Tonkawat

Tonkawat (wichita-intiaanien kielellä "yhdessä pysyvät") olivat historiallisella aikakaudella yksi Texasin etnisistä ryhmistä. Tonkawain omakielinen nimi oli tiskan watish, ja he jakaantuivat vähintään kymmeneen erilliseen ja täysin itsenäiseen heimoon. Alkuperäiseksi väkiluvuksi on arvioitu noin 5 000 intiaania. Tonkawain elinkeinot perustuivat metsästykseen ja keräilyyn maanviljelyn jäädessä selvästi vähäisempään asemaan. Ensimmäiset tonkawain kanssa kosketuksiin joutuneet eurooppalaiset olivat mahdollisesti löytöretkeilijät Cabeza de Vaca ja Hernando de Soto, jotka kohtasivat 1500-luvun alkupuolella monia Pohjois-Amerikan eteläisiä intiaanikansoja.

Tonkawat
Merkittävät asuinalueet  Yhdysvallat Oklahoma 611
Kielet	englanti, tonkawa
Uskonnot	kristinusko, Intiaanikirkko, perinteinen heimouskonto
Infobox OK

1700–1800-luvuilla tonkawain kielikunnan heimot hallitsivat keskistä Texasia San Antonion seudulta lähelle Trinityjokea ja Coloradojoen alajuoksua. Heidän vihollisiaan olivat kaikki apassien heimot. Lähialueille levittäytyneet espanjalaiset siirtolaiset eivät kyenneet voittamaan puolelleen tonkawain luottamusta, vaan kävivät sotaa näitä vastaan vuosisadan ajan. Yhdysvallat karkotti tonkawat vuonna 1859 Texasista Oklahomaan. He palasivat seuraavalla vuosikymmenellä takaisin Texasiin vähälukuisena pakolaisryhmänä, mutta joutuivat siirtymään lopullisesti Oklahomaan vuonna 1883.

Historia

Esihistoria

Tonkawain alkuperä on kiistanalainen ja heistä olevat 1500-luvun merkinnöt eivät ole täysin luotettavia. Joidenkin uusimpien lähteiden mukaan heimon alkuperä juontaa 1680-luvun keski-Texasista, jossa useat erikieliset intiaaniryhmät harhailivat apassien hyökkäysten jäljiltä ja liittyivät yhdeksi joukoksi, jota alettiin kutsua tonkawiksi. Näin ollen kysymyksessä ei ollut puhdasverinen kansakunta, vaan erilaisia etnisiä taustoja omaava monikansallinen yhteisö, jossa eri murteet, kielet ja sanat muokkautuivat omaksi erilliseksi kielikunnaksi.

Eurooppalaisten saapuminen

Tonkawain ja muiden eteläisten tasankojen heimojen elämä muuttui 1600-luvun lopulla, kun espanjalaiset perustivat Texasiin pienen siirtokunnan ja ryhtyivät käännyttämään paikallisia intiaaneja katoliseen uskoon. Tonkawat, kuten monet muutkin alueen heimoista, eivät olleet halukkaita luopumaan omasta uskonnostaan, vaan suhtautuivat vihamielisesti muukalaisiin. Myös Ranskalaiset tekivät joitakin yrityksiä Meksikonlahdelta Texasin rannikon valtaamiseksi. René La Sallen Mississippijoen suulle perustama Uuden-Ranskan siirtokunta, joka tunnettiin Louisienen -nimellä, lähetti kauppiaita Texasiin. Alueen intiaanit osoittivatkin paljon suurempaa kiinnostusta ranskalaisten kauppatavaroihin kuin espanjalaisten kristinuskoon.

Uuden-Ranskan kauppiaiden mukana kulkeutui eteläisille tasangoille muun muassa teräskirveitä, tuliaseita, puuvillavaatteita ja huopia. Vastineeksi ranskalaiset halusivat erilaisten nahkojen ja turkisten lisäksi orjia. Vapaan kädet tälle menettelylle antoi Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n säätämä "Mustan lainsäädös" (tunnettu nimillä Code Noir ja Black Code), joka salli orjien hyväksikäytön. Pienellä muutoksella tämä lainsäädös sulki piiriinsä myös intiaaniorjat.

Samoihin aikoihin Texasin intiaanit rannikkoheimoja lukuun ottamatta hankkivat itselleen hyvän hevoskannan Uuden-Meksikon alueella tapahtuneen pueblo-kapinan seurauksena. Tonkawat ja muut paikalliset heimot joutuivat puolustamaan kyliään pohjoisesta ja lännestä tulevia apasseja ja comancheja vastaan, jotka ratsuja saatuaan levittäytyivät yhä etelämmäksi. Itäisinä apasseina tunnetut lipanit hyökkäilivät jatkuvasti tonkawien kyliin. Myös paikalliset hatenait, joka oli monen caddoan-kielisen heimon liittokunta, olivat tonkawain perinteisiä vihollisia.

Vuonna 1719 ranskalaisen Bernard de la Harpen retkikunta vieraili tonkawain kylissä ja tapasi heitä tasankojen laidoilla metsästämässä biisoneita. Retkikunnan jäsenet kutsuivat intiaaneja nimellä tankaoye. Nämä suhtautuivat vieraisiin ystävällisesti ja säilyttivät hyvät välit myös myöhempien aikojen ranskalaisiin. Aiempina vuosisatoina huonoissa väleissä keskenään olleet Ranska ja Espanja elivät näennäisessä sovussa Texasissa ja Louisianassa. Ludvin XIV:n pojanpojan Filip V:n nousu vuonna 1700 Espanjan valtaistuimelle oli rauhoittanut kansojen keskinäiset välit.

Espanjalaisten ainoa linnoitus Rio Granden suun ja Mississippijoen välillä oli Presidio La Bahia. Täällä pidettävässä konferenssissa El Mohco salamurhattiin.

Vuosina 1746–1749 Texasiin levittäytyneet espanjalaiset fransiskaanimunkit kokosivat paljon tonkawia kolmelle lähetysasemalleen San Xavieriin. Seuraavan vuosikymmenen aikana fransiskaanit luopuivat käännytystyöstään tonkawien kääntyessä heitä vastaan. Vuoteen 1770 espanjalaiset pitivät tonkawia vihollisinaan, mutta hieroivat lopulta sovintoa päästäkseen parempiin kauppasuhteisiin Texasin intiaanien kanssa. Valkoiset kauppiaat lähetettiin tonkawain luo käymään kauppaa, mutta kauppamiesten mukana kulkeutui intiaanien kyliin niin kutsuttuja "valkoisen miehen tauteja", joista isorokko osoittautui kuolettavaksi. Tonkawain lukumäärä putosi arvioiden mukaan puolella ja heimoja yhdistyi toisiinsa.

El Mochon intiaaniliitto

Vuonna 1779 tonkawain ylipäälliköksi nousi El Mocho (typistetty), joka oli syntyperältään lipan-apassi. Hänet oli adoptoitu heimoon hänen vietettyään sitä ennen nuoruutensa tonkawain vankina. Espanjalaiset toivoivat tonkawain siirtyvän kiinteisiin kyliin El Mochon johtamina, mutta päällikkö kieltäytyi noudattamasta toivomusta. Noin 1500 tonkawaa jatkoi samoiluaan Texasin tasangoilla Brazos- ja Trinityjokien välisillä alueilla.

Espanjalaisten harmiksi El Mocho onnistui solmimaan kauppaliiton tonkawain ja lipanien välille. Liitto laajeni ja muuttui hiljalleen sotaliitoksi. Vuonna 1781 El Mocho ryhtyi johtamaan espanjalaisten asutuksia vastaan suunnattuja sotaretkiä, joihin osallistui yhdistyneitten tonkawain ja lipanien lisäksi joitakin comanchien ja caddojen irrallisia ryhmiä. El Mochon suurin unelma oli rakentaa voimakas intiaaniliitto, joka käsittäisi tuhansia sotureita eri heimoista.

Espanjalaisilla tuli kiire hankkia avukseen liittolaisia niistä heimoista, joihin El Mochon vaikutusvalta ei yltänyt. Kahden seuraavan vuoden aikana taistelut kääntyivät kuitenkin yhä enemmän espanjalaisten tappioksi. Vuonna 1784 he kutsuivat El Mochon rauhankonferenssiin sotilastukikohtaansa, joka kantoi nimeä La Bahia. Tonkawapäällikkö noudatti kutsua ja maksoi siitä hengellään, sillä espanjalaiset sotilaat ampuivat hänet La Bahiassa. Sotatila päättyi tapahtumaan. Espanjalaiset jäivät Texasiin, ja tonkawain ja lipanien sotaliitto hajosi. Myöhemmin 1800-luvun taitteessa liiton osapuolet yhdistivät joukkonsa hetkellisesti, mutta ajautuivat taas pian erimielisyyksiin.

Suhteet Texasin tasavaltaan

Texasin tasavallan (1836 - 1845) lyhyen kukoistuskauden aikana tonkawat pyrkivät hyviin väleihin uuden valtion kanssa päällikkönsä Placidon myötävaikutuksella. Tilannetta hyödyntävät texasilaiset palkkasivat tonkawia tiedustelijoiksi rajavartijajoukkoihinsa ja käyttivät liittolaisiaan puskurina tasankojen intiaanisodissa. Tonkawat itse eivät hyötyneet texasilaisista odottamallaan tavalla. Vaikka he olivat valmiit kaatumaan sodissa Texasin puolesta oli heidän kohtelunsa huonoa tasavaltalaisten keskuudessa. Tonkawista tuli väkivallan uhreja useammin kuin muista alueen intiaaneista. Lainsuojattomien tekemät varkaudet ja muut tihutyöt vieritettiin yleisesti tonkawain syyksi.

Tilannetta pahensivat entisestään lisääntyneet huhut tonkawain harjoittamasta kannibalismista, joka kääntyi voimakkaasti heitä itseään vastaan. Jotkut tutkijat uskoivat tonkawain kannibalismin rajoittuneen rituaaleihin, joissa syötiin kuolleiden omaisten lihaa. Monet silminnäkijäin tekemät havainnot kertoivat kuitenkin vihollisen syömisestä. Tarinat tonkawain kannibalismista levisivät yhtä lailla valkoisten kuin intiaanienkin levittäminä.

Oklahoman intiaanireservaattiin idästä pakkomuuttaneet chickasawit, cherokeet, choctawit ja creekit pitivät tasankojen vakioasukkaiden tavoin tonkawain ihmislihan syöntiä vastenmielisenä tapana. Tonkawat leimattiin hylkiöiksi ja monet paikalliset heimot alkoivat metsästää heitä riistan tavoin. Jopa jotkut Euroopasta Texasiin muuttaneet uudisasukkaat pitivät tonkawain tappamista urheiluun verrattavana huvina.

Isku tonkawain reservaattiin

Texasin jouduttua Yhdysvaltain hallinnon alle joutuivat vähälukuiset tonkawat turvautumaan amerikkalaisiin. Vuonna 1858 tonkawat auttoivat Yhdysvaltain armeijaa comancheja vastaan käydyissä sodissa. Seuraavana vuonna Yhdysvaltain hallitus pakotti tonkawat Oklahomaan reservaattiin. Vuonna 1861 alkaneessa Amerikan sisällissodassa tonkawat siirtyivät Etelävaltioiden puolelle. Vuotta myöhemmin he saivat maksaa tästä kalliin hinnan. Pohjoisvaltioita tukevat joukot hyökkäsivät heidän kyläänsä Oklahoman intiaaniterritorissa ja surmasivat 139 tonkawaa, heidän joukossaan naisia ja lapsia sekä kylän vanha päällikkö Placido. Yleisimmän uskomuksen mukaan hyökkääjät olivat Kansasista tulleita delawareja, shawneita ja osageja. Verilöylyyn osittain osallisiksi epäillyt comanchet ja wichitat syyttivät teosta yksinomaan shawneita ja delawareja, ja uskoivat massamurhan mahdollisena motiivina olleen kosto tonkawain harjoittaman kannibalismin vuoksi..

Tonkawat eivät koskaan toipuneet tuhoiskusta. Eloonjääneet viettivät tapahtuman jälkeen kiertelevää elämää avoimilla tasangoilla, kunnes kerääntyivät Texasiin Fort Griffiniin, josta saivat turvapaikan vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Seuraavien vuosien aikana monet tonkawat värväytyivät Yhdysvaltain armeijaan ja osallistuivat kiowia ja comancheja vastaan käytyihin sotiin vuodesta 1864 vuoteen 1875.

Nykyaika

Mother Neffin valtionpuiston metsän alueella risteilivät monet tonkawain historialliset polut.

Suurimman osan 1900-lukua tonkawain määrä oli alta sadan. Suuren laman aikana Yhdysvaltain presidentiksi nousseen Franklin D. Rooseveltin virkakautena (1933 - 45) intiaanien asema muuttui jonkin verran parempaan suuntaan. Rooseveltin New Deal -politiikka lievitti lamakauden ongelmia ja toi uusia toimipaikkoja intiaaniasiain hallintoon. Siviilien luonnonsuojelujoukot (Civilian Conversation Corps eli CCC) työllistivät paljon intiaaneja metsien istutuksessa, järvien puhdistamisessa, luonnonsuojelualueiden kunnostamisessa ja metsäpalojen sammuttamisessa. CCC:n työntekijöiden ansiosta tonkawain historiallisille maa-alueille avattiin 1930-luvun aikana Texasin ensimmäinen puisto, joka kantaa nimeä Mother Neff State Park.

Yhdysvaltain alkuperäisväestön erääksi suurimmaksi hyväntekijäksi nousi Amerikan intiaanien puolustusjärjestön (American Indian Defence Association) perustaja ja intiaanikomissaari John Collier, joka Rooseveltin toimikauden aikana onnistui parantamaan intiaanien asioita merkittävästi. Collierin avustuksella tonkawat monien muiden heimojen tavoin saivat uuden perustuslain 1938. Lakia korjailtiin myöhemmin kahteen otteeseen vuosina 1977 ja 1994.

Tonkawien nykyinen reservaatti sijaitsee Oklahomassa Kayn piirikunnassa samalla paikalla, jonka Yhdysvallat luovutti heille 1881. Heimon asioita hoitaa kolmihenkinen komitea, jonka päämajan yhteydessä Fort Oaklandissa toimivat myös bingohalli ja tonkawain kulttuuriperinnettä esittelevä museo. Vuonna 1970 tonkawain määrä oli vain 60 henkeä, mutta nyttemmin tämä määrä on kymmenkertaistunut.

Kulttuuri

Kieli

Tonkawain murre erosi selvästi ympäristön kansojen puheesta, ja on antanut tutkijoille paljon työtä. Osa kielitieteilijöistä uskoi heidän olleen lähtöisin muualta tai eläneen eristyksissä naapureistaan. Jotkut nykytutkijat pitävät tonkawia monikansallisena yhteenliittymänä, jossa eri kielet ja murteet olivat muokkautuneet erilliseksi kielikunnaksi. Tätä varsinaisten tonkawain kieltä puhuvia ryhmiä olivat yojuanet, mayeyet ja ervipiamet, mahdollisesti myös cavat, tishinit ja tohot. Monet tonkawain alaryhmät edustivat kuitenkin coahuiltecain, tunicain tai karankawain kieliperheitä. Tonkawiin monesti yhdistetyt deadoset puhuivat Louisianan atakapai-murteisiin kuulunutta bidain-kieltä.

Texasin alueen varhaiseen historiaan liitetty caddoankieli poikkesi täysin tonkawain murteesta, ja Mississipin itäpuolella hallitsivat taas muut kielet. Tonkawain esihistoria on kiinnostanut etnologeja vuosisatojen ajan, ja joidenkin tutkimusten mukaan tonkawain esi-isät olivat siirtyneet Texasiin pohjoisemmilta tasangoilta vasta 1600-luvun aikana.

Päällikkyys, heimot ja klaanit

Tasankojen paimentolaiskansojen tavoin tonkawat jakaantuivat poliittisesti itsenäisiin ryhmiin, joilla oli omat sota- ja rauhanpäällikkönsä. Päällikkyydestä päätti vanhempien miesten neuvosto.. Myöhempinä aikoina valittiin myös erillinen ylipäällikkö, jonka alaisuudessa kaikki tonkawain ryhmät omine johtajineen toimivat. Tonkawain yhteisö jakaantui 13 äidin puolelta periytyvään klaaniin, joiden jäsenyys ylitti heimorajat ja sitoi heidät yhdeksi samaksi kansaksi. Omasta klaanista ei ollut soveliasta valita puolisoa. Miehet valitsivat usein toiseksi vaimokseen tämän sisaren. Käytäntö toimi myös toisinpäin. Jos vaimo menetti miehensä, hän saattoi valita uudeksi puolisokseen tämän veljen.

Uskomukset ja juhlat

Tonkawain mokkasiinit vuodelta 1880.

Tonkawat olivat oman uskomuksensa mukaan syntyneet susista, jotka kaivoivat heidät esille Texasin maaperästä. Susitanssi, joka oli heidän tärkein seremoniansa, kuvasi heidän omaa luomistarinaansa sudesta ihmiseksi. Jokainen tanssija oli pukeutunut sudentaljaan. Monet vuosisadat tanssi pidettiin salassa ulkopuolisilta. Meskaliinikaktuksen eli peyoten käyttö visioiden herättämiseksi kuului yhtenä osana heidän myöhempiin rituaaleihinsa.

Pohjoisimmat tonkawat pitivät vuosittaisen peura- ja biisonitanssin eteläisimpien ryhmien kunnioittaessa tanssillaan maillaan eläviä pekareja (napasikoja).. Suurin osa tonkawain vanhasta kulttuurista, tansseista ja lauluista on jäänyt kuitenkin tuntemattomiksi. Hääseremonioita ei korostettu. Sen sijaan hautajaisia vietettiin näyttävästi. Suruaika kesti kolme päivää, joita seurasi neljän päivän mittainen puhdistusrituaali.

Ulkonäkö

Tonkawain käyttämä saukonnahkainen turbaani vuodelta 1880.

Tonkawat on siirtolaisten muistiinpanoissa kuvattu hoikkarakenteisiksi ja sitkeiksi. Heidän kyvystään juosta tai kävellä pitkiäkin etäisyyksiä ilman vettä ja ruokaa on myös mainintoja. Tonkawain molemmat sukupuolet maalasivat ja tatuoivat vartalonsa erilaisen kuvioin, joiden tarkoitus oli uskonnollinen. Naisten tapana oli maalata mustia juovia suunsa ympärille, neniinsä ja vartaloisensa selkäpuolelle sekä piirtää rintoihinsa pyöreitä ympyröitä.. Nahasta tehdyt vaatteet olivat yleisiä. Päähineet, myös usein nahasta tehtyjä, koristeltiin höyhenin tai sulin. Kylmillä ilmoilla pidettiin biisoniviittaa ja säärystimiä. Miehet kantoivat korvakoruja ja kaulariipuksia, jotka tehtiin simpukoista ja eläinten luista.

Ravinnonlähteet

Tonkawat metsästivät mieluummin peuraeläimiä kuin biisoneita. Heidän ruokavalikoimaansa kuuluivat myös kalat ja osterit, joita lähes kaikki tasankojen intiaanikansat inhosivat. Biisoninlihan korvikkeeksi kävivät myös jänikset, rotat, haisunäädät, kilpikonnat ja jopa kalkkarokäärmeet. lihansyönnin lisäksi tonkawien ravintoon kuului suuri valikoimia erilaisia kasvisruokia, jotka koostuivat puiden ja pensaiden juurista, hedelmistä ja siemenistä.

Lähteet

• Britten, Thomas A: The Lipan Apaches: People of Wind and Lightning, Univ of New Mexico, 2011. ISBN 978-0826345875
• La Vere, David: The Texas Indians, Texas Univ of Press, 2003. ISBN 978-1585443017 (englanniksi)
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Smith. Todd F. From Dominance to Disappearance, Univ of Nebraska Press, 2008. ISBN 978-0803220775 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti, Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7
• Waldman, Carl, Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmark Books, 2006, ISBN 978-0816062744 (englanniksi)