic
Sanctuary

Aiheesta muualla
Kotisivut

Black Sabbath oli englantilainen heavy metal -yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1969.

Black Sabbathin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja John ”Ozzy” Osbourne, kitaristi Anthony ”Tony” Iommi, basisti Terence ”Geezer” Butler ja rumpali William ”Bill” Ward. Ozzy Osbourne erotettiin yhtyeestä vuonna 1979 ja korvattiin entisellä Rainbow-yhtyeen laulajalla, Ronnie James Diolla. Tämän jälkeen yhtyeen kokoonpano on muuttunut useasti. Kitaristi Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa mukana ollut jäsen.

Black Sabbath aloitti uransa esittämällä bluesrockia, mutta siirtyi jo esikoisalbumillaan raskaaseen rockiin, jonka kehitykseen yhtye vaikutti merkittävästi. Joskus Black Sabbathia luonnehditaan jopa ensimmäiseksi todelliseksi heavy metal -yhtyeeksi. Yhtyeen pitkään säilynyt suosio perustuu ensisijaisesti sen kuuteen ensimmäiseen albumiin, jotka ilmestyivät vuosina 1970–1975. Paranoid-albumin samanniminen kappale lienee yhtyeen tunnetuin. Black Sabbathin albumeita on myyty pelkästään Yhdysvalloissa 15 miljoonaa[2] ja maailmanlaajuisesti 100 miljoonaa.[3] Vuonna 2000 yhtyeelle myönnettiin Grammy-palkinto.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Black Sabbathia (1966–1969)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa soittanut muusikko.

Black Sabbathin alkujuuret ulottuvat vuoteen 1966, jolloin muutamissa kokoonpanoissa laulajana kierrellyt Ozzy Osbourne tapasi Geezer Butlerin. Tapaamisen jälkeen Osbourne ja Butler soittivat yhdessä yhtyeessä Rare Breed.[4] Vuonna 1968 Osbourne vei birminghamilaisen musiikkikaupan ikkunaan ilmoituksen, jossa ilmoitti etsivänsä yhtyettä, johon liittyä. Butler tunsi kitaristi Tony Iommin ja rumpali Bill Wardin, jotka olivat soittaneet silloin jo hajonneessa Mythology-nimisessä yhtyeessä.[4] Osbournen ilmoituksen nähtyään Butler vei Iommin ja Wardin tapaamaan Osbournea.[5]

Iommi, Osbourne, Butler ja Ward perustivat bluesjazzfuusioyhtyeen nimeltä Polka Tulk Blues Band.[6] Orkesteri laajeni kuusimiehiseksi, kun slidekitaristi Jimmy Phillips ja saksofonisti Alan ”Aker” Clarke liittyivät yhtyeeseen. Ydinnelikko halusi kuitenkin päästä heistä eroon, joten yhtye hajotettiin ja perustettiin uudelleen nelimiehisenä. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Earth Blues Company, joka pian lyheni pelkäksi Earthiksi.[7]

Earth-yhtye toimi vuoden verran. Loppuvuodesta 1968 Tony Iommi jätti yhtyeen ja liittyi Jethro Tull -yhtyeeseen kitaristiksi Mick Abrahamsin tilalle.[8] Iommi ei kuitenkaan tullut toimeen yhtyeen johtajan Ian Andersonin kanssa, joten vierailu jäi lyhyeksi. Iommin voi nähdä soittamassa Jethro Tullissa The Rolling Stones -yhtyeen DVD:llä Rock And Roll Circus.[9] Iommi palasi Earthiin, jonka pienimuotoinen klubikonsertointi jatkui.[10]

Loppuvuodesta 1969 Earth joutui jälleen vaihtamaan nimeään. Earth-niminen tanssiorkesteri oli nimittäin jo olemassa, ja yhtyeet sekoitettiin keskenään. Kaiken huippu oli viimeinen konsertti, jossa Osbourne, Iommi, Butler ja Ward esiintyivät Earth-nimellä: järjestäjä oli erehtynyt tilaamaan konserttipaikalle väärän Earthin. Iltapukuihin sonnustautunut Birminghamin hienostoväki sai kokea järkytyksen, kun Osbourne kumppaneineen esitti pyjama-asuisina kovaäänisesti 1960-luvun hittikappaleita. Tämän esiintymisen jälkeen marraskuussa 1969 Earth muutti nimensä Black Sabbathiksi.[11]

Yhtye oli jo Earth-nimisenä esittänyt ”Black Sabbath” -nimistä kappaletta. Kappaleen nimi valittiin Geezer Butlerin ehdotuksesta myös yhtyeen uudeksi nimeksi. Nimi lainattiin Mario Bavan ja Salvatore Billitterin ohjaamasta vuonna 1963 julkaistusta italiankielisestä elokuvasta I tre volti della paura (suom. Pelon kolmet kasvot), jossa näytteli Boris Karloff ja jota Yhdysvalloissa esitettiin nimellä Black Sabbath (suom. Musta sapatti tai Musta pyhäpäivä).[12][13]

Black Sabbath -nimen keksimisen jälkeen yhtye esiintyi Englannissa ja muualla Euroopassa. Yhtye pääsi esiintymään peräti kuutena peräkkäisenä iltana hampurilaiselle Star-klubille, jossa The Beatles oli esiintynyt 1960-luvun alussa.[14] Black Sabbathin maine raivokkaana liveorkesterina kasvoi.[15]

1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit Black Sabbath ja Paranoid (1969–1970)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Basisti Geezer Butler keksi Black Sabbath -nimen.

Tony Iommi keksi kappaleen ”Black Sabbath” pääriffin. Kyseinen esikoisalbumin nimiraidaksi päätynyt kappale oli hidastempoinen, raskas ja pahaenteinen. Ozzy Osbournen korkeaoktaavinen, lähes lausuntaa muistuttava laulu halkoi synkkää äänimaailmaa, mikä oli omiaan korostamaan kappaleen aavemaisia, ukkosenjylyn ja rankkasateen ryydittämiä ensimmäisiä minuutteja. Kappaleen pääriffi rakentuu tritonus-sointuun, ”paholaisen intervalliin”.[16] Black Sabbath -albumin synkkä äänimaailma ja kauhuelokuvien innoittamat sanoitukset alkoivat painaa yhtyeen musiikkia synkempään suuntaan.[17] Kappaleen myötä yhtye päätti keskittyä säveltämään samanlaista materiaalia. Heidän tarkoituksenaan oli luoda kauhuelokuvien musiikillista vastiketta ja erottua massasta.[18]

Black Sabbath hyväksyi Vertigo Recordsin sopimustarjouksen, jonka se oli saanut sen jälkeen, kun yhtye oli loppuvuodesta 1969 palannut Englantiin ja palkannut Jim Simpsonin managerikseen. Ensimmäisen albumin nauhoitukset aloitettiin lokakuussa 1969. Yhtyeelle suotiin äänitysaikaa vain kaksi päivää, joten yhtye soitti kappaleet nauhalle livenä. Tämä ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, sillä yhtye oli soittanut albumin kappaleita konserteissa jo yli vuoden ajan.[19] Albumin ensimmäinen singlejulkaisu, lainakappale ”Evil Woman”, julkaistiin 9. tammikuuta 1970.[20]

Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi julkaistiin perjantaina 13. helmikuuta 1970. Albumin ilmestymisen jälkeen uskonnolliset tahot syyttivät Black Sabbathia saatananpalvonnasta albumin välikanteen painetun ylösalaisin olevan ristin ja ”Still Falls the Rain” -runon takia. Levy-yhtiöstä kerrottiin sen kuuluvan yhtyeen imagoon. Todellisuudessa saatananpalvonnalla ei pintapuolista uteliaisuutta lukuun ottamatta ollut osaa Black Sabbathin musiikissa. Maine kuitenkin kiiri yhtyeen edellä. Pian yhtyettä pyydettiin esiintymään Englannin Stonehengellä järjestettävillä satanistien Night of Satan -festivaaleilla, mutta se kieltäytyi.[21]

Esikoisalbumi Black Sabbath nousi Britanniassa sijalle 8,[22] ja keväällä 1970 yhtye sai levytys- ja jakelusopimuksen Yhdysvaltoihin Warner Bros. -levy-yhtiölle. Yhdysvalloissa 30. kesäkuuta julkaistu albumi nousi Billboardin listalla sijalle 23.[23][24] Menestys ylitti yhtyeen ja sen harvojen tukijoiden odotukset.[19]

Heinäkuussa 1970 Black Sabbath julkaisi hittisinglen ”Paranoid”, joka nousi Britanniassa myyntilistan neljänneksi.[20][25] Kappale sävellettiin tulevan albumin sessioiden viime hetkillä, ja vasten odotuksia siitä muodostui yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. ”Paranoid”-singlen menestyksen myötä yhtye pääsi esittämään kappaleen Top of the Pops -listaohjelmaan.[26] Syyskuussa julkaistiin Black Sabbathin toinen albumi, Paranoid, josta muodostui suuri menestys, kun se nousi Britannian albumilistan ykköseksi viikon ajaksi.[27][28] Levyn tunnettuja raitoja nimikappaleen ohella ovat muun muassa ”Iron Man”, ”War Pigs” ja ”Electric Funeral”. Albumin nimeksi piti alun perin tulla War Pigs, mutta Vietnamin sodan ollessa vielä käynnissä nimestä luovuttiin.[27]

Paranoid-albumin Yhdysvaltojen julkaisu tapahtui vasta tammikuussa 1971, koska ensimmäinen albumi oli vielä korkealla myyntilistoilla. Paranoid pääsi kymmenen myydyimmän albumin joukkoon ja se on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli neljä miljoonaa kappaletta, vaikkei albumin kappaleita aikoinaan soitettukaan radiossa.[29] Albumi sai ilmestyttyään runsaasti kritiikkiä musiikkitoimittajilta, mutta nykyisin sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä ja vaikuttavimmista heavy metal -albumeista, ja sen katsotaan määritelleen heavy metalin äänimaailman ja tyylin.[30]

Black Sabbath esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa syyskuussa 1970, ja siellä yleisö oli vielä innokkaampaa kuin Britanniassa. Erilaiset päihdesekoilut alkoivat olla merkittävä osa yhtyeen jäsenten elämää. Syyskuun lopussa 1970 Black Sabbath antoi yllättäen potkut manageri Jim Simpsonille ja palkkasi managerikaksikko Patrick Meehanin ja Wilf Pinen hoitamaan yhtyeen asioita.[31][32]

Master of Reality ja Vol. 4 (1971–1972)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
”Into the Void” oli ensimmäisiä yhtyeen kappaleita, jotka käyttivät perinteistä matalampia virityksiä.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Black Sabbath palasi studioon helmikuussa 1971. Koska Paranoid oli osoittautunut menestykseksi, yhtyeelle annettiin runsaasti aikaisempaa enemmän studioaikaa. Näihin aikoihin yhtyeen jäsenet alkoivat käyttää vahvoja huumeita.[33]

Black Sabbathin kolmas albumi, Master of Reality, julkaistiin 1. heinäkuuta 1971, vain kuusi kuukautta Paranoidin julkaisun jälkeen. Albumilla yhtye viritti soittimensa puolitoista sävelaskelta alas ja sai aikaan vielä entistä raskaamman äänimaailman. Master of Reality sisältää Black Sabbathin kuuluisimpien kappaleiden joukkoon kuuluvat ”Children of the Graven” ja ”Into the Voidin”. Aloituskappaletta ”Sweet Leaf” pidetään yleensä ylistyksenä kannabiksen käytölle. Seuraava kappale, ”After Forever”, ottaa kantaa kristinuskon puolesta. Master of Reality ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan jo pelkkien ennakkotilauksien perusteella. Se oli parhaimmillaan Billboard-listan sijalla kahdeksan, ja yhtyeen kotimaassa se ylsi viidenneksi.[34][35] Musiikkilehdissä albumi sai kuitenkin jälleen huonoja arvosteluja. Rolling Stonen Lester Bangs haukkui Master of Realitya naiiviksi, yksinkertaiseksi ja itseääntoistavaksi.[36] Myöhemmin sama lehti kokosi listan kaikkien aikojen 500 parhaasta albumista, ja Master of Reality ylsi listan sijalle 298.[37] Black Sabbath lähti albumin ilmestyttyä kiertueelle.

Yhtye kokoontui studioon kesäkuussa 1972. Äänitysprosessissa oli ongelmia, joista useat johtuivat yhtyeen jäsenten runsaasta päihteiden käytöstä. Uuden levyn, Vol. 4:n alkuperäiseksi nimeksi Osbourne olisi halunnut Snowblind – levyllä olevan kappaleen mukaan – mutta koska nimi viittasi päihteisiin, siitä jouduttiin luopumaan.[38][39] Vol. 4 menestyi hyvin, ja kappaleet ”Snowblind” ja ”Supernaut” ovat yhtyeen tuotannossa klassikoita. Albumin linjasta poikkeavimpaa materiaalia edustaa pianoballadi ”Changes”. Singlenä julkaistiin ”Tomorrow's Dream”, mutta se ei menestynyt listoilla.[40]

Sabbath Bloody Sabbath, Sabotage ja välien tulehtuminen (1973–1976)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vol. 4 -albumin menestyksestä innostunut Black Sabbath yritti luoda uudelleen samanlaisen tunnelman tulevalle albumilleen. Yhtye vuokrasi talon Bel Airista ja aloitti sävellystyön kesällä 1973. Osittain päihdeongelmien ja uupumuksen takia yhtye ei onnistunut säveltämään ainoatakaan käyttökelpoista kappaletta.[41]

Yhtye vietti yli kuukauden Yhdysvalloissa ja yritti turhaan saada musiikkia aikaan. Black Sabbath palasi Englantiin ja vuokrasi Walesista linnan, jossa yhtye yritti aloittaa sävellystyöt uudestaan. Linnassa tapahtuneet omituiset tapahtumat saivat yhtyeen uskomaan, että linnassa kummitteli. Ozzy Osbournen ja Tony Iommin mukaan he näkivät kerran illalla äänitysten jälkeen aaveen.[42] Hieman myöhemmin Osbourne oli sammunut takkatulen ääreen, ja tuli oli levinnyt hänen jalkoihinsa, josta se levisi takkahuoneen mattoon. Palo saatiin kuitenkin sammutettua Wardin rumpusetin takana olleen siiderin avulla.[43]

Linnan tunnelma toi Black Sabbathin jäseniin sävellysintoa. Tony Iommi keksi riffin kappaleeseen ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja pian uutta materiaalia alkoi jälleen syntyä. Kappaleen mukaan nimetty uusi albumi Sabbath Bloody Sabbath jatkoi musiikillisesti siitä, mihin Vol. 4 -albumilla jäätiin. Levyllä kuultiin enemmän syntetisaattoreita, jousisoittimia ja monimutkaisia kappalerakenteita. Yes-yhtyeen Rick Wakeman soitti koskettimia albumin kappaleessa ”Sabbra Cadabra”. Sabbath Bloody Sabbath oli ensimmäinen Black Sabbathin levy, joka sai ilmestymisvuonnaan myönteisiä arvosteluja lehdistöltä.[44] Albumi on saanut runsaasti arvostusta myös myöhemmin. Allmusic sanoi albumin olevan ”mestariteos, välttämättömyys missä tahansa heavy metal -kokoelmassa”.[45] Huhtikuussa 1974 Sabbath esiintyi yli 200 000 ihmiselle California Jam -festivaaleilla.[46]

Yhtye alkoi säveltää uusia kappaleita, ja tulevasta albumista oli tarkoitus tehdä jälleen erilaiselta kuulostava. Albumin nauhoituksia häiritsivät manageririidat ja päihteiden käytön lisääntyminen. Kesällä 1975 julkaistu Sabotage sai Sabbath Bloody Sabbathin tapaan hyviä arvosteluja. Rolling Stone kirjoitti, että ”Sabotage ei ole vain Black Sabbathin paras levy sitten Paranoidin, vaan se saattaa olla heidän paras levynsä koskaan”.[47]

Sabotage pääsi 20 myydyimmän albumin joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa, mutta se oli silti yhtyeen ensimmäinen albumi, joka ei myynyt platinalevyyn oikeuttavaa määrää.[48] Vaikka albumin ainoa single, ”Am I Going Insane (Radio)”, epäonnistui nousemaan listoille Yhdysvalloissa,[47] löytyi albumilta klassikoita, kuten ”Hole in the Sky” ja ”Symptom of the Universe”, joista jälkimmäistä pidetään thrash-metallin edelläkävijänä.[49]

Sabotage-albumin myyntiä yhtye lähti tuttuun tapaan edistämään Yhdysvaltoihin. Tällä kertaa lavakokoonpanoon otettiin mukaan kosketinsoittaja, Birminghamista kotoisin oleva Gerald ”Jezz” Woodroffe, joka pysyi yhtyeessä aina vuoden 1977 loppuun.[50] Joulukuussa 1975 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma We Sold Our Soul for Rock 'n' Roll, joka sisälsi yhtyeen kuuluisimpia kappaleita, kuten ”Black Sabbath”, ”N.I.B.”, ”Paranoid”, ”Iron Man”, ”War Pigs”, ”Children of the Grave” ja ”Snowblind”.[51]

Technical Ecstasy ja Never Say Die! (1976–1979)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Black Sabbath New Yorkissa vuonna 1977.

Black Sabbath alkoi tehdä seuraavaa albumiaan Floridassa kesällä 1976. Silloin yhtyeen jäsenet erottivat managerinsa Meehanin ja Pinen, koska he hoitivat yhtyeen mukaan tehtävänsä huonosti. Heti sen jälkeen Black Sabbathin ensimmäinen manageri, jo syyskuussa 1970 erotettu Jim Simpson, haastoi yhtyeen oikeuteen laittomasta erottamisesta. Black Sabbathin jäsenet hävisivät oikeudenkäynnin ja joutuivat maksamaan 35 000 puntaa Simpsonille. Oikeudenkäynnin tulos ei miellyttänyt kumpiakaan osapuolia, vaan molemmille koitui tapauksesta taloudellisia haittoja.[52]

Samaan aikaan kun yhtye kärsi rahapulasta, alkoivat Ozzy Osbournen ja Tony Iommin välit tulehtua yhtyeen sisäisestä valtataistelusta johtuvien riitojen vuoksi. Riitojen välissä yhtyeen jäsenet yrittivät itse hoitaa managerointiaan, mutta epäonnistuttuaan siinä he kääntyivät Jet Records -levy-yhtiön toimitusjohtajan Don Ardenin puoleen ja yrittivät saada hänet hiipuvan yhtyeen manageriksi. Arden suostui. Solisti Ozzy Osbourne tapasi neuvotteluissa Ardenin tyttären, tulevan vaimonsa Sharon Ardenin.[53]

Technical Ecstasy julkaistiin syyskuussa 1976, ja se sai ristiriitaisen vastaanoton.[54] Ensi kertaa yhtyeen historiassa albumin arvostus ei ole juurikaan parantunut ajan myötä. Allmusic arvosteli albumin yli kaksi vuosikymmentä sen julkaisun jälkeen ja antoi albumille kaksi tähteä viidestä.[55] Technical Ecstasy erosi huomattavasti edeltäjistään; siinä oli vähemmän synkkiä ja raskaita yhtyeen ominaispiirteitä. Albumilla käytettiin yhä enemmän syntetisaattoreita, ja kappaleet olivat entistä nopeatempoisempia. Technical Ecstasy ei päässyt Yhdysvalloissa edes 50 myydyimmän albumin joukkoon, ja se jäi Sabotagen tapaan ilman platinalevyä. Kultalevyn Technical Ecstasy sai vasta vuonna 1997.[56] Albumin tunnetuin kappale lienee ”Dirty Women”, jota yhtye on soittanut konserteissaan vielä 2000-luvullakin. ”It’s Alright” on rumpali Bill Wardin laulama.[57]

Vuoden 1977 lopussa Ozzy Osbourne hakeutui hoitoon päihdeongelmansa takia ja erosi yhtyeestä. Eroon vaikutti myös hänen isänsä, joka teki kuolemaa. Osbournen tilalle otettiin Fleetwood Mac- ja Savoy Brown -yhtyeistä tuttu Dave Walker, joka ei kuitenkaan onnistunut Osbournen paikan täyttämisessä yhtyeen haluamalla tavalla.[58] Osbourne halusi takaisin yhtyeeseen tammikuun viimeisellä viikolla 1978, ja Walker sai lähteä. Tunnelma yhtyeen sisällä rauhoittui hetkeksi.[58] Uuden albumin äänitykset aloitettiin Torontossa, Kanadassa.

Syksyllä 1978 julkaistu albumi Never Say Die! ei saanut hyvää vastaanottoa yleisöltä eikä kriitikoilta. Tästä huolimatta ”Never Say Die” -single oli noussut Britanniassa listan sijalle 21 kesäkuussa 1978.[59] Se oli yhtyeen ensimmäinen singlejulkaisu Isossa-Britanniassa lähes kahdeksaan vuoteen.[60] Yhtye sai albumilta myös toisen singlehitin ”A Hard Road” -kappaleen muodossa, joka pääsi Ison-Britannian singlelistan sijalle 33.[59] Albumilla soitti kosketinsoittimia Don Airey, joka myöhemmin liittyi Ozzy Osbournen omaan yhtyeeseen. Ozzy Osbourne vihasi uutta albumia ja oli menettänyt motivaationsa musiikin tekemiseen Black Sabbathin kanssa. Harjoituksiin hän osallistui enää vain satunnaisesti.[61]

Albumia seuranneelle kiertueelle Black Sabbath valitsi lämmittelijäkseen uudehkon Van Halen -yhtyeen, jonka vahva live-esiintyminen jätti pääesiintyjän varjoonsa.[62] Loppuvuodesta Black Sabbath aloitti jälleen Yhdysvaltain-kiertueen. Vuoden 1979 alkupuolella ongelmainen yhtye lähti Los Angelesiin työstämään uutta albumia, mutta ongelmat Osbournen kanssa johtivat lopulta hänen erottamiseensa maaliskuussa 1979.[63] Samaan aikaan myös Geezer Butler jätti pettyneenä yhtyeen.[64]

1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ronnie James Dio laulajana (1979–1982)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ronnie James Dio Puolassa vuonna 2007.

Sharon Arden (myöhemmin Sharon Osbourne), Black Sabbathin manageri Don Ardenin tytär, suositteli entistä Rainbow-laulaja Ronnie James Dioa uudeksi laulajaksi. Dio liittyi yhtyeeseen kesäkuussa 1979, jolloin yhtye alkoi suunnitella uutta studioalbumia. Black Sabbathin äänimaailmassa tapahtui muutoksia uuden laulajan myötä, sillä Dion laulutyyli erosi huomattavasti Ozzy Osbournen tyylistä. ”He olivat täysin erilaisia”, Tony Iommi selittää. ”Eivät vain lauluääniltään, vaan myös asenteiltaan. Ozzy oli mainio showmies, mutta kun Dio tuli mukaan, lauluun tuli erilaista asennetta, ääntä ja musiikillista lähestymistapaa. Ronnie antoi meille uuden näkökulman säveltämiseen.”[65]

Dio innostui ajatuksesta työskennellä Iommin kanssa, ja miehet alkoivat suunnitella uutta yhtyettä, johon kuuluisivat Dio, Iommi ja Ward sekä uusi basisti ja kakkoskitaristi. Kakkoskitaristin virkaan Iommi kutsui vanhan ystävänsä Geoff Nichollsin, joka soitti birminghamilaisessa Quartz-yhtyeessä.[66]

Uusi kokoonpano palasi Criteria-studioille marraskuussa aloittamaan uuden albumin nauhoitukset. Geezer Butler palasi yhtyeeseen tammikuussa 1980 ja kakkoskitaristin virassa ollut Geoff Nichols siirtyi soittamaan kosketinsoittimia. Uusi albumi, Heaven and Hell, julkaistiin 25. huhtikuuta 1980. Albumi sai innokkaan vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltä. Kymmenen vuotta albumin julkaisun jälkeen Allmusic kehui albumin olevan ”yksi Sabbathin parhaista albumeista, yhtye kuulostaa uudelleensyntyneeltä”.[67] Heaven and Hell oli parhaiten listoilla menestynyt Black Sabbath -albumi sitten Sabotagen. Heaven and Hell saavutti Britanniassa listasijoituksen 9 ja Yhdysvalloissa sijan 28. Albumi myi Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta, ja myyntilukujen siivittämänä yhtye aloitti suuren maailmankiertueen, joka alkoi Saksasta 17. huhtikuuta 1980. Yhtye kiersi aluksi Eurooppaa ja myöhemmin samana vuonna Yhdysvaltoja, missä Black Sabbath ja Blue Öyster Cult tekivät suuren yhteiskiertueen.[68] Yhtyeitä manageroi tuolloin Sandy Pearlman.[69]

18. elokuuta 1980 alusta asti yhtyeessä soittanut rumpali Bill Ward päätti jättää Black Sabbathin.[70] Wardilla oli pahoja ongelmia päihteiden kanssa, ja lisäksi hänen vanhempansa olivat juuri kuolleet. Tilalle otettiin Ronnie James Dion vanha tuttu Vinnie Appice, rumpali Carmine Appicen nuorempi veli, ja kiertuetta jatkettiin.[71]

Vuonna 1980 vanha manageri julkaisi vuonna 1973 taltioidun livealbumin Live at Last, joka julkaistiin ilman yhtyeen antamaa lupaa.[72] Albumi nousi Britannian listan viidenneksi.[73]

Kiertueen ja pienen tauon jälkeen Black Sabbath lähti äänittämään seuraavaa albumiaan. Syksyllä 1981 ilmestynyt Mob Rules oli myyntimenestys. Äänitysten aikoihin yhtyeen englantilais- ja yhdysvaltalaisjäsenten erimielisyydet alkoivat aiheuttaa ongelmia. Vaikka yhtye vakuutteli kaiken olevan kunnossa, Dio ja Appice erosivat seuraavan kiertueen jälkeen ja perustivat Dio-yhtyeen. Kiertueelta julkaistiin myös Sabbathin ensimmäinen virallinen livetallenne Live Evil, joka ilmestyi kauppoihin joulukuussa 1982. Iommi epäili perusteettomasti Dion ja Appicen käyneen miksaamassa salaa albumia korostaen omia osuuksiaan livesoundissa. Todellisuudessa Iommi ja Butler eivät saapuneet studiolle, kun oli tarkoitus aloittaa levyn miksaaminen. Parin päivän jälkeen Appice ja Dio kyllästyivät istumiseen ja alkoivat miksata livealbumia kahdestaan. Tämä oli ollut eräs syy Dion ja Appicen lähtöön yhtyeestä.[74]

Ian Gillan laulajana (1983–1984)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ian Gillan vuonna 1983.

Iommi ja Butler alkoivat etsiä uutta laulajaa Black Sabbathille. Kaikkien yllätykseksi Black Sabbathin uudeksi laulajaksi valittiin Deep Purplesta tuttu Ian Gillan, jonka oma yhtye oli juuri hajonnut. Gillan, Iommi ja Butler eivät aluksi halunneet kutsua uutta kokoonpanoa Black Sabbathiksi, ja uusi levy oli tarkoitus julkaista nimellä ”Gillan/Iommi/Butler/Ward”, mutta levy-yhtiö painosti yhtyeen pitämään nimensä. Black Sabbathin uusi kokoonpano sai lehdistöltä lisänimen ”Deep Sabbath”. Rumpaliksi palasi Bill Ward.[75]

Uusi albumi, Born Again, julkaistiin syksyllä 1983. Jo nauhoitusten päätteeksi yhtyeen jäsenet olivat huomanneet albumin kärsivän heikosta miksauksesta. Black Sabbath ei ollut hankkinut levylle erillistä ammattimiksaajaa, vaan yhtye yritti hoitaa miksauksen itse. Born Again sai kriitikoilta haukkuja, mutta se oli listasijoitukseltaan yhtyeen menestyksekkäin albumi Isossa-Britanniassa sitten vuonna 1973 ilmestyneen Sabbath Bloody Sabbathin. Born Againin kappaleista ”Trashed” ja ”Zero the Hero” kuvattiin musiikkivideot. ”Trashed” julkaistiin myös singlenä.[76]

Yhtye lähti kiertueelle, jolla rumpalina oli Electric Light Orchestra -yhtyeestä tuttu Bev Bevan, sillä Bill Ward ei katsonut vielä kykenevänsä pitkälle kiertueelle heikon terveydentilansa takia. Myös Bevanin valintaa ihmeteltiin, sillä häntä ei pidetty heavy metal -rumpalina. Erikoisuutena kiertueen settilistalla oli Deep Purplen kappale ”Smoke on the Water”, jonka yhtye esitti usein encorena. Muutamissa konserteissa se esitti myös The Shadowsin ”Apachen”. Born Againin materiaalista mukana olivat kaikki albumin kappaleet singlejulkaisu ”Trashediä” lukuun ottamatta.[77]

Gillan lähti yhtyeestä Born Again -kiertueen jälkeen ja liittyi uudelleenperustettuun Deep Purpleen.[78] Myös Bev Bevan lähti takaisin Electric Light Orchestraan.[79]

Live Aid ja Seventh Star (1984–1986)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tony Iommi ja Geezer Butler päättivät jatkaa kiertueen jälkeen, vaikka Gillan ja Bevan olivat jättäneet yhtyeen. Black Sabbath palkkasi losangelesilaisen laulajan David Donaton. Iommi, Butler ja Donato sävelsivät uutta materiaalia ja harjoittelivat keskenään. Yhtye äänitti demon lokakuussa mutta ei ollut tyytyväinen yhteistyöhön David Donaton kanssa, joten hänet erotettiin. Geezer Butler turhautui paikoillaan junnaamiseen ja jatkuviin miehistönvaihdoksiin ja päätti lähteä yhtyeestä marraskuussa 1984.[80]

Butlerin lähdettyä Tony Iommi jäi yksin. Hän alkoi työstää omaa sooloalbumiaan kosketinsoittaja Geoff Nicholsin kanssa. Black Sabbathin alkuperäiskokoonpanolle tarjottiin paikkaa Bob Geldofin Live Aid -hyväntekeväisyyskonserttiin. Yhtye suostui ja alkuperäiskokoonpano palasi hetkeksi yhteen ensi kertaa sitten vuoden 1978.[81] Tapahtuma kokosi yhteen myös muita hajonneita suuryhtyeitä, kuten The Whon ja Led Zeppelinin.[82] Black Sabbath oli Judas Priestin ohella ainoa tapahtumassa soittanut heavy metal -yhtye. Black Sabbathin esiintyminen Live Aidissa oli menestys, ja reunion-huhut lähtivät liikkeelle. Ozzy Osbournen päätettyä jatkaa menestyksekästä soolouraansa huhut vaimenivat.[83]

Black Sabbath vuonna 1986. Vasemmalta Dave Spitz, Glenn Hughes, Tony Iommi, Eric Singer ja Geoff Nicholls.

Alkuperäisen kokoonpanon jäsenet jatkoivat omien sooloprojektiensa parissa. Tony Iommi työsti edelleen ensimmäistä sooloalbumia, jonka laulajaksi saatiin ennen muun muassa Deep Purplessa soittanut Glenn Hughes. Iommi palkkasi basistiksi Dave Spitzin ja rumpaliksi Eric Singerin.

Yhtye äänitti Iommin soololevyn, joka sai nimekseen Seventh Star. Levy-yhtiö ei suostunut julkaisemaan albumia Iommin soololevynä, vaan halusi levyssä käytettävän Black Sabbathin nimeä.[84] Lopulta päädyttiin kompromissiin, jossa albumin esittäjäksi oli merkitty ”Black Sabbath featuring Tony Iommi”.[85] Albumi sai huonon vastaanoton. Hughesin mielestä albumi olisi saanut paremman vastaanoton, mikäli se olisi suostuttu julkaisemaan Iommin sooloalbumina.[86]

Uusi kokoonpano harjoitteli kuusi viikkoa ja valmistautui maailmankiertueeseen. Yhtye joutui käyttämään Black Sabbathin nimeä, vaikka ei olisi halunnut. Glenn Hughes ei pystynyt kuvittelemaan itseään Black Sabbathin laulajaksi, vaan oli liittynyt yhtyeeseen ensisijaisesti voidakseen esittää musiikkia Iommin nimen alla. Juuri ennen maailmankiertueen alkua Hughes sai iskun kasvoihinsa, ja hänen lauluäänensä vaurioitui. Lisäksi Hughes kärsi päihdeongelmista, joten hän jätti yhtyeen. Dave Spitzin ehdotuksesta laulajaksi otettiin nuori ja tuntematon Ray Gillen, joka oli laulanut Bobby Rondinellin yhtyeessä. Maailmankiertue menestyi heikosti, sillä melkein puolet Yhdysvaltojen esiintymisistä jouduttiin perumaan huonon lipunmyynnin takia.[87]

The Eternal Idol, Headless Cross ja Tyr (1986–1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbath, kokoonpanona Iommi, Gillen, Spitz, Singer ja Nicholls, lähti loppuvuodesta 1986 Montserratin saarelle levyttämään tulevaa The Eternal Idol -albumia. Levytyssessiot sujuivat nihkeästi. Ongelmia aiheuttivat Ray Gillenin ammattitaidottomuus studiotyössä ja säveltämisessä, manageriksi palanneen Patrick Meehanin temppuilut ja tuottaja Jeff Glixmanin omat ongelmat. Lisäksi miehistö vaihtui nauhoitusten aikana. Dave Spitz joutui lähtemään henkilökohtaisten syiden vuoksi, ja tilalle otettiin muun muassa Ozzy Osbournen yhtyeestä tuttu Bob Daisley. Daisley pysyi yhtyeessä nauhoitusten ajan. Pian tämän jälkeen rumpali Eric Singer lähti yhtyeestä, sillä hän uskoi, ettei yhtyeellä ollut enää ollut tulevaisuutta Seventh Starin jälkeen.[88]

Ray Gillen lähti Black Sabbathistä kesken uuden levyn äänitysten. Uudeksi laulajaksi pestattiin Tony Martin, joka äänitti uudestaan Gillenin lauluraidat. Rumpali Ben Bevan palasi jälleen yhtyeeseen soittamaan päällekkäinäänityksiä albumille. Ennen uuden albumin julkaisua Black Sabbath soitti sarjan konsertteja Sun Cityssä, Etelä-Afrikassa. Tämä rikkoi kansainvälistä kulttuuriboikottia, johon Etelä-Afrikka oli joutunut apartheid-rotuerottelupolitiikkansa takia. Black Sabbath esitti myöhemmin anteeksipyynnön, mutta rikkomuksen vuoksi yhtye joutui pitkäksi aikaa esityskieltoon muun muassa Suomen Yleisradion ohjelmissa. Bev Bevan kieltäytyi esiintymästä Sun Cityssä, ja hän jätti yhtyeen jälleen kerran. Uudeksi rumpaliksi valittiin The Clash- ja Hanoi Rocks -yhtyeissä soittanut Terry Chimes.[89]

Uusi albumi The Eternal Idol julkaistiin 8. joulukuuta 1987. Kappaleesta ”The Shining” kuvattiin musiikkivideo. The Eternal Idol ei saanut juurikaan huomiota musiikkilehdistöltä. Internet-ajan arvosteluissa Allmusic kehui Tony Martinin laulusuoritusta ja piti Tony Iommin riffejä voimakkaina.[90] Blender antoi albumille kaksi tähteä ja sanoi albumin muistuttavan Black Sabbathia vain nimeltään.[91] The Eternal Idol pääsi Britannian listoilla niukasti top-70:een.[92]

Black Sabbath teki pienimuotoisen Euroopan-kiertueen, joka päättyi nolosti yhtyeen jouduttua perumaan useita konsertteja vähäisen lipunmyynnin vuoksi.[93] Dave Spitzin palattua Afrikan-kiertueen jälkeen Amerikkaan basistiksi tuli lähinnä popyhtyeissä soittanut Jo Burt.[94]

The Eternal Idolin huonon menestyksen myötä Vertigo Records ja Warner Bros. lopettivat yhteistyön yhtyeen kanssa. Black Sabbath allekirjoitti uuden levytyssopimuksen I.R.S.-yhtiön kanssa. Yhtye piti taukoa vuonna 1988, kunnes palasi studioon työstämään uutta albumia. Koska The Eternal Idolin äänityksissä oli ongelmia, Tony Iommi päätti tuottaa uuden albumin itse. Iommi palkkasi yhtyeeseen entisen Rainbow-rumpalin, Cozy Powellin, kosketinsoittaja Geoff Nichollsin ja sessiobasisti Laurence Cottlen. Näiden muutosten myötä Tony Iommi koki Black Sabbathin aloittaneen täysin puhtaalta pöydältä.[95]

Black Sabbath julkaisi Headless Cross -albumin huhtikuussa 1989. The Eternal Idolin tapaan Headless Cross ei saanut ilmestyessään juurikaan huomiota. Tony Iommin mukaan albumi olisi voinut pärjätä paremminkin, mutta I.R.S.-levy-yhtiön huonon markkinoinnin takia levyä ei pystynyt edes ostamaan monestakaan levykaupoista.[96] Myöhemmin Headless Cross on saanut runsaasti positiivisia arvioita. Allmusic antoi albumille neljä tähteä ja kutsui sitä ”parhaaksi ei Osbournen tai Dion aikaiseksi Black Sabbathin levyksi”.[97] Tony Martin on sanonut Headless Crossin olevan ”Black Sabbathin tärkein levy sitten Heaven and Hellin”.[98] Albumin nimikkokappaleesta julkaistiin single, ja sen myötä albumi pääsi Isossa-Britanniassa myyntitilastojen sijalle 31. Queen-yhtyeen kitaristi Brian May vieraili albumilla soittaen kitarasoolon kappaleessa ”When Death Calls”. Albumi puhdisti Sabbathin rähjääntynyttä julkisuuskuvaa ja antoi faneille jälleen ylpeyden aihetta. Albumin julkaisun jälkeen yhtye palkkasi Neil Murrayn basistiksi.[99]

Black Sabbath lähti Headless Crossin menestyksen myötä Yhdysvaltojen-kiertueelle. Huonon lipunmyynnin johdosta yhtye joutui perumaan kiertueen vain kahdeksan esiintymisen jälkeen. Headless Cross olikin menestynyt lähinnä Euroopassa, jossa yhtye teki menestyksekkään kiertueen. Black Sabbath oli myös yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka esiintyi Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun ulkomaisille yhtyeille annettiin esiintymislupa.[81]

Yhtye palasi äänitysstudioon helmikuussa 1990 äänittämään seuraajaa Headless Crossille. Tyr julkaistiin 6. elokuuta 1990. Osa albumin sanoituksista pohjautuu skandinaavisen muinaisuskon mytologiaan.[100] Albumi menestyi jälleen Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa se oli ensimmäinen Black Sabbathin albumi, joka ei päässyt 200 myydyimmän albumin joukkoon. Yhtye teki jälleen kiertueen, joka ei tällä kertaa ulottunut lainkaan Yhdysvaltoihin asti.[101]

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dehumanizer (1990–1993)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rob Halford esiintyi Black Sabbathin laulajana kahdesti vuonna 1992.

Ronnie James Dio kiersi yhtyeensä kanssa Yhdysvaltoja elokuussa 1990 albuminsa Lock Up the Wolves tiimoilta. Ronnie James Dio astui jo Black Sabbathin alkuperäisessä kokoonpanossa soittaneen Geezer Butlerin kanssa lavalle esittämään Black Sabbathin kappaleen ”Neon Knights”. Esiintymisen jälkeen sekä Dio että Butler osoittivat mielenkiintonsa koota Black Sabbath uudelleen yhteen. Butler vakuutti Tony Iommin ideallaan. Iommi antoi potkut laulaja Tony Martinille ja basisti Neil Murraylle. Edellisestä kokoonpanosta jäivät jäljelle siis vain Tony Iommi ja rumpali Cozy Powell.[102]

Ronnie James Dio, Geezer Butler, Tony Iommi ja Cozy Powell alkoivat työstää uutta Black Sabbath -albumia vuoden 1990 lopulla. Cozy Powell joutui kuitenkin luopumaan levytysprosessista, kun hänen lantionsa murtui hevosonnettomuudessa. Powellin paikan otti jälleen Vinny Appice. Black Sabbathin kokoonpano oli tässä vaiheessa sama kuin vuonna 1981 ilmestyneellä Mob Rules -albumilla. Levytysprosessi kesti yli vuoden, ja sen aikana yhtyeellä oli useita sävellyksiin liittyviä ongelmia. Joitain kappaleita sävellettiin uudestaan monia kertoja.[103]

Levytysprosessin tuloksena syntynyt albumi, Dehumanizer, julkaistiin 22. kesäkuuta 1992.[104] Albumi sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi yhdeksään vuoteen.[105] Singlekappale ”TV Crimesin” myötä albumi nousi Billboard 200 -listan sijalle 44.[106] Levyn tunnetuimpia kappeleita ovat lisäksi muun muassa ”Computer God”, ”I” ja ”After All (The Dead)”.

Yhtye aloitti Dehumanizer-kiertueen heinäkuussa 1992. Kiertueen aikaan alkuperäiskokoonpanossa laulanut Ozzy Osbourne ilmoitti lopettavansa työnsä musiikin parissa. Osbourne kutsui Black Sabbathin lämmittelijäyhtyeeksi oman yhtyeensä kahdelle viimeiselle konsertille. Black Sabbath suostui Ronnie James Dioa lukuun ottamatta. Hänen mielestään Black Sabbathin ei kuulunut toimia lämmittely-yhtyeenä kenellekään, saati sitten Ozzy Osbournelle. Niinpä Dio erosi ennen konsertteja, ja hänen tilalleen otettiin Judas Priest -yhtyeen laulaja Rob Halford.[107]

Kokoonpanolla Iommi, Butler, Halford, Appice ja Nicholls Sabbath soitti kahtena iltana, 14. ja 15. marraskuuta 1992 Ozzy Osbournen lämmittelijänä. Viimeisen Osbournen konsertin jälkeen lavalle astui alkuperäinen Black Sabbath (Osbourne, Iommi, Butler, Ward) neljän kappaleen ajaksi.[108]

Raskaasta kevyeen: Cross Purposes ja Forbidden (1994–1996)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpali Vinny Appice jätti yhtyeen ja palasi Dio-yhtyeeseen. Iommi ja Butler ottivat Appicen ja Ronnie James Dion tilalle entisen Rainbow-rumpali Bobby Rondinellin ja laulaja Tony Martinin. Yhtye palasi äänitysstudioon työskentelemään uuden materiaalin parissa. Geezer Butlerin mukaan yhtye ei tälläkään kertaa halunnut julkaista uutta materiaalia Black Sabbathin nimellä. Martin ja Rondinelli ovat esittäneet asiasta eriäviä lausuntoja, joiden mukaan Butler oli hyvin innoissaan luomassa uutta Black Sabbathin albumia.[109]

Levy-yhtiön painostuksesta johtuen tuleva albumi, Cross Purposes julkaistiin joka tapauksessa Black Sabbathin nimellä 8. helmikuuta 1994. Albumi jatkoi Dehumanizerin raskasta linjaa, ja se sai jälleen ristiriitaisen vastaanoton. Blender.com antoi albumille kaksi tähteä viidestä ja kuvaili Soundgardenin Superunknown-albumia huomattavasti Cross Purposesia paremmaksi Black Sabbath -albumiksi.[110] Allmusic.com taas kehui albumia ja kutsui sitä eniten Black Sabbathilta kuulostavaksi albumiksi sitten Born Againin.[111] Albumi nousi Britannian albumilistalla sijalle 41 ja Yhdysvaltojen Billboard 200 -listan sijalle 122. Black Sabbath lähti kiertueelle ja taltioi esiintymisensä Hammersmith Apollossa 13. huhtikuuta 1994. Cross Purposes Live julkaistiin VHS-nauhalla ja CD:llä. Bobby Rondinelli jätti yhtyeen kesäkuussa 1994. Hänen tilallensa saatiin viiden esiintymisen ajaksi alkuperäiskokoonpanon Bill Ward.[112]

Geezer Butler jätti yhtyeen jälleen kerran ja muodosti oman sooloprojektinsa, GZR:n. Myöhemmin Geezer Butler liittyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Myös Bill Ward lähti yhtyeestä, ja tämän jälkeen Iommi päätti koota yhteen Tyr-albumin aikaisen kokoonpanon. Basisti Neil Murray, rumpali Cozy Powell ja laulaja Tony Martin alkoivat Iommin kanssa suunnitella seuraavaa Black Sabbath -albumia. Tuottajaksi tulevalle Forbidden-albumille Iommi hankki kaikkien yllätykseksi – ja muiden jäsenten pettymykseksi – lähinnä rap-artistina tunnetun ja Ice-T:n ystävän Ernie C:n. Ice-T vieraili albumin kappaleessa ”Illusion of Power”. Forbidden julkaistiin 8. kesäkuuta 1995, mutta se ei onnistunut pääsemään lainkaan myydyimpien albumien listoille Yhdysvalloissa.[113] Forbidden ei menestynyt kaupallisesti ja se sai huonon vastaanoton kriitikoilta.[114] Levyä on luonnehdittu jopa Black Sabbathin heikoimmaksi albumiksi.[115]

Yhtye aloitti maailmankiertueen heinäkuussa 1995. Rumpali Cozy Powell oli pettynyt uuteen albumiin, ja hän lähti yhtyeestä terveyssyihin vedoten, kesken kiertueen. Powellin tilalle palasi Bobby Rondinelli. Kiertueen jälkeen Iommi laittoi yhtyeen tauolle ja alkoi työstää omaa sooloalbumia entisen Black Sabbath -laulaja Glenn Hughesin ja entisen Judas Priest -rumpali Dave Hollandin kanssa. Sooloalbumi The 1996 DEP Sessions julkaistiin vasta vuonna 2004, vaikkakin nauhoituksista oli liikkunut bootleg-kopioita jo pitkään.[116]

Vuonna 1996 huhuttiin, että Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano palaisi takaisin yhteen. Tony Iommi sai soiton Ozzy Osbournen vaimolta, Sharon Osbournelta, joka kysyi, haluaisiko Iommi koota alkuperäisen kokoonpanon yhteen. Iommi vastasi myönteisesti, ja Tony Martin, Neil Murray ja Bobby Rondinelli lähtivät yhtyeestä. Iommi jäi Geoff Nichollsin kanssa muodostamaan alkuperäisen kokoonpanon yhteenpaluuta.[117]

Alkuperäinen kokoonpano jälleen yhdessä: Reunion (1997–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ozzy Osbourne palasi Black Sabbathiin vuonna 1997.

Vuonna 1997 ilmoitettiin, että Black Sabbath tulisi esiintymään kesän Ozzfest-kiertueella alkuperäisessä kokoonpanossa. Tämä ei kuitenkaan aivan pitänyt paikkaansa, sillä Bill Wardin tilalla rumpuja soitti Mike Bordin, joka oli Osbournen sooloyhtyeen rumpali ja joka parhaiten muistetaan Faith No More -yhtyeestä. Wardin poissaolon syynä oli hänen kiireensä oman sooloprojektinsa, The Bill Ward Bandin, kanssa.[118]

Bill Ward palasi yhtyeeseen joulukuussa 1997, kun Sabbath soitti kahtena iltana Birminghamissa. Alkuperäiskokoonpano esiintyi ensimmäisen kerran yhdessä sitten vuoden 1992. Birminghamin esiintymiset nauhoitettiin ja seuraavana vuonna julkaistiin Reunion-livealbumi. Reunion osoittautui menestykseksi. Se nousi Yhdysvaltojen myyntilistojen sijalle 11 ja myi platinaa.[119] Reunion sisälsi liveraitojen lisäksi myös kaksi täysin uutta kappaletta, ”Psycho Man” ja ”Selling My Soul”, jotka molemmat saivat listamenestystä.[120]

Black Sabbath alkuperäiskokoonpanossaan vuonna 1999: Geezer Butler, Ozzy Osbourne, Tony Iommi ja Bill Ward.

Kesällä 1998 Black Sabbath teki Euroopan-kiertueen. Bill Ward sai ennen kiertueen alkua sydänkohtauksen, ja häntä paikkasi Vinny Appice.[121] Ward palasi rumpuihín joulukuussa 1998, kun yhtye aloitti Yhdysvaltain-kiertueen. Black Sabbath sai vuoden 1999 Grammy-palkinnon ”vuoden parhaasta heavy metal -esityksestä” Reunion-livealbumin ”Iron Man” -kappaleesta.[122] Kiertueen jälkeen yhtye vetäytyi tauolle, jonka aikana Tony Iommi julkaisi ensimmäisen virallisen sooloalbuminsa, Iommin. Ozzy Osbourne jatkoi sooloyhtyeensä kanssa työskentelyä.

Black Sabbath uudella vuosituhannella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studiosessioita ja comeback-huhuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbath palasi studioon keväällä 2001, mutta sessiot jouduttiin keskeyttämään, sillä Osbournen tuli saada tulevan soololevynsä kappaleet valmiiksi. ”Emme jatkaneet pidemmälle, ja se on sääli, koska kappaleet olivat erittäin hyviä”, Iommi kommentoi. ”Nykyisin on erilaista äänittää. Aikaisemmin ei ollut matkapuhelimia soimassa joka viiden sekunnin välein. Kun aloitimme, meillä ei ollut mitään. Työskentelimme kaikki saman asian puolesta. Nyt kaikki ovat tehneet niin monia muita asioita.”[123]

Alkuperäisen kokoonpanon studioalbumit vuosilta 1970–1978 julkaistiin uudelleen Yhdysvalloissa vuonna 2005 digitaalisesti remasteroituina kahdeksan CD:n pakettina. Lisäksi vuonna 2002 julkaistiin Past Lives -livekokoelma, jolla on livemateriaalia 1970-luvulta. Yhtye pysyi tauolla kesään 2004 saakka, jolloin se palasi tähdittämään Ozzfestiä vuosina 2004 ja 2005. Eräässä konsertissa Osbourne ei kyennyt esiintymään, ja häntä tuurasi jälleen Rob Halford.[124] Maaliskuussa 2006 Black Sabbath otettiin sisään Rock and Roll Hall of Fameen. Palkintoseremoniassa yhtye ei itse esiintynyt, mutta Metallica soitti Black Sabbathin kappaleet ”Hole in the Sky” ja ”Iron Man” kunnianosoituksena yhtyeelle.[125]

Alkukesästä 2009 uutisoitiin Osbournen haastaneen Tony Iommin oikeuteen yhtyeen nimen omimisesta väärin perustein.[3] Osbourne ja Iommi kertoivat myöhemmin tulleensa yhteisymmärrykseen asiasta.[126] Elokuussa 2011 Iommi kiisti Birmingham Mail -lehden väitteen yhtyeen paluusta alkuperäisessä kokoonpanossaan.[127] 11. marraskuuta 2011 Black Sabbath ilmoitti uudesta kiertueesta ja levystä.

Kesäkuussa 2013 yhtye julkaisi pitkän tauon jälkeen albumin 13. Yhtye lähti myös maailmankiertueelle, joka poikkesi myös Suomessa.[128] Britanniassa 13 nousi noin viikko julkaisunsa jälkeen albumilistan kärkeen. Edellisen kerran yhtye oli ollut listaykkösenä albumillaan Paranoid melkein 43 vuotta aiemmin. Tätä ennen mikään yhtye ei ollut sijoittunut Britannian albumilistan kärkipaikalle yhtä pitkän aikavälin jälkeen.[129]

Heaven and Hell -kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Heaven and Hell
Heaven and Hell

Ozzy Osbourne teki omaa sooloalbumiaan vuonna 2006. Rhino Records julkaisi samana vuonna Black Sabbath -kokoelmalevyn The Dio Years. Albumi sisälsi kappaleita vain Ronnie James Dion aikaisen Black Sabbathin tuotannosta ja kolme täysin uutta kappaletta. Single ”The Devil Cried” menestyi listoilla, joten Iommi ja Dio päättivät koota yhteen Heaven and Hell -albumin aikaisen Black Sabbathin kokoonpanon ja aloittaa maailmankiertueen kokoelma-albumin tiimoilta. Koska alkuperäinen kokoonpano oli vielä yhdessä, Iommi ja Dio päättivät yleistä hämmennystä välttääkseen kutsua kokoonpanoaan nimellä Heaven and Hell. Geezer Butler liittyi kokoonpanoon. Myös Bill Wardin oli määrä osallistua, mutta ”musiikillisten erimielisyyksien” myötä hän jättäytyi pois projektista.[130] Wardin tilalle rumpuja tuli soittamaan Mob Rules- ja Dehumanizer-albumeilla vaikuttanut Vinny Appice. Näin Heaven and Hell -kokoonpanosta tulikin nimestään huolimatta itse asiassa Mob Rules -albumin (1981) tehnyt kokoonpano.[131]

Heaven And Hell aloitti kiertueen Kanadasta maaliskuussa 2007, ja kesällä oli vuorossa Euroopan- (kaksi konserttia myös Suomessa) ja syksyllä Yhdysvaltain-kiertue. Myös Japanin-kiertue kuului suunnitelmiin. Kosketinsoittajana kiertueella oli Dio-yhtyeestä tuttu Scott Warren.[132] Kiertueen yhteydessä julkaistiin myös rajoitettuna painoksena Live at Hammersmith Odeon -livealbumi, joka sisälsi materiaalia Black Sabbathin Hammersmith Odeonin konserteista vuodenvaihteesta 1981-1982. Myös vuoden 2007 Heaven and Hell -kiertueelta julkaistiin DVD/CD Live from Radio City Music Hall. Yhtye julkaisi CD-boksin, The Rules of Hell, joka sisälsi kaikki Dion aikaiset Black Sabbathin albumit remasteroituina. Yhtye julkaisi uutta studiomateriaalia sisältävän The Devil You Know -albumin huhtikuussa 2009.[133]

Heaven and Hellin laulaja Ronnie James Dio kuoli vatsasyöpään vuonna 2010.[134] Heaven and Hell järjesti 24. kesäkuuta 2010 konsertin Dion muistolle. Konsertissa lauloivat Glenn Hughes ja Jorn Lande, ja sen tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Heaven and Hell lopetti toimintansa kyseisen konsertin jälkeen.[135]

The End Tour (2016–2017)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2015 yhtyeen alkuperäisjäsenet Tony Iommi, Geezer Butler ja Ozzy Osbourne tiedottivat pitävänsä jäähyväiskiertueen[136], joka päättäisi yhtyeen taipaleen lopullisesti. Kiertue alkoi virallisesti 20. tammikuuta 2016 ja päättyi 4. helmikuuta 2017. Yhtye piti viimeisen konserttinsa kotikaupungissaan Britannian Birminghamissa.[137]

Black Sabbath Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbathin ensimmäinen esiintyminen Suomessa tapahtui vuonna 1983 Born Again -albumin kiertueella Helsingin jäähallissa.[138] Seuraava esiintymiset tapahtuivat Provinssirockissa vuonna 1994[139] ja Tampereen Pakkahuoneella 1995.[140]

Yhtye esiintyi lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan Provinssirockissa 14. kesäkuuta 1998. Vinny Appice tosin korvasi ennen kiertuetta lievän sydänkohtauksen saaneen Bill Wardin.[141] Täysin alkuperäisessä kokoonpanossa yhtye esiintyi Helsingin jäähallissa 12. joulukuuta 1999.[142] Viimeisin alkuperäiskokoonpanon esiintyminen Suomessa tapahtui 5. heinäkuuta 2005 Hartwall Areenalla.[143]

Heaven and Hell -kokoonpano kävi Suomessa vuonna 2007 esiintyen Sauna Open Air -festivaalilla ja Helsingin jäähallissa.[144] Heaven and Hell -kokoonpanon piti esiintyä kesäkuussa 2009 Juvalle suunnitellussa Puustock-tapahtumassa. Tapahtumaa ei kuitenkaan järjestetty, sillä iso osa hankituista yhtyeistä joutui perumaan esiintymisensä. Vuoden 2009 kesällä Heaven and Hell esiintyi Helsingin jäähallissa ja Oulussa Qstock-festivaaleilla.[145] Heaven and Hellin oli määrä esiintyä myös Porin Sonisphere-festivaaleilla vuonna 2010, mutta esiintyminen peruttiin Ronnie James Dion sairastuttua vatsasyöpään.[146]

Black Sabbathin piti esiintyä alkuperäiskokoonpanossaan Hartwall Areenalla 23. toukokuuta 2012. Tony Iommin sairastuttua imusolmukesyöpään Black Sabbathin tilalla esiintyy kuitenkin yhtye Ozzy & Friends, johon kuuluvat alustavan tiedon mukaan Ozzy Osbourne, Geezer Butler ja Zakk Wylde[147] Myös Slash kuului kokoonpanoon, mutta Suomen keikalla hän ei soittanut. [148]

Black Sabbath esiintyi Hartwall Areenalla 20. marraskuuta 2013.[149] Mukana oli koko alkuperäiskokoonpano lukuun ottamatta Bill Wardia, joka jäi pois kokoonpanosta erimielisyyksien vuoksi.[150]

Yhtye nähtiin viimeisellä The End -kiertueellaan Helsingin Kaisaniemen puistossa, Monsters Of Rock-tapahtumassa 7. heinäkuuta 2016. Yleisöä oli paikalla 20 000 ihmistä tapahtuman ollessa loppuunmyyty.[151]

Musiikkityyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Black Sabbath” -kappaleen kitaralla soitettu hidas pääriffi on neljän tahdin mittainen ja sisältää Iommin otelautakäden voimakkaan vibraton.

Black Sabbathin musiikilliset juuret olivat jazzissa, R&B:ssa ja bluesissa.[152] Tony Iommin suurimmat innoittajat olivat instrumentaaliyhtye The Shadows ja useat blues- ja jazz-yhtyeet.[153] Ozzy Osbourne ja Geezer Butler ovat maininneet suurimmaksi vaikutteekseen The Beatlesin.[154][155] Bill Ward sai soittoonsa vaikutteita lähinnä amerikkalaisesta jazzista, mutta myös Elvis Presleyn musiikista.[156]

Musiikkinäytteet
Iron Man on alkuaikojen Black Sabbathille tyypillinen kappale, jossa basso, rummut ja laulumelodia seuraavat kitarariffin melodiaa.
Heaven and Hell esitteli uuden laulajan myötä uudistuneen Black Sabbathin.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Black Sabbath soitti alkuvaiheessa usein jazzia ja bluesia, mutta alkoi tehdä pahaenteisempää ja synkempää musiikkia Tony Iommin keksittyä riffin kappaleeseen ”Black Sabbath”.[157] Kappale rakentuu keskiajalla kielletyn tritonus-soinnun varaan, ja yhtye on käyttänyt sitä useasti musiikissaan. Ensimmäiset Black Sabbathin sanoitukset käsittelivät usein Saatanaa ja pahuutta.[158] Black Sabbathin voimasointuihin pohjautuvat kappaleet ja pahaenteiset sanoitukset erottivat Black Sabbathin muista aikansa yhtyeistä.[159]

Yhtye ei säveltänyt jäsentyneitä kappaleita, vaan ne rakentuivat eri osista, joiden välillä saattoi esiintyä temponmuutoksia.[160] Tony Iommi, yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, kirjoitti suurimman osan alkuperäiskokoonpanon musiikista. Laulaja Ozzy Osbourne sävelsi laulumelodiat ja basisti Geezer Butler kirjoitti sanoitukset.[161] Sävellysprosessi oli joskus turhauttavaa Iommille, sillä hän koki usein paineita uuden materiaalin tuottamisesta.[162] Useat alkuperäiskokoonpanon kappaleet rakentuvat Tony Iommin kitarariffille, jonka melodiaa bassolinja, laulumelodia ja rumpukomppi seurasivat.[163]

Paranoid-albumilla yhtyeen sanoitukset muuttuivat astetta arkipäiväisemmiksi. Kappaleet käsittelivät muun muassa mielenhäiriöitä, sotaa ja päihteitä. Master of Reality -albumin myötä yhtye alkoi käyttää normaalia matalampia virityksiä, ja kappaleista saatiin näin entistä tummempisävyisiä.[164] Vol. 4, Sabbath Bloody Sabbath ja Sabotage ottivat askeleen progressiivisempaan suuntaan.[165] Kappaleissa oli useita osia ja efektejä sekä useita ulkopuolisia soittimia, kuten pianoa ja viuluja. Esimerkkejä Black Sabbathin progressiivisemmasta kaudesta ovat esimerkiksi kappaleet ”Wheels of Confusion” ja ”Megalomania”. Näihin aikoihin useimmat yhtyeen kappaleista olivat hitaita ja raskaita, mutta albumeilta löytyi myös linjasta poikkeavaa materiaalia, kuten pianoballadi ”Changes” ja täysin Iommin akustisen kitaroinnin varaan rakentunut herkkä instrumentaali ”Fluff”. Technical Ecstasy- ja Never Say Die! -albumeilla yhtye viritti soittimensa jälleen perusvireeseen. Kappaleet olivat aiempaa nopeatempoisia, ja niissä oli paljon vaikutteita kevyemmästä hard rockista ja jopa popmusiikista.[166]

Black Sabbathin musiikissa tapahtui muutoksia, kun Ronnie James Dio liittyi yhtyeen laulajaksi. Heaven and Hell ja Mob Rules veivät yhtyeen musiikkia entistä melodisempaan ja nopeampaan suuntaan.[167] Dion laulumelodiat eivät yleensä seuranneet kitarariffiä, toisin kuin Osbournen aikaisilla albumeilla. Sanoitusvastuu siirtyi Geezer Butlerilta Diolle, jonka sanoitukset saivat vaikutteita fantasiakirjallisuudesta ja käsittelivät entistä abstraktimpia aiheita.[168] Heaven and Hell -albumista lähtien kaikki Black Sabbathin sanoitukset on kirjoittanut yhtyeen sen hetkinen laulaja, poikkeuksena albumi Seventh Star, jonka sanoitukset kirjoitti kitaristi Iommi.[169]

Born Again -albumilla yhtyeen musiikki yhdisteli Osbournen ja Dion aikakausia.[170] Ian Gillanin sanoitukset olivat jälleen arkipäiväisempiä. Sanoitukset kertovat esimerkiksi autoista, tequilasta ja uhkaavista tietokoneista.[171]

Tony Martinin aikaiset Black Sabbathin albumit jatkoivat musiikillisesti Heaven and Hellin aloittamalla linjalla, joskin lisäten mukaan piirteitä glam metalista. Headless Cross -albumilla yhtye palasi hetkeksi saatanallisiin ja okkultistisiin teemoihin.[172] Nämä tosin hylättiin jo seuraavalla albumilla, Tyr, jonka sanoitukset kirjoitettiin skandinaavisen muinaisuskon mytologian ympärille.[100]

Dehumanizer-albumilla Ronnie James Dio palasi laulajaksi. Albumin sanoituksissa käsitellään modernin teknologian vaaroja ja yhteiskunnan tietokoneistumista.[173] Musiikillisesti yhtye palasi juurilleen raskaampaan ja synkempään äänimaailmaan.[174] Cross Purposes ja Forbidden jatkoivat musiikillisesti Dehumanizerin aloittamalla linjalla. Sanoituksissa käsiteltiin uskontoa, kultteja ja massamurhia.[175]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvostus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Birminghamissa on Black Sabbathin silta.

Black Sabbath on yksi merkittävimmistä heavy metal -yhtyeistä, ja sitä pidetään usein myös kaikkien aikojen ensimmäisenä oikeana heavy metal -yhtyeenä.[176] Rolling Stone -lehti on sanonut Paranoid-albumin muuttaneen musiikin ikuisesti. Sama lehti on myös kutsunut Black Sabbathia ”heavy metalin The Beatlesiksi”.[177] Time kutsui Paranoidia ”heavy metalin synnyinpaikaksi”.[178]

Black Sabbathin kunniaksi on tehty useita tribuuttialbumia. Tunnetuimpia ovat Nativity in Black ja Nativity in Black II, joilla useat metalliyhtyeet, kuten Megadeth, Slayer ja Pantera, esittävät omia versioitaan Black Sabbathin kappaleista.[179][180] Suomalainen coveryhtye Sapattivuosi on julkaissut kolme albumia, jotka sisältävät suomen kielelle käännettyä Black Sabbathia.[181] Virolainen Rondellus-yhtye on julkaissut Sabbatum-nimisen albumin, jolla yhtye esittää Black Sabbathin kappaleita keskiaikaisilla soittimilla ja latinan kielellä.[182]

Music Television listasi Black Sabbathin kaikkien aikojen parhaaksi heavy metal -yhtyeeksi[183] ja VH1 kaikkien aikojen toiseksi suurimmaksi hard rock -yhtyeeksi.[184] VH1:n kaikkien aikojen parhaan heavy metal -kappaleen tittelin vei Black Sabbathin ”Iron Man”.[185] IGN listasi Paranoidin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi heavy metal -albumiksi.[186]

Black Sabbathin merkitys heavy metalille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbathia pidetään usein yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä heavy metal -yhtyeenä.[187] Heavy metalille ominaiset synkät piirteet saivat vaikutteita Black Sabbathin jäsenten nuoruusvuosien elinympäristöstä.[188] Birminghamin Astonin alueella oli huomattavasti teollisuutta, köyhyyttä ja toisen maailmansodan jättämiä pommitusten jälkiä.[189] Useat ihmiset työskentelivät samoissa huonopalkkaisissa tehdastöissä kymmeniä vuosia.[190] ”Uramme käynnistyi hippiajan ulkopuolella, mutta meillä ei ollut rahaa tai toivoakaan rikastumisesta, ja koska kerroimme biiseissä tunteistamme, niissä ei laulettu ruusuista ja onnellisista lopuista”, Osbourne kertoo.[188]

Black Sabbath erosi sanoituksiltaan merkittävästi muista aikakautensa yhtyeistä.[191] Useat rockia soittavat yhtyeet lauloivat lähinnä rakkaudesta, kun taas Black Sabbathin sanoitukset saivat aluksi vaikutteita okkultismista ja satanismista.[191] Myöhemmin ne käsittelivät esimerkiksi huumeita ja sotaa.[192][193]

Alkuaikojen Black Sabbathin jäsenillä ei ollut varaa tehokkaisiin PA-laitteistoihin, mistä johtuen yhtye ei saanut soitinten ääntä kuuluviin keikoillaan.[194] Yhtye väänsi laitteistonsa säädöt ääriasentoihin ja soitti rajummalla ja raaemmalla otteella saadakseen laitteista ulos mahdollisimman kovan äänen.[194] Tämä johti heavy metalille ominaiseen kovaääniseen ja aggressiiviseen soittotyyliin.[194]

Merkittävänä askeleena heavy metalin kehitykseen pidetään Tony Iommin kokemaa tehdasonnettomuutta, jonka seurauksena Iommi menetti otelautakätensä kahden sormen päät.[189] Tämän tapaturman myötä Iommi joutui kehittämään soittamista helpottavia apukeinoja. Iommi käyttää useissa Black Sabbathin kappaleissa voimasointuja ja laskettuja kitaravirityksiä, jolloin soittaminen yksinkertaistui, eikä se tuntunut Iommista kivuliaalta.[194] Laskemalla viritystä Iommi sai kitarastaan huomattavasti raskaampia ääniä kuin normaalivirityksellä.[190] Enimmillään Iommi on pudottanut viritystä puolitoista sävelaskelta.[195]

Ronnie James Dion jäsenyys Black Sabbathissä yleisti ”pirunsarvi”-käsimerkin käyttöä heavy metal -piireissä. Dio alkoi käyttää käsimerkkiä tervehtiessään yleisöä. Myöhemmin käsimerkistä tuli laajasti muusikoiden ja fanien käyttämä.[196]

Heavy metalin lisäksi Black Sabbathin on sanottu vaikuttaneen huomattavasti esimerkiksi stoner rockin, [197] sludge metalin,[198] ja doom metalin kehitykseen.[199]

»Rikoimme kaikkia musiikin lainalaisuuksia. Kaikki vedettiin täysin eri tavalla kuin olisi pitänyt tehdä, sillä joka kerta kun joku sanoi, ettei noin voi tehdä, halusimme tehdä sitä entistä kiihkeämmin.»
(Tony Iommi [194])

»Jos olisimme soittaneet hardrockia ja laulaneet, että 'Honey I'm Gonna Meet You Tomorrow' tai muuta sellaista, Sabbath olisi minun silmissäni ollut pelkkä tusinabändi muiden joukossa. Riffimme olivat kuitenkin epätavallisia, musiikissamme oli huuruisuutta ja kankeutta, ja ennen kaikkea meillä oli Ozzyn massiivinen soundi ja Geezerin sanoitukset, jotka siihen aikaan olivat todella poikkeavia ja kohauttavia. Siksi olen valmis sanomaan, että Sabbathin debyyttialbumi oli mestariteos ja se synnytti kokonaan uuden suuntauksen, jonka vaikutukset kuulee vielä tänäkin päivänä.»
(Bill Ward [191])

Vaikutteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbath on antanut vaikutteita useille artisteille, kuten Iron Maidenille,[200] Metallicalle, Judas Priestille,[201] Alice in Chainsille,[202] ja Megadethille.[203]

»Saan aina saman kysymyksen jokaisessa haastattelussa: ”Mitkä ovat mielestäsi viisi parasta heavyalbumia?” Teen kysymyksen itselleni helpoksi mainitsemalla aina ensimmäiset viisi Black Sabbathin albumia.»
(Anthraxin kitaristi Scott Ian.[204])

»Jos joku heavy metalia soittava väittää, ettei hän ole saanut vaikutteita Black Sabbathiltä, hän valehtelee. Mielestäni kaikki heavy metal -musiikki on jollakin tapaa saanut vaikutteita siitä, mitä Black Sabbath teki.»
(Lamb of Godin Chris Adler.[205])

»Black Sabbath on ja tulee aina olemaan heavy metalin synonyymi.»
(Metallican Lars Ulrich.[206])

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Black Sabbathin jäsenistä

Laulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bassokitara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitara

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rummut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kosketinsoittimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sessio- ja vieras-aikanaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Black Sabbathin diskografia

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 

Luettelo Black Sabbathin kappaleista

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • McIver, Joel: Sabbath Bloody Sabbath. ((Sabbath Bloody Sabbath, 2006.) Suomentanut K. Männistö) Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-471-917-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Black Sabbath palaa – luvassa uusi levy ja maailmankiertue! YleX. Viitattu 11.11.2011.
  2. ↑ Top Selling Artists RIAA. (englanniksi)
  3. ↑ a b Ozzy Osbourne haastaa Black Sabbath -yhtyetoverinsa oikeuteen Yle Uutiset. 1.6.2009. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 3.8.2010.
  4. ↑ a b Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 44. (englanniksi)
  5. ↑ Ozzy Osbourne: History spiritus-temporis.com. Arkistoitu 21.5.2013. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Polka Tulk Blues Band musicmight.com. Arkistoitu 11.5.2010. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  7. ↑ Metal Archives: Black Sabbath Biography Encyclopaedia Metallum. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  8. ↑ Melody Maker 21.12.1968 sabbathlive.com. Arkistoitu 4.6.2007. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  9. ↑ The Rolling Stones: Rock N Roll Circus Keno. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  10. ↑ McIver 2007, s. 37–38.
  11. ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 44–45. (englanniksi)
  12. ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 45. (englanniksi)
  13. ↑ Black Sabbath The Internet Movie Database. IMDb.com, Inc. Viitattu 30.9.2010.
  14. ↑ Ruokangas, Sami: Black Sabbath - heavybändien klassikko 7.8.2000. MTV3.fi. Viitattu 13.8.2010.
  15. ↑ McIver 2007, s. 49.
  16. ↑ McIver 2007, s. 59.
  17. ↑ Torreano, Bradley: Black Sabbath: Song Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  18. ↑ Tony Iommi Interview Black Sabbath Online. Arkistoitu 15.7.2010. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  19. ↑ a b McIver 2007, s. 58.
  20. ↑ a b Black Sabbath Tour Date Archives Black Sabbath Online. Arkistoitu 19.8.2010. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  21. ↑ How did Black Sabbath come to be? (The Osbournes) stason.org. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  22. ↑ Chart Stats - Black Sabbath - Black Sabbath chartstats.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  23. ↑ Black Sabbath (The Album) Black Sabbath Online. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  24. ↑ Black Sabbath - Charts & Awards - Billboard Albums Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  25. ↑ Chart Stats - Black Sabbath - Paranoid chartstats.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  26. ↑ Black Sabbath Tour Date Archives - 1970-1971 Black Sabbath Online. Arkistoitu 21.9.2010. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  27. ↑ a b Black Sabbath Online: Paranoid black-sabbath.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  28. ↑ Chart Stats - Black Sabbath - Paranoid (Album) chartstats.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  29. ↑ Black Sabbath Biography Rolling Stone. Arkistoitu 22.2.2008. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  30. ↑ Huey, Steve: Paranoid Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  31. ↑ Ozzy Biography veinotte.com. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  32. ↑ Ozzy Osbourne FAQ superseventies.com. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  33. ↑ *Osbourne, Ozzy: I Am Ozzy, s. 124. Sphere, 2009. ISBN 978-1-84744-346-5 (englanniksi)
  34. ↑ Master of Reality - Charts & Awards - Billboard Albums Allmusic.com. Rovi Corporation. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  35. ↑ Charts Stats - Black Sabbath - Master of Reality chartstats.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  36. ↑ Bangs, Lester: Master of Reality Review 1.4.2008. Rolling Stone. Arkistoitu 25.7.2012. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  37. ↑ Master of Reality Rolling Stone. Arkistoitu 30.8.2010. Viitattu 11.9.2010. (englanniksi)
  38. ↑ Yhtye lisäksi levyn kansiin tekstin ”We wish to thank the great COKE-Cola Company of Los Angeles” (suom. Haluamme kiittää mahtavaa Los Angelesin KOKA-colayhtiötä). Yhtyeelle kuljetettiin kokaiinia saippuajauhepakkauksissa, ja Osbourne saattoi istua koko päivän kylpyammeessa käyttäen kokaiinia. Ozzy Osbourne: I Am Ozzy, s. 129–130, Sphere 2009. (englanniksi)
  39. ↑ Discogs: Vol. 4 discogs.com. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  40. ↑ Black Sabbath Album & Song Charts Billboard. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  41. ↑ McIver 2007, s. 91.
  42. ↑ Ghost Stories experienced by Ozzy Osbourne and Geezer Butler chillystories.com. Arkistoitu 23.6.2007. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
  43. ↑ Ozzy Osbourne: I Am Ozzy, s. 159, Sphere 2009.
  44. ↑ Fletcher, Gordon: Sabbath Bloody Sabbath Album Review 14.2.1974. Rolling Stone. Arkistoitu 30.12.2007. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  45. ↑ Rivadavia, Eduardo: Sabbath Bloody Sabbath: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  46. ↑ McIver 2007, s. 99.
  47. ↑ a b Altman, Billy: Sabotage Review 25.9.1975. Rolling Stone. Arkistoitu 31.12.2007. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  48. ↑ RIAA Gold & Platinum database-Sabotage RIAA. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  49. ↑ Rakhmanin, Vladimir: Thrash Metal – An Introduction. University Times Magazine 22.9.2012. Viitattu 18.9.2017. (englanniksi)
  50. ↑ Jeff Woodroffe black-sabbath.com. Arkistoitu 21.9.2010. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  51. ↑ McIver 2007, s. 116.
  52. ↑ McIver 2007, s. 68.
  53. ↑ McIver 2007, s. 96.
  54. ↑ McIver 2007, s. 119.
  55. ↑ Prato, Michael: Technical Ecstasy: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  56. ↑ RIAA Gold & Platinum database-Sabotage RIAA. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  57. ↑ McIver 2007, s. 117.
  58. ↑ a b McIver 2007, s. 123.
  59. ↑ a b Search the UK Top 40 Hit Database (Haku sanalla "Black Sabbath") everyHit.com. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  60. ↑ McIver 2007, s. 124.
  61. ↑ McIver 2007
  62. ↑ McIver 2007, s. 127.
  63. ↑ Ozzy Osbourne people.famouswhy.com. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  64. ↑ Biography The Official Geezer Butler Website. Gloria Butler Management. Arkistoitu 31.7.2010. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  65. ↑ Ronnie James Dio cracked.com. Cracked Entertainment. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  66. ↑ Geoff Nicholls Black Sabbath Online. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  67. ↑ Prato, Greg: Heaven and Hell: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 24.7.2010. (englanniksi)
  68. ↑ Black Sabbath, Blue Oyster Cult: Classic ”Black & Blue” Concert To Be Issued On DVD blabbermouth.net. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  69. ↑ Blue Oyster Cult - Rock On! squidoo.com. Squidoo, LLC. Arkistoitu 5.6.2010. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  70. ↑ Bill Ward Biography Black Sabbath Online. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 5.8.2010. (englanniksi)
  71. ↑ Vinny Appice Black Sabbath Online. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  72. ↑ iTunes Preview: Reunion Apple Inc. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  73. ↑ Black Sabbath Biography Pandora Internet Radio. Pandora Media, Inc. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  74. ↑ Dio Biography: Black Sabbath Tapio's Ronnie James Dio Pages. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  75. ↑ McIver 2007, s. 185.
  76. ↑ Black Sabbath: Trashed Encyclopaedia Metallicum. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  77. ↑ Born Again Black Sabbath Online. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  78. ↑ Born Again: Ian Gillan and Tony Iommi Collaborate On New Song antiMusic.com. 30.11.2009. Iconoclast Entertainment Group. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
  79. ↑ Bev Bevan Black Sabbath Online. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
  80. ↑ McIver 2007, s. 201.
  81. ↑ a b Black Sabbath Biography MusicMight. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  82. ↑ Kaufman, Gil: Live Aid: A Look Back At A Concert That Actually Changed The World MTV.com. 29.6.2005. MTV Network. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  83. ↑ McIver 2007, s. 203.
  84. ↑ Rivadavia, Eduardo: Seventh Star Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  85. ↑ Seventh Star Black Sabbath Online. Viitattu 19.11.2007. (englanniksi)
  86. ↑ McIver 2007, s. 204.
  87. ↑ Cancelled Gigs: Born Again Sabbathlive.com. Arkistoitu 29.12.2007. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  88. ↑ McIver 2007, s. 219.
  89. ↑ Terry Chimes Black Sabbath Online. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  90. ↑ Rivadavia, Eduardo: The Eternal Idol: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  91. ↑ Mitchell, Ben: Blender: The Eternal Idol Blender.com. Alpha Media Group. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  92. ↑ McIver 2007, s. 222.
  93. ↑ The Eighties sabbathlive.com. Arkistoitu 11.12.2007. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  94. ↑ Jo Burt Black Sabbath Online. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  95. ↑ Headless Cross Black Sabbath Online. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  96. ↑ McIver 2007, s. 232.
  97. ↑ Rivadavia, Eduardo: Headless Cross: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  98. ↑ McIver 2007, s. 233.
  99. ↑ Neil Murray Black Sabbath Online. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  100. ↑ a b Tyrin CD-painoksen Classic Rock Series -painoksen (1999) kansilehti
  101. ↑ Tyr sabbathlive.com. Arkistoitu 16.1.2006. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  102. ↑ McIver 2007, s. 239–240.
  103. ↑ Ronnie James Dio: Bill Ward's 'Commitments' Prevented Him From Touring With Heaven And Hell Blabbermouth.net. 13.1.2007. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  104. ↑ Dehumanizer Black Sabbath Online. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  105. ↑ Black Sabbath Orange Amps. Arkistoitu 29.1.2009. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  106. ↑ Week of July 18, 1992 Billboard.com. Billboard. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  107. ↑ November 14 & 15, 1992 Black Sabbath Online. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  108. ↑ McIver 2007, s. 253.
  109. ↑ McIver 2007, s. 262–263.
  110. ↑ Mitchell, Ben: Cross Purposes Review Blender.com. Alpha Media Group. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  111. ↑ Torreano, Bradley: Cross Purposes: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  112. ↑ McIver 2007, s. 267.
  113. ↑ Forbidden Billboard.com. Billboard. Viitattu 27.8.2010. (englanniksi)
  114. ↑ McIver 2007, s. 280.
  115. ↑ Mitchell, Ben: Forbidden Review Blender.com. Alpha Media Group. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  116. ↑ Iommi - The 1996 DEP Sessions Metal Excess. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  117. ↑ McIver 2007, s. 298–299.
  118. ↑ Ruhlmann, William: Black Sabbath Biography Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  119. ↑ Black Sabbath: Reunion RIAA. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  120. ↑ Black Sabbath Album & Song Charts Billboard.com. Billboard. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  121. ↑ HEAVEN AND HELL Drummer: RONNIE JAMES DIO Is 'Singing Better Than He Has Ever Sung' Blabbermouth.net. 5.3.2007. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  122. ↑ Grammy Awards: Best Metal Performance Rock On The Net. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  123. ↑ Black Sabbath Guitarist Says It's A 'Shame' The Band Didn't Complete New Studio Album Blabbermouth.net. 23.7.2004. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  124. ↑ ROB HALFORD Singing With BLACK SABBATH At OZZFEST Blabbermouth.net. 5.2.2004. Viitattu 28.8.2010. (englanniksi)
  125. ↑ Metallica: Video Footage Of Black Sabbath Rock Hall Induction, Performance Posted Online Blabbermouth.net. 23.3.2006. Viitattu 1.8.2010. (englanniksi)
  126. ↑ Ozzy, Iommi settle legal dispute JAM! Music. Canoe Inc. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  127. ↑ Kitaristi: Tiedot Black Sabbathin paluusta perättömiä MTV3. 17.8.2011. Viitattu 19.8.2011.
  128. ↑ Black Sabbath aloittaa Euroopan-kiertueensa Helsingistä 8.4.2013. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 1.9.2014. Viitattu 12.6.2013.
  129. ↑ Puukka, Päivi & Nurmi, Eero: Black Sabbath teki musiikkihistoriaa Yle.fi. 17.6.2013. Yle. Viitattu 18.6.2013.
  130. ↑ Ward On Quitting Heaven & Hell: I Was Uncomfortable With Some Things Surrounding The Project Blabbermouth.net. 20.2.2010. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  131. ↑ Heaven and Hellin Live From Radio City Music Hall -livealbumin (2007) kansilehti
  132. ↑ Neljä Black Sabbath –legendaa Suomeen kesäkuussa! 11.1.2007. Menolippu. Arkistoitu 9.10.2007. Viitattu 19.11.2007.
  133. ↑ Heaven & Hell Feeling Devilish On New Album Billboard.com. Billboard. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  134. ↑ Ronnie James Dio dead at 67 ABC News. 17.5.2010. ABC. Viitattu 11.8.2010. (englanniksi)
  135. ↑ Iommi to play one last Heaven & Hell show MusicRadar.com. 17.6.2010. Bath: Future Publishing Limited. Viitattu 11. elokuuta 2010. (englanniksi)
  136. ↑ Black Sabbath jäähyväiskiertueelle – kohtalokas video kertoo lopun todella koittavan Ilta-Sanomat. Viitattu 21.1.2017.
  137. ↑ Black Sabbath jätti hyvästit - soitti jäähyväiskeikkansa kotikaupungissaan iltalehti.fi. Viitattu 5.2.2017.
  138. ↑ Born Again Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  139. ↑ Cross Purposes Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  140. ↑ Forbidden Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  141. ↑ 1997 European Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  142. ↑ Kavonen, Antti: Noise.fi: Black Sabbath noise.fi. Viitattu 15.8.2010.
  143. ↑ 2005 European Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  144. ↑ Heaven and Hell Tour 2007 Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  145. ↑ The Devil You Know Tour Black Sabbath Online. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  146. ↑ Alice In Chains Sonisphereen, Heaven & Hell peruu koko kiertueen YLE Uutiset. 5.5.2010. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 15.8.2010.
  147. ↑ BLACK SABBATH TOUR UPDATE! Black Sabbath verkkosivut. 17.2.2012. Black Sabbath. Viitattu 17.2.2012.
  148. ↑ http://www.lapinkansa.fi/Kulttuuri/1194723553339/artikkeli/black+sabbath+peruutti+ozzy+and+friends+korvaa.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  149. ↑ http://www.mtv3.fi/viihde/minisaitit/artikkeli.shtml/1733475/black-sabbath-aloittaa-euroopan-kiertueensa-suomesta?livenation/uutiset
  150. ↑ http://www.iltalehti.fi/popstars/2013040816872964_ps.shtml
  151. ↑ Black Sabbath hyvästeli faninsa jäähyväiskeikalla Helsingissä - Paranoid soitettiin Iltalehti. Viitattu 9.7.2016.
  152. ↑ Woodhouse, John R.: Black Sabbath brumbeat.net. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  153. ↑ Interview with Tony Iommi about Iommi Black Sabbath Online. Arkistoitu 13.10.2007. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  154. ↑ Ozzy Osbourne Biography veinotte.com. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  155. ↑ Black Sabbath Online: Geezer Butler Interview black-sabbath.com. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  156. ↑ Gold-Molina, Jack: Bill Ward: From Jazz to Black Sabbath, Part 1-2 All About Jazz. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  157. ↑ Rock Chronicles. 1980s: Tony Iommi Ultimate-Guitar.Com. 8.3.2008. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  158. ↑ Black Sabbath vintageprog.com. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  159. ↑ Indar, Josh: Black Sabbath's Old Riffs Sound Much More Evil Than Their Contemporaries popmatters.com. 10.5.2010. PopMatters Media, Inc. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  160. ↑ Sprague, David: Rock and Roll Hall of Fame 2006: Black Sabbath 6.3.2006. Rolling Stone. Arkistoitu 3.6.2008. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  161. ↑ Black Sabbath Vs Ozzy (Top Feuds of 09 - No 5) antimusic.com. 28.12.2009. Iconoclast Entertainment Group. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  162. ↑ Rock Chronicles. 1980s: Tony Iommi Ultimate-Guitar.Com. 8.3.2008. Arkistoitu 18.8.2010. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  163. ↑ Diehl, Matt: The Holy Sabbath Tony Iommi Official Website. Tony Iommi (alkuperäinen artikkeli Rolling Stone -lehdessä). Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  164. ↑ Stagno, Mike: Black Sabbath Master of Reality Sputnikmusic.com. 13.11.2006. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  165. ↑ The Sabbath Reviews Haugli, Harald. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  166. ↑ Black Sabbath - Never Say Die (Re-Issue) Altsounds.com. 7.9.2009. Altsounds Ltd. Arkistoitu 12.9.2009. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  167. ↑ Reviews for Black Sabbath's Heaven and Hell Encyclopaedia Metallum. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  168. ↑ Jensen, Curt & Scheet, Jim: The history of Ronnie James Dio hem.passagen.se. Arkistoitu 22.5.2010. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  169. ↑ McIver, s. 205.
  170. ↑ Korkiamäki, Jukka: Black Sabbath - Born Again Korroosio.fi. Viitattu 22.8.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  171. ↑ McIver 2007, s. 189.
  172. ↑ Black Sabbath: Metal Group Reviews antipyromaniacs.wetpaint.com. Arkistoitu 17.9.2010. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  173. ↑ Geezer Butler Interview - July 1992 Black Sabbath Online. Viitattu 22.8.2010. (englanniksi)
  174. ↑ McIver 2007, s. 250.
  175. ↑ Tony Martin Interview - February 1994 Black Sabbath Online. Viitattu 22.8.2010. (englanniksi)
  176. ↑ Fletcher, Gordon: Rolling Stone: Sabbath Bloody Sabbath Rolling Stone. Arkistoitu 30.12.2007. Viitattu 10.8.2010. (englanniksi)
  177. ↑ Navarro, Dave: The Greatest Artists of All Time 22.4.2005. Rolling Stone. Arkistoitu 17.6.2008. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  178. ↑ Tyrangiel, Josh: The All-TIME 100 Albums: Paranoid Time. 13.11.2006. Time Inc. Arkistoitu 17.6.2010. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  179. ↑ Parisien, Roch: Nativity in Black: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 27.8.2010. (englanniksi)
  180. ↑ Huey, Steve: Nativity in Black II: Review Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 27.8.2010. (englanniksi)
  181. ↑ Sapattivuosi: Levyt Emi Finland. Viitattu 27.8.2010.
  182. ↑ Sabbatum Sabbatum.com. The Bug Records. Viitattu 27.8.2010. (englanniksi)
  183. ↑ Black Sabbath, Judas Priest And Metallica Are 'Greatest Heavy Metal Bands Of All Time' Blabbermouth.net. 14.7.2006. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  184. ↑ VH1: 100 Greatest Hard Rock Artists Rock On The Net. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  185. ↑ Black Sabbath's 'Iron Man' Tops VH1 List As the Greatest Metal Song of All Time Blabbermouth.net. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  186. ↑ Top 25 Metal Albums IGN. Arkistoitu 14.7.2010. Viitattu 27.8.2010. (englanniksi)
  187. ↑ McIver 2007, s. 55.
  188. ↑ a b McIver 2007, s. 45.
  189. ↑ a b BBC, 7 Ages of Rock, 2007. (englanniksi)
  190. ↑ a b McIver 2007, s. 46.
  191. ↑ a b c McIver 2007, s. 53.
  192. ↑ McIver 2007, s. 72.
  193. ↑ McIver 2007, s. 80.
  194. ↑ a b c d e McIver 2007, s. 48.
  195. ↑ McIver 2007, s. 47.
  196. ↑ The Devil's Horns: A Rock And Roll Symbol Ultimate-Guitar.Com. 7.9.2005. Viitattu 24.7.2010. (englanniksi)
  197. ↑ Ratliff, Ben: Rated R Review Rolling Stone. Arkistoitu 3.12.2007. Viitattu 17.8.2010. (englanniksi)
  198. ↑ Huey, Steve: Eyehategod: Biography Allmusic. Rovi Corporation. Viitattu 17.8.2010. (englanniksi)
  199. ↑ The History of Doom Metal doom-metal.com. Viitattu 17.8.2010. (englanniksi)
  200. ↑ Iron Maiden Bassist Talks About His Technique And Influences Blabbermouth.net. 24.9.2004. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  201. ↑ Black Sabbath Biography The Rock and Roll Hall of Fame and Museum, Inc. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  202. ↑ Klosterman, Chuck & Milner, Greg & Pappademas, Alex: 15 Most Influential Albums.... SPIN, 4/2003, 19. vsk, nro 4, s. 84. SPIN Media LLC. ISSN 0886-3032 Google-kirjat. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  203. ↑ Turman, Katherine: Black Sabbath - Bank One Ballpark, Phoenix, December 31, 1998 7.1.1999. Rolling Stone. Arkistoitu 17.6.2008. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  204. ↑ Metal/Hard Rock Musicians Pay Tribute To Black Sabbath's Paranoid Blammermouth.net. 18.9.2005. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  205. ↑ Lamb of God To Switch Record Labels For Non-U.S. Territories Blammermouth.net. 14.1.2008. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)
  206. ↑ Metallica Induct Black Sabbath Into Rock and Roll Hall of Fame: Photos Available Rolling Stone. Arkistoitu 17.6.2008. Viitattu 3.8.2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris: Minä, Ozzy. ((I Am Ozzy, 2009.) Suomentanut Ilkka Salmenpohja) Helsinki: Like, 2010. ISBN 978-952-01-0396-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Black Sabbath.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Black_Sabbath&oldid=22769519”