Wikipedia

Julius Caesar

Poliitikko ja sotilas antiikin Roomassa
Tämä artikkeli käsittelee roomalaista diktaattoria. Muut samannimiset katso Julius Caesar (täsmennyssivu).

Gaius Julius Caesar (/ˈkeːsːɑr/; lat. Gaius Iulius Caesar [ˈɡaː.i.ʊs ˈjuː.li.ʊs ˈkae̯.sar]; 12. tai 13. heinäkuuta 100 eaa.[a] – 15. maaliskuuta 44 eaa.)[b] oli roomalainen valtiomies, sotilas ja kirjailija. Hän valloitti Gallian Rooman valtakunnalle ja oli ensimmäinen roomalainen, joka yritti valloittaa Britannian. Caesar aloitti ja voitti sisällissodan, jonka jälkeen hänestä tuli valtakunnan kiistaton johtaja. Hänet julistettiin elinikäiseksi diktaattoriksi. Tyytymättömät aristokraatit murhasivat hänet tasavallan nimissä Rooman senaatin istunnossa vuonna 44 eaa. Caesarin adoptoimasta Octavianuksesta tuli ensimmäinen Rooman keisari Augustus. Arvonimi keisari on johdettu Caesarin nimestä.[4][5]

Julius Caesar
Julius Caesarin rintakuva
Julius Caesarin rintakuva
Rooman diktaattori
49–44 eaa.
Seuraaja Octavianus
Rooman konsuli
44 eaa.
46–45 eaa.
48–47 eaa.
59–58 eaa.
Henkilötiedot
Koko nimi Gaius Julius Caesar
Syntynyt12. tai 13. heinäkuuta 100 eaa.[a]
Rooma, Italia, Rooman tasavalta
Kuollut15. maaliskuuta 44 eaa. (55 vuotta)
Rooma, Italia, Rooman tasavalta
Arvonimipontifex maximus (63–44 eaa.)
pater patriae (44 eaa.)

Nuoruus ja lapsuus

muokkaa

Julius Caesar syntyi tunnettuun muttei kovin rikkaaseen patriisisukuun, joka polveutui oman ilmoituksensa mukaan sekä Aineiaasta että Venuksesta. Caesarin isän nimi oli myös Gaius Julius Caesar ja hänen äitinsä oli Aurelia Cotta. Caesarin molempien isosiskojen nimi oli Julia, joka oli feminiinimuoto isän sukunimestä (gentilicium). Ei ole täyttä varmuutta siitä, milloin nimi Caesar liitettiin Juliuksen sukuun. Yhden väittämän mukaan se periytyi esi-isältä, joka oli tappanut karthagolaisen sotanorsun ensimmäisen puunilaissodan aikana.[6] Suvun jäsenet eivät olleet menestyneet mainittavasti aikoihin, mutta Caesarin tädin Julian avioliitto kuuluisan sotapäällikön ja konsulin Gaius Mariuksen kanssa 110 eaa. toi muutoksen, jota Caesarin isä ja kolme setää osasivat hyödyntää. Vuosina 95–89 eaa. nämä neljä miestä toimivat korkea-arvoisissa asemissa preettoreina, konsuleina, kensoreina ja ainakin yksi heistä piti myös kuruulisen ediilin virkaa.[7][8]

Caesarin lapsuudesta on vain vähän tietoa. Hänen lähimpiin lapsuudentovereihinsa kerrotaan kuuluneen Marcus Tullius Cicero ja hänen veljensä Quintus, sekä näiden serkku Gaius Varro.[8] Hänen opettajinaan toimivat hänen äitinsä Aurelia sekä hänelle palkattiin kotiopettajaksi Marcus Antonius Gnipho, vapautettu orja, joka oli opiskellut kreikkaa ja tieteitä hellenistisen ajan Aleksandriassa. Gnipholta Caesar oppi latinaa, kirjallisuutta, puhetaidon alkeet ja myös kreikan kielen, jota hän käytti lausuessaan tunnetuimmat käyttöön jääneet lentävät lauseensa.[9] Lisäksi hän sai kuulla opettajaltaan kuvauksia Egyptin pyramideista ja temppeleistä, sekä Aleksanteri Suuren valloituksista.[10] Hän osoitti suurta kiinnostusta historiaan, mikä ilmeni myös hänen myöhemmistä kirjoituksistaan ja puheistaan. Caesar luki ja kirjoitti itsekin mielellään runoja, joissa hän muun muassa ylisti Herodesta ja näytelmäkirjailija Terentiusta. Hänen muihin nuoruusvuosiensa kirjallisiin teoksiin kuului näytelmä Oidipus ja kokoelmakirja sanonnoista.[8][11] Noin 15 vuoden ikäisenä Caesar avioitui Lucius Cornelius Cinnan tyttären Cornelian kanssa. Avioliitto oli järjestetty, mutta onnistunut, sillä se kesti aina siihen asti, kun Cornelia kuoli lapsivuoteelle vuosien 69–68 eaa. aikana.[12] Avioliiton yhteydessä Caesar peri oikeuden Flamen Dialiksen, Juppiterin ylipapin virkaan, johon hänet vihittäisiin aikanaan. Virka oli arvostettu ja takasi toimeentulon, mutta on mahdollista, ettei se monine rajoituksineen ja kieltoineen todellisuudessa houkutellut kunnianhimoista Caesaria, sillä Flamen Dialis ei voinut tavoitella korkeita poliittisia tai sotilaallisia virkoja. [13]

Kun Sulla kaappasi vallan Mariuksen kuoleman jälkeen vuonna 86 eaa., vaikutusvaltaiseksi noussut Juliusten suku joutui nopeasti vaikeuksiin, sillä heistä monilla oli siteitä Sullan vastustajiin ja heidän tukijoihinsa.[14] Sulla pyrki heikentämään mahdollisia vastustajiaan laskemalla arvovaltaisten roomalaisten sukujen valtaa. Yksi hänen keinoistaan oli purkaa näiden välisiä avioliittoja ja Sulla vaati myös Caesaria eroamaan vaimostaan. Caesar kuitenkin kieltäytyi, jolloin Sulla pakkolunasti hänen ja vaimonsa omaisuuden valtiolle. Proskriptiolla etsintäkuulutettu Caesar pakeni maan alle viettäen lähes jokaisen yön eri talossa. Caesarin korkea-arvoiset ystävät ja tukijat onnistuivat vetoamaan Sullaan, joka antoi periksi ja armahti hänet, tosin kieltäen häneltä oikeuden Flamen Dialiksen virkaan rangaistuksena. Caesar pystyi palaamaan julkiseen elämään, mutta koska hän oli varaton ja työtön, hän otti vastaan sotilasattasean paikan Asian provinssissa.[15][16] Idässä hän osallistui useisiin sotatoimiin. Hän taisteli esimerkiksi merirosvoja vastaan Kilikiassa. Caesarille myönnettiin muun muassa corona civica -seppele roomalaisen sotilaan hengen pelastamisesta. [17]

Vuonna 78 eaa. Sullan kuoleman jälkeen Caesar palasi Roomaan, jossa hän oli käytännössä tuntematon. Uraa havittelevalle ylhäisnuorelle yksi nopeista keinoista tavoitella huomiota oli asianajajan tehtävä, jossa oli mahdollista syyttää korkea-arvoisia virkamiehiä. Vuonna 77 eaa. Makedonian provinssista kantautui valituksia sen maaherrasta prokonsuli Gnaeus Cornelius Dolabellasta ja Caesar sai tehtäväkseen syyttää häntä korruptiosta. Dolabellan puolustajiksi tuli kokenut voimakaksikko, Gaius Aurelius Cotta ja Quintus Hortensius, joita Cicero piti noihin aikoihin Rooman taitavimpina puhujina. Caesar hävisi oikeudenkäynnin, mutta onnistui päätavoitteessaan eli maineen keräämisessä. Hänen esiintymisensä mainittiin useissa aikalaiskommenteissa. Caesarin avauspuheenvuoro oli niin vaikuttava, että hän saattoi julkaista sen omana teoksenaan oikeudenkäynnin jälkeen markkinoidakseen kykyjään tuleville toimeksiantajille. Seuraavaksi hän syytti kreikkalaisten pyynnöstä Gaius Antoniusta, jonka kerrottiin haalineen aggressiivisesti omaisuutta Mithridateen vastaisella sotaretkellä. Tällä kertaa Caesar onnistui ajamaan syytetyn niin nurkkaan, että tämä pyysi peloissaan oikeudenkäynnin lakkauttamista kansantribuunilta.[18] Noihin aikoihin syntyi hänen ainoa aviollinen lapsensa, tytär Julia.[19]

Vuonna 75 eaa. Caesar matkusti Ródokselle opiskelemaan tunnetun oraattorin Apollonios Molonin alaisena.[20] Tällä matkalla Caesar joutui farmakonísilaisten merirosvojen vangiksi. Hänestä vaadittiin 20 talentin [21] lunnaita, mutta tarinan mukaan Caesar käski merirosvoja vaatimaan 50 talenttia.[22] Tarinan versiosta riippuen Caesar joko otti osaa merirosvojen päivittäisiin askareihin ja ruumiillisiin harjoituksiin, [23] tai suhtautui hyvin halveksuvasti heihin koko vankeutensa ajan.[24] Hän myös lupasi merirosvoille ristiinnaulitsevansa heidät vapauduttuaan, mutta nämä eivät ottaneet häntä tosissaan. Lunnaiden saavuttua noin kuukauden vankeuden jälkeen Caesar vapautettiin. Hän purjehti nopeasti Milatokseen, jossa kokosi pienehkön laivaston, jonka voimin hän palasi Farmakonisiin. Hän vangitsi merirosvot ja otti heiltä lunnasrahat takaisin. Asian kuvernööri määräsi merirosvot myytäväksi orjiksi Pergamonissa, mutta Caesar matkusti paikan päälle ja käski ristiinnaulitsemaan heidät lupauksensa mukaisesti. Lievää armeliaisuutta osoittaen hän määräsi näiden kurkut leikattavaksi auki ennen ristiinnaulitsemista, mikä merkitsi hieman nopeampaa kuolemaa.[23]

Poliittinen ura

muokkaa

Caesar palasi Roomaan vuonna 73 eaa. Hän oli ottanut sitä ennen vielä osaa ensimmäisiin taisteluihin Pontoksen kuningasta Mithridates VI:ta vastaan. Roomaa kiusasi Spartacuksen johtama orjakapina. Caesar valittiin sotilastribuuniksi, mikä oli normaaliin tapaan ensiaskel hänen virkaurallaan. Vuonna 71 eaa. Preettorina toimiessaan kiinteistökeinottelijana omaisuuden luonut Marcus Crassus lupasi senaatille nostavansa kuusi legioonaa, mikäli hänelle annettaisiin johtajuus kapinan kukistamisessa. Crassus sai tahtonsa läpi, kukisti kapinan ja teloitutti Spartacuksen, mutta hänen kilpailijakseen tuli Pompeius, jonka armeija oli kukistanut Espanjaan paenneen kapinallisarmeijan loppuosan. Pompeiuksen mukaan kunnia kapinan lopettamisesta kuului enemmän hänelle. Tämä johti aluksi huonoihin väleihin konsulinvirkoja tavoittelevien Crassuksen ja Pompeiuksen välillä. Crassus antoi kuitenkin periksi senatin tukemalle Pompeiukselle, mutta pyysi tätä tukemaan omaa pyrkimystään päästä myös konsuliksi. Pompeius suostui mielellään, sillä hän halusi pitää Crassuksen kiitollisuudenvelassa itselleen. Caesar tuki Crassusta, joka valittiin myös konsuliksi. [25]

Kun Pompeiuksen ja Crassuksen virkakaudet päättyivät vuonna 69 eaa. Caesar puolestaan alkoi havittelemaan poliittista uraa.[25] Caesar nimitettiin Iberian niemimaan etelärannikon mukaisesti kulkevan Hispania ulteriorin provinssin kvestoriksi. Virka ei itsessään ollut kovin merkittävä, mutta se takasi automaattisesti hänelle paikan senaatissa ja mahdollisti yhteyksien solmimisen Rooman suurimman provinssin virkamiesten kanssa.[26][27]

Myöhemmin samana vuonna Caesarista tuli leski, kun hänen vaimonsa kuoli synnytykseen. Caesarin nuori tytär, Julia, jäi hänen hoidettavakseen. Samana vuonna myös Caesarin täti Julia kuoli. Hän suututti osan aristokraateista pitämällä edesmenneille sukulaisilleen ylistävät hautajaispuheet, huolimatta näiden sukulaisuussuhteista Cinnaan ja Mariukseen. Lisäksi tädin hautajaisissa kannettiin paarien takana Mariuksen kuvaa.[28] Caesar meni uudelleen naimisiin vuosien 68–67 eaa. aikoihin. Hänen vaimonsa Pompeia Sulla oli edesmenneen diktaattori Sullan tyttärentytär ja Sullan konsulikollega Quintus Pompeius Rufuksen pojantytär. Pompeia oli hyvin varakas, mikä auttoi Caesarin unohtamaan sen, että uuden vaimon isoisä oli tahrannut hänen setänsä maineen ja aiheuttanut hänen serkkunsa kuoleman. Avioliitto edisti myös hänen poliittisia pyrkimyksiään, sillä se auttoi häntä pitämään yllä suhteita optimaatteihin, joka oli harvainvaltaa edustanut konservatiivinen ryhmittymä senaatissa.[29][30]

Vuoden 67 eaa. aikoihin Caesar otti vastaan nimityksen Via Appian tien ylläpitäjänä. Virkaan kuului valtatien ylläpito ja myös valtatien varrella olevien palveluiden ja kaupunkien palveluiden järjestäminen ja parantelu. Tämän vuoksi viranhaltija saattoi nauttia tien varren kauppiaiden tarjoamasta rahoituksesta. Lisäksi julkisista varoista annettiin avustus tien ylläpitoa varten, mutta tavallisesti summa oli liian pieni, mikäli viranhaltija halusi lisätä kansansuosiota kuten Caesar. Hänen omaisuutensa oli melko vaatimaton, mutta kansansuosiota kaipaavana hän käytti rahoja avokätisesti.[30]

Vuonna 65 eaa. Caesar valittiin kuruuliseksi ediiliksi, jonka tehtäviin kuului järjestää yleisiä juhlia. Caesarin törsäsi ylenmääräisesti niitä järjestäessään, mutta erityisesti hänen 20 vuotta aiemmin kuolleen isänsä muiston kunnioittamiseksi pidetyt juhlat verottivat hänen varallisuuttaan raskaasti. Juhlan esityksissä muun muassa taisteli kuolemaan saakka 320 gladiaattoriparia, joiden haarniskat oli taottu hopeasta. Tavallisen kansan parissa Caesarin maine kasvoi, mutta hän velkaantui lähes perikatoon. Hänen pelastajakseen tuli Rooman rikkaimmaksi mieheksi noussut Crassus, mutta hän joutui elämään suhteellisen vaatimattomasti. Hän asui vaimonsa ja äitinsä kanssa yhä Suburassa, meluisassa ja vaatimattomassa kaupunginosassa, jossa kaupusteltiin elintarvikkeita ja jossa prostituoidut myivät itseään kadulla.[31]

Pontifex maximus

muokkaa

Caesar päätti hakea pontifex maximuksen virkaa sen edellisen haltijan Caecilius Metelluksen kuoltua 63 eaa. Tämä yleensä vanhempien valtiomiesten uran viimeiseksi asemaksi tarkoitettu elinikäinen ylipapin virka sisälsi poliittisia riskejä. Jopa sen hakeminen saattoi merkitä hänen saavuttamansa suosion kadottamista, sillä virasta kilpaili myös vaikutusvaltainen ennakkosuosikki Lutatius Catulus, sekä Servilius Vatia, joka oli aiemmin ollut Caesarin esimiehenä Vähä-Aasiassa. Lisäksi Caesaria pidettiin liian nuorena ja maallistuneena papiston johtajaksi.[32] Virasta käyty kamppailu kääntyi kuitenkin merkitsemään poliittista tappiota vain hänen kilpailijoilleen, joista epätoivoiseksi käynyt Catulus yritti jopa lahjoa Caesarin. Äänestyspäivänä lähtiessään kotoaan hän sanoi äidilleen "Äiti, tänään näet minut joko ylipappina, tai hylkiönä, pakolaisena!" Hänet kuitenkin valittiin ylipapiksi kansansuosion ja Cassuksen rahojen avulla. Itse uskonasioihin Caesar suhtautui hyvin välinpitämättömästi ja pragmaattisesti, ja hän piti virkaa lähinnä välineenä, jonka avulla hän saattoi saavuttaa omat poliittiset päämääränsä. Hän pysyi kuitenkin tehtäviensä tasalla ja oli työpaikallaan usein ensimmäisenä aamulla, vaikka juhlavat vierasillalliset venyivät joskus yöhön asti.[33] Virka toi mukanaan tyylikkään virka-asunnon, joka sijaitsi Via Sacran varressa lähellä Vestan temppeliä ja Vestan neitsyiden taloa, joiden valvominen kuului Caesarin tehtäviin. [34]

Samana vuonna Roomaa oli ravistellut konsuli Marcus Tullius Ciceroa vastaan suunnattu Catilinan salaliitto, joka yltyi sisällissodaksi. Lucius Sergius Catilinan johtamaan salaliittoon osallistui useita virkamiehiä, mutta Cicero oli saanut vihiä kapina-aikeista jo ennen sen alkua. Catalinan poistuttua Roomasta hänen tukenaan olleita virkamiehiä pidätettiin ja asetettiin tuomiolle. Tappiostaan katkera Lutatius Catulus jopa syytti Caesaria osallisuudesta salaliittoon. 5. joulukuuta senaatissa keskusteltiin salaliittolaisten tuomiosta ja Caesar piti kiihkottoman ja huolellisesti perustellun puheen, jossa hän ehdotti kuolemantuomioiden sijasta elinkautisia ehdottomia vankeusrangaistuksia, jotka toteutettaisiin eri puolella Italiaa. Salaliiton kohteena ollut Cicero ei pitänyt tästä ja kutsui optimaatteihin kuuluneen Caesarin vastustajan Marcus Porcius Caton puhumaan kuolemanrangaistuksen puolesta. Puheenvuoron aikana Cato huomasi, että Caesarille tuotiin kirje. Cato esitti uskovansa, että Caesar käy kirjeenvaihtoa salaliittolaisten kanssa ja vaati tätä esittämään kirjeen senaatille. Caton lukiessa kirjettä ääneen paljastuikin, että se olikin hänen oman sisarpuolensa Servilian lähettämä rakkauskirje Caesarille, joka oli Servilian pitkäaikainen rakastaja. Cato paiskasi kirjeen takaisin Caesarille huutaen "Pidä se, juoppolalli!" Tuomioista äänestettiin ja Caesarille kävi ilmi, että hän on jäämässä tappiolle. Hän yritti estää äänestyksen jatkamisen, mutta vartijoina toimineet equitesit ajoivat hänet ulos paljastetuilla miekoilla uhaten. Caesar pysytteli loppuvuoden senaatista ulkona, minkä ansiosta Cicero sai hänestä hetkellisen erävoiton.[35]

Avioero ja politiikan käänteet

muokkaa

Caesar vietti vuoden 62 eaa. preettorin virassa, johon hän astui 1. tammikuuta. Samana päivänä hän kutsui koolle julkisen kokouksen, jossa hän määräsi Lutatius Catuluksen tutkittavaksi, sillä Caesarin mukaan tämä oli viivytellyt tehtävässään kunnostaa Capitoliumilla oleva Juppiterin suurtemppeli. Tämä oli lähinnä kosto siitä, että Catulus oli aiemmin senaatissa esittänyt Caesarin olleen osallinen Catilinan salaliitossa. Seuraavaksi hän esitti, että salaliiton viimeisten jäsenten kukistajaksi valittaisiin Pompeius hänen vastustajansa Ciceron sijasta. Caesarin liittolainen, kansantribuuni ja Pompeiuksen legioonankomentaja Quintus Caecilius Metellus Nepos julisti esityksen forumilla, mutta Ciceron liittolainen ja Pompeiuksen vastustaja Cato tukijoineen vesitti esityksen. Tilaisuudessa nousi lisäksi pieni mellakka. Reaktiona väkivaltaisuuksiin senaatti määräsi sekä Nepoksen että Caesarin pidätettäväksi viroistaan. Nepos palasi Pompeiuksen leiriin ja Caesar vastusti määräystä aluksi, mutta käänsikin suuntaa vaistottuaan mahdollisuuden hyötyä tilanteesta ja erosi oma-aloitteisesti mainiten yhä kannattavansa esitystään. Seuraavana aamuna hänen kotitalonsa eteen ilmaantui todennäköisesti palkattu väkijoukko, joka vaati hänen palauttamistaan preettoriksi. Caesar ilmaantui kuistilleen ja vetosi paikallaolijoihin, että nämä lopettaisivat mielenilmauksen ja hajaantuisivat. Tästä vaikuttunut senaatti piti hätäkokouksen, jossa Caesaria kehuttiin arvokkaasta käytöksestä ja hänet päätettiin kutsua takaisin virkaan.[36]

Saman vuoden keväällä nousi skandaali, kun paljastui, että Publius Clodius Pulcher oli naiseksi pukeutuneena salaa päässyt vain naisille tarkoitettuihin Bona Dea -palvontamenoihin, joita vietettiin Caesarin kotona tämän vaimon Pompeian johdolla. Yläluokkaiseen Claudian sukuun kuulunut Clodius oli kvestori ja senaatin jäsen, mutta maineeltaan häntä pidettiin elostelijana ja öykkärinä.[36] Clodius hiippaili Caesarin asunnossa, kunnes eräs palvelustytöistä paljasti hänet. Todennäköisesti uteliaan Clodiuksen tarkoituksenaan oli nähdä palvonnat omin silmin, mutta huhut väittivät Pompeian olevan hänen rakastajattarensa ja päästäneen hänet salaa sisälle.[37] Vaikka Caesar itse sanoi uskovansa, että Pompeia oli syytön tapahtuneeseen, otti hän kuitenkin avioeron vaimostaan. Clodiuksen oikeudenkäynnissä Caesarilta kysyttiin eron syytä, ja hän vastasi: "Koska vaadin, että vaimoni tulee olla vapaa myös pelkistä epäilyksistäkin."[38] Kaksinaismoralismiin taipuvaisella Caesarilla puolestaan oli vuosien varrella ilmeisesti useita syrjähyppyjä, muun muassa Pompeiuksen vaimon Mucian kanssa.[39] Clodius olisi saanut kuolemantuomion mikäli hänet olisi todettu syylliseksi. Tuomio näytti varmalta, sillä Cicero pystyi todistamaan Clodiuksen käyttämää alibia vastaan. Crassus kuitenkin lahjoi valamiehistön ja Clodius vapautettiin äänin 31–25, minkä jälkeen hänet lähetettiin Sisiliaan hoitamaan kvestorinvirkaa.[40][37]

Takaisin Hispaniaan

muokkaa

Caesarin epämääräiset juonittelut olivat saattaneet hänet outoon valoon optimaattien silmissä ja hän halusi poistua Roomasta niin pian kuin mahdollista. Preettorina vietetyn vuoden jälkeen hänelle myönnettiin Hispania Ulteriorin provinssin prokonsulin virka, mutta Clodiuksen tapauksen käsittely viivytti virkaanastumista aina maaliskuuhun asti. Tällöin esiin nousi uusi ongelma, sillä Caesarille rahaa lainanneet tulivat epäluuloisiksi ja pyrkivät estämään hänen lähtönsä kaikin keinoin. Hänen velkansa oli valtava, yli 25 miljoonaa sestertiusta. Caesarin pelastajaksi tuli jälleen Crassus, joka takasi tai sovitti raskaimmat velat maksamalla velkojille 830 talenttia, eli yli 20 tonnin verran hopeaa.[41]

Hispaniassa Caesar soti menestyksekkäästi paikallisia heimoja vastaan, ja sotilaat huusivat hänet imperaattoriksi erään suuren taistelun jälkeen. Sotaretkellään hän sai haltuunsa suuren ryöstösaaliin, josta hän maksoi omia velkojaan, mutta myös osuudet sotilailleen sekä lähetti suuren osan odotusten mukaisesti Roomaan. Näistä ansioista Caesarille myönnettiin triumfi, voittajan paraati Rooman halki. Provinssia koetteli taloudellinen kriisi, joten siviilipolitiikassaan Caesar keräsi suosiota purkamalla 70-luvulta eaa. voimassa olleen rangaistusveron ja antamalla asetuksen, joka kielsi velkojia perimästä enempää kuin kaksi kolmasosaa velallisen vuotuisista ansioista. Omista jättimäisistä velkoistaan Caesar näytti onnistuneen hoitamaan valtaosan Hispanian vuotensa aikana. Keinoista, joilla hän keräsi tarvittavan summan ei ole varmuutta. On epäilty, että hän kiristi provinssin asukkailta kiskuriveroja tai ryösti sotaretkellään myös rauhanomaisia kyliä. Tämä on epätodennäköistä, sillä hänen poliittiset vihollisensa Roomassa olisivat luultavimmin nostaneet vastaavista rikoksista hälyn. Sen vuoksi on todennäköisempää, että Caesar käytti hyväksyttyjä keinoja. Yksi näistä oli keräyskierrokset provinssissa. Caesar saattoi pyytää lahjoituksia itselleen varakkaalta maa-aatelilta ja liikemiehiltä, jotka saattoivat olla valmiitakin maksamaan saadakseen suosiollisen kontaktin Roomaan.[42]

Caesarin Triumfi osoittautui kuitenkin ongelmaksi, koska Caesar halusi asettua ehdolle konsuliksi vuonna 59 eaa. Vaalissa oli oltava henkilökohtaisesti paikalla Rooman kaupungissa. Lain mukaan voittokulkuettaan odottava sotapäällikkö ei kuitenkaan voinut astua kaupunkiin ennen sitä. Tämän katsottiin näet vievän hänen pyhän imperium-valtansa. Caesar pyysi poikkeuslupaa asettua ehdolle in absentia (poissa olevana), mutta Cato esti hänen anomuksensa käsittelyn senaatissa pitämällä erittäin pitkän puheen. Caesar luopui triumfista ja päätti asettua ehdolle konsuliksi.[43]

Triumviraatti

muokkaa
 
Caesaria esittävä patsas. Plutarkhos kertoo Caesarin olleen vaaleaihoinen ja kapea kasvoiltaan. Hänen mukaansa Caesar myös kärsi epilepsiasta ja toistuvista päänsäryistä.[44]

Caesarilla oli kansan suosio takanaan, mutta taatakseen menestyksensä hän liittoutui nyt rikkaan Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa muodostaen ensimmäisen triumviraatin. Tämä oli epävirallinen liitto, jonka oli tarkoitus edistää kaikkien osanottajien etua. Hän antoi liiton vakuudeksi ainoan tyttärensä Julian Pompeiukselle vaimoksi. Crassus ja Pompeius kustansivat Caesarin kulut konsulinvaalin yhteydessä, ja Caesar taas lupasi ajaa Crassuksen ja Pompeiuksen mieleistä politiikkaa.[45]

Pompeiuksella oli myös suuri kansansuosio ja paljon veteraaneja tukenaan. Tasavallan lopunaikojen sekavassa ilmapiirissä poliittisia päätöksiä vauhditettiin usein väkivallalla, ja veteraanit muodostivat uskollisen tukijoukon, joka voitiin tarvittaessa mobilisoida rähinöimään kaduilla tai äänestyksiin. Caesarin konsulikumppaniksi optimaatit saivat valituksi Marcus Calpurnius Bibuluksen. Senaatti yritti suitsia Caesarin valtaa määräämällä hänen konsulikautensa jälkeiseksi provinssiksi eli vastuualueeksi tyhjänpäiväisen toimen "metsät ja karjapolut", joka ilmeisesti tarkoitti jonkinlaista metsänhoitajan tointa.[46]

Konsuli

muokkaa

Caesar ryhtyi täyttämään lupauksiaan kumppaneilleen tultuaan valituksi. Hän esitti senaatille Pompeiukselle mieluisen maalain, joka kuitenkin hylättiin. Niinpä Caesar vei esityksensä kansankokoukseen. Optimaattien kanssa liittoutuneet kansantribuunit kuitenkin kaatoivat lain veto-oikeudellaan. Tämän seurauksena Pompeius lähetti veteraanisotilaansa mellakoimaan Forumille. Lain vastustajat heitettiin väkivalloin ulos Forumilta ja laki hyväksyttiin. Bibulus yritti vielä estää lain voimaantulon kutsumalla senaatin koolle kotiinsa. Tämä ei onnistunut, joten Bibulus vetäytyi kotiinsa eikä suostunut tulemaan ulos, vaan ilmoitti odottavansa enteitä. Bibuluksen olisi teknisesti ottaen pitänyt pystyä estämään lain voimaantulo, mutta (laittomasti) kukaan ei välittänyt konsulin mielipiteestä, ja näin Caesarin laki tuli voimaan. Maalaki toimi kuitenkin puutteellisesti. Sen oli tarkoitus asuttaa kyllästyneitä veteraaneja ja helpottaa kaupunkiköyhälistön asemaa, mutta maanjakotoimikunnan toiminta kangerteli. Pompeiukselle kuitenkin riitti, että hänen veteraaninsa saatiin asutettua ja tämä lailla jotenkuten saavutettiin. Kun Bibulus ei hoitanut konsulintehtäviään, Roomassa viisasteltiin, että sen ja sen asiakirjan ovat kirjoittaneet Julius ja Caesar.[47]

Seuraavaksi saatettiin virallisesti voimaan Pompeiuksen sotaretkillään valtakunnan itäosiin luoma hallintomalli. Crassuksen toiveesta publikaaneille palautettiin osa heidän keräämistään tuloista hämäräperäisessä rahansiirtelyoperaatiossa. Caesarille annettiin seuraavaksi poikkeuksellinen neljän vuoden prokonsulin imperium Galliaan ja Illyriaan. Tästä seurasi yksi maailmanhistorian kuuluisimmista sotaretkistä. On ironista, että Pompeius oli näin keskeisellä sijalla tapahtumaketjussa, jonka seurauksena hän menetti päänsä kaukaisessa Egyptissä vuosia myöhemmin.[48]

Gallian sota

muokkaa
 
Caesarin tärkeimmät taistelut.
Pääartikkeli Gallian sota

Konsulikautensa loputtua Caesar pääsi viideksi vuodeksi prokonsuliksi Gallia Cisalpinaan ja Illyriaan. Hän kuitenkin aloitti Gallian sodan, jossa Gallia ja osa Germaniaa liitettiin Roomaan. Kun Caesar vuonna 59 eaa. otti provinssin haltuunsa, hän sai kuulla helvetialaisten aikeista kulkea Roomalle kuuluvien alueiden läpi. Helvetialaiset olivat joutuneet liikkeelle germaaniheimo sveebien luoman paineen vuoksi. Caesar katsoi hetkensä tulleen. Hän viivytteli ensin vastausta helvetialaisten läpikulkupyyntöön. Kun turhautuneet helvetialaiset yrittivät tulla alueelle väkisin, Caesar kokosi heti yhteen saatavilla olevat joukot ja aloitti taistelun. Caesarin omien propagandaksi tarkoitettujen sanojen mukaan 370 000 vastustajasta (joihin kuului naisia ja lapsia) vain 130 000 selvisi taistelusta hengissä. Samalla hän kulki armeijoineen pitkälle Rooman alueiden ulkopuolelle. Vieras armeija luonnollisesti vihastutti monia itsenäisiä gallialaisheimoja. Caesarin voitto herätti huomiota myös Roomassa.[49]

Seuraavaksi Caesar hyökkäsi sveebien kimppuun, joita vastaan gallialaisheimot olivat pyytäneet Caesarilta apua. Vuonna 57 eaa. Caesar löi belgit, jotka olivat koonneet armeijaa roomalaisten aiheuttaman uhan varalle. Seuraavana vuonna Caesar joutui lähettämään joukkojaan ympäri Galliaa kukistamaan pienempiä kapinayrityksiä. Muun muassa Crassuksen poika Publius Crassus lähetettiin Akvitaniaan ja Decimus Junius Brutus Albinus, sittemmin Caesarin murhaaja, lähetettiin kukistamaan rannikolla eläviä venetejä. Lopulta monet heimot saatiin kukistettua ja Roomaan lähetettiin satoja tuhansia vankeja orjiksi.[49]

Silta Reinillä ja retki Britanniaan

muokkaa
 
Roomalaisten Reinin yli rakentama silta.

Vuonna 56 eaa. Caesar sopi Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa, että hänen prokonsulikauttaan jatkettaisiin ja että Crassus ja Pompeius valittaisiin konsuleiksi seuraavana vuonna. Crassuksen tuli saada konsulikautensa jälkeen provinssikseen Syyria ja Pompeiuksen Hispania. Tämän jälkeen Caesar palasi joukkojensa pariin valmistelemaan hyökkäystä Britanniaan. Mutta ennen sitä hän joutui taistelemaan germaaneja vastaan, jotka olivat ylittäneet Reinin. Lyötyään Galliaan hyökänneet germaanit Caesar päätti rakennuttaa sillan Reinin yli. Tarkoituksena oli näyttää "barbaareille", kuinka mahtava Rooman armeija oli. Pian sillan valmistuttua läheiset heimot lähettivät panttivankeja Caesarille. Saatuaan näin selustansa suojattua Caesar lähti kahden legioonan voimin Britanniaan. Vaikka roomalaiset löivätkin paikalliset heimot, oli heidän palattava sen jälkeen, kun heidän laivastonsa vaurioitui myrskyssä. Vuonna 54 eaa. Caesar teki uuden yrityksen 800 laivan voimin, mutta tämäkään hyökkäys ei tuottanut pysyviä tuloksia. Samana vuonna Caesarin tytär Julia kuoli synnytyksen yhteydessä. Seuraavana vuonna Crassus sai surmansa sodassa parthialaisia vastaan. Pompeiuksen ja Caesarin välit viilenivät, ja Pompeius menikin naimisiin Caesarin vihamiehen, Metellus Scipion, tyttären kanssa.[50]

Vuonna 52 eaa. Galliassa syttyi suuri kapina erään nuoren gallialaispäällikön, Vercingetorixin, johdolla. Moninaisten vaiheiden jälkeen Caesar sai Vercingetorixin ja tämän 80 000 sotilasta piiritettyä Alesian kaupunkiin. Alesian piiritys on eräs sotahistorian kuuluisimmista piirityksistä. Caesar rakennutti kaupungin ympärille muureja ja vallihautoja, joiden tarkoitus oli pitää gallit kaupungissa. Piiritysrenkaan ympärille rakennettiin myös ulospäin suuntautuvia puolustusasemia estämään Vercingetorixin veljen johtamien liittolaisten pääsy kaupunkiin ja sitä piirittävien roomalaisten kimppuun. Vaikka liittolaiset yrittivätkin murtaa roomalaisten saartorenkaan, saivat roomalaiset lopulta heidät lyötyä. Vercingetorixin oli pakko antautua.[49]

Roomassa järjestettiin Caesarin Alesiassa saaman voiton kunniaksi kahdenkymmenen päivän supplicatio-juhla. Sota jatkui kuitenkin yhä, koska yksittäiset heimot jatkoivat vastarintaa. Viimein vuonna 50 eaa. merkittävät kapinat oli saatu kukistettua. Caesarin menestys oli kuitenkin aiheuttanut närää Roomassa, jossa epäiltiin menestyksekkään sotapäällikön pyrkivän Rooman kuninkaaksi. Sodan loputtua poliittisen tilanteen kärjistyminen oli väistämätöntä.[49]

Kansalaissota

muokkaa
 
Caesaria esittävä patsas Vatikaanin museossa Roomassa. Tarinan mukaan Caesar tapasi kammata tukkansa eteenpäin peittääkseen vetäytyvän hiusrajansa.
Pääartikkeli: Julius Caesarin kansalaissota

Gallian sota kasvatti Caesarin mainetta Roomassa nopeasti. Tämä kasvatti myös hänen vastustajiensa epäilyjä. Caesaria oli yritetty saada palaamaan Roomaan jo 51 eaa. Lopulta vuonna 50 eaa. Caesar määrättiin palaamaan Roomaan, koska hänen virka-aikansa prokonsulina oli ohi. Lisäksi senaatti kielsi häntä asettumasta ehdolle konsuliksi poissa olevana. Caesar tiesi, että hänet eliminoitaisiin Roomassa ilman konsulin aseman tuomaa immuniteettia. Samalla Pompeiuksen, joka oli ainoa henkilö, joka olisi voinut auttaa Caesaria, edut olivat yhä selvemmin ristiriidassa Caesarin etujen kanssa. Erimielisyyksiä soviteltiin kiivaasti mutta tuloksetta. Tilanne senaatissa kärjistyi, kun Caesarin tukijat vaativat, että valtatasapainon säilyttämiseksi myös Pompeiuksen olisi luovuttava legioonistaan. Vuoden 49 eaa. tammikuussa senaatti hylkäsi Pompeiuksen tuella Caesarin viimeisen sovintoehdotuksen. Senaatti antoi senatus consultum ultimum -päätöksen, jossa konsuleita ja muita valittuja virkamiehiä vaadittiin suojelemaan tasavaltaa Caesarilta.[43]

Caesar oli jättänyt suurimman osan armeijastaan Galliaan, kun hän oli yhden legioonan voimin tullut Ravennaan tarkkailemaan tilanteen kehitystä Roomassa. Senaatti uskoi, ettei hän näin vähillä joukoilla pystyisi tekemään mitään. 10. tammikuuta Caesar sai tiedon senaatin päätöksestä. Caesar oli jo aiemmin lähettänyt VIII ja XII legioonille käskyn matkustaa Italiaan.[49] Hän vaati nyt luonaan ollutta XIII legioonaansa puolustamaan päällikkönsä mainetta ja arvovaltaa ja marssi tämän jälkeen kohti provinssinsa rajaa, jonka muodosti pieni Rubikonjoki. Gallian ja Rooman rajana toimineen joen rannasta tuli näyttämö, jonka tapahtumat on kirjattu historiaan symboliarvonsa vuoksi. Sillalla Caesar piti puheen, jossa hän sanoi Galliaan jäämisen merkitsevän vaaraa itselleen, kun taas askel eteenpäin merkitsisi vaaraa koko Rooman valtakunnalle. Plutarkhos kertoo paikalle ilmestyneen huilua soittavan yliluonnollisen henkiolennon, joka soitollaan ja teoillaan kehotti paikallaolijoita jatkamaan kohti Roomaa. Todellisuudessa henkiolennon sijasta kiihottajana toimi todennäköisesti yksi Caesarin upseereista. Tämän jälkeen Caesarin kerrotaan lausuneen näytelmäkirjailija Menandrosta lainaten kreikaksi "Ἀνερρίφθω κύβος" (Anerriftho kybos), "Lentäköön noppa".[51] Historioitsija Suetonius esittää lauseen latinaksi "Iacta alea est", "Arpa on heitetty" (nykyisin usein muodossa "Alea iacta est"). Perääntyminen ei ollut mahdollista, sillä Caesar tiesi hyvin, että rajajoen ylitys Italiaan aseistetun legioonan johtajana oli vihamielinen ele Rooman valtiota vastaan.[52]

Italiasta Egyptiin

muokkaa

Caesarin saapuessa Italiaan Pompeiuksella oli siellä kaksi legioonaa ja kutsunnat käynnissä. Pompeiuksen legioonat olivat kuitenkin epäluotettavia ja uusista joukoista ei ollut vastusta Caesarin kokeneille sotilaille. Caesar pystyi etenemään lähes ilman vastarintaa. Caesarin viholliset pakenivat Roomasta.[53] Taitava sotapäällikkö Pompeius ymmärsi, ettei hän kyennyt enää puolustamaan Italiaa ja päätti vetäytyä Kreikkaan hankkimaan vahvistuksia. Pompeius vei mukanaan myös joukon Caesaria vastustaneita senaattoreita ja virkamiehiä.[54] Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet. Esimerkiksi Cicero oli siirtynyt Formiaehen. Matkallaan Roomaan Caesar pysähtyi siellä ja koetti taivutella Ciceron palaamaan Roomaan, koska tämä oli arvostettu henkilö senaattorien joukossa. Cicero kirjoitti myöhemmin ystävälleen, että Caesar ei ollut ilahtunut hänen vastauksestaan.[55]

Kun Caesar saapui Roomaan, hän ryösti valtion vararahaston sotimisensa rahoittamiseen. Hänet valittiin diktaattoriksi. Vain yhdentoista päivän päästä hän luopui diktaattorinvallasta ja tyytyi konsulin arvoon. Kun Caesarin Gallian legioonat saapuivat, hän lähti yhdeksän legioonan voimin Hispaniaan, jonne Pompeius oli jättänyt seitsemän legioonaa. Kukistettuaan Hispanian legioonat miltei verettömässä kampanjassa Caesar palasi lyhyeksi aikaa Italiaan, ennen kuin jatkoi matkaansa Kreikkaan kahdeksan legioonan kanssa. Caesar ja Pompeius kohtasivat 10. heinäkuuta 48 eaa. Dyrrhakhionin taistelussa. Caesar oli vähällä hävitä, mutta hänen onnistui perääntyä Thessaliaan, jossa hän kukisti Pompeiuksen Farsaloksen taistelussa.[49] Taistelun jälkeen Pompeius pakeni itään ja suuri osa hänen joukoistaan antautui Caesarille. Kun uutiset ratkaisevasta voitosta saapuivat Roomaan, Caesaria kannattaneet juhlivat. Ilohuutoihin yhtyivät myös sekä Pompeiuksen kannattajat että yleensä Caesaria vastustaneet, joskin vastentahtoisesti ja tulevaisuudeestaan huolehtien, sillä Caesarilla oli runsaasti vakoojia ja ilmiantajia Roomassa. Hänet nimitettiin diktaattoriksi uudelleen, mutta sen sijaan, että Caesar olisi palannut Roomaan juhlimaan hän jatkoi Pompeiuksen metsästämistä ja lähetti sijaishallitsijakseen Italian kuvernööriksi nimittämänsä Marcus Antoniuksen. Uusi valta ei sujunut ilman ongelmia, sillä Marcus Antonius keskittyi lähinnä ylelliseen elämään ja huolehtimaan oman varallisuutensa kartuttamisesta. [56]

Pompeius etsi turvapaikkaa Egyptistä. Tämä huolestutti lapsikuningas Ptolemaios XIII:n neuvonantajia, sillä he eivät halunneet Egyptistä Rooman sisällissodan uutta näyttämöä, joten he päättivät salamurhauttaa hänet. Ptolemaioksen armeijaan loikanneet Pompeiuksen omat upseerit surmasivat hänet rantautumisen yhteydessä. Caesarin saapui Egyptiin 35 sotalaivasta ja 4 000 miehestä koostuvan kaartin kanssa. Vastaanottotilaisuudessa Pompeiuksen upseerit ojensivat hänelle entisen komentajansa palsamoidun pään ja tämän sinettisormuksen odottaen kiitosta, mutta sen sijaan Caesar kauhistui nähtyään aiemman ystävänsä ja kaltaisensa roomalaisen suurmiehen jäännökset. Plutarkhoksen mukaan Caesar itki tilaisuudessa, mutta hän otti kuitenkin vastaan Pompeiuksen sormuksen.[57]

Aleksandrian sota

muokkaa

Egyptin tilanne oli Caesarin saapuessa epävakaa. Sijaishallitsijansa Potheinoksen ohjaama Ptolemaios oli parhaillaan sodassa aikaisemman hallitsijakumppaninsa ja siskonsa Kleopatra VII:n kanssa, jonka hän oli onnistunut ajamaan pois maasta. Kleopatra oli kuitenkin palannut vaatimaan oikeuttaan valtaistuimeen johtaen uutta armeijaa. Caesar päätti ryhtyä sovittelijaksi ja otti majapaikakseen kuninkaan palatsin Aleksandriassa, vaikka hänellä ei ollut edes kokonaista legioonaa mukanaan. Hän nosti itsensä tuomarin asemaan ja vaati, että sekä Ptolemaioksen että Kleopatran tulisi esittää valtavaatimuksensa suoraan hänelle. Egyptiläiset eivät yleensä olleet ollenkaan tyytyväisiä Caesarin imperialistiseen käyttäytymiseen ja osoittivat voimakkaasti mieltään häntä vastaan, mutta kun Kleopatra kuuli Caesarin vaatimuksesta, hän päätti turvautua rohkeaan juoneen. Hän salakuljetutti itsensä käärittynä sisilialaisen kauppiaan Apollodoruksen koristeelliseen lahjamattoon. Matto avattiin palatsissa Caesarin edessä ja yllätyksenä roomalaiselle esiin pomppasi 21-vuotias viehätysvoimainen kuningatar.[58] Kleopatran tempaus miellytti 52-vuotiasta Caesaria suuresti. Hän löysi Kleopatrasta monia yhtäläisyyksiä itseensä, sillä nuoresta iästään huolimatta Kleopatra oli korkeasti oppinut ja älykäs, sekä lisäksi hyvin määrätietoinen ja kunnianhimoinen. Caesar teki päätöksensä saman päivän aikana: Kleopatra sai takaisin hallitsijuutensa Ptolemaioksen kanssa ja sisaruspari vihittäisiin nimelliseen avioliittoon egyptiläisen kuninkaallisen tavan mukaan. Päätöksenteon jälkeen Caesarista ja Kleopatrasta tuli nopeasti lemmenpari.[59]

 
Caesar oli ensimmäinen ihminen, joka kuvattiin Rooman tasavallan kolikossa jo elinaikanaan.

Päätös ei tyydyttänyt kaikkia osapuolia. Potheinos ja Ptolemaios karkasivat palatsista, nostattivat mellakoita ja lietsoivat vastarintaa. Aleksandrian kuninkaallinen palatsi joutui pian piiritetyksi. Ptolemaioksen vastustus sinetöi Caesarin ja Kleopatran liittolaisuuden.[60] Caesarin avuksi riensi lopulta hänen liittolaisensa Mithridates Pergamonilainen ja muita roomalaisille uskollisia joukkoja.[61] Heidän avullaan Caesar sai lyötyä Ptolemaioksen joukot niin merellä kuin maalla. Sisällissota ratkesi Niilin taistelussa ja pakoon ajettu Ptolemaios kuoli tapaturmaisesti. Caesar asetti Kleopatran valtaistuimelle. Kleopatra meni myös tavan mukaan naimisiin nuoremman veljensä Ptolemaios XIV:n kanssa. Vaikka Caesarilla oli yhä vastustajia Egyptissä, Kleopatra houkutteli Caesarin jäämään lomalle, kaksi kuukautta kestäneelle Niilin yläjuoksulle suuntautuneelle jokiristeilylle. Loman jälkeen Caesar palasi Roomaan jättäen taakseen avioliittoa toivoneen Kleopatran, joka synnytti pian pojan, Ptolemaios XV:n. Kuningatar nimesi Caesarin pojan isäksi, mitä tämä ei koskaan julkisesti tunnustanut.[62]

Kansalaissodan loppu

muokkaa

Caesarin poissa ollessa hänen vastustajansa olivat taas alkaneet toimiin. Samalla myös Rooman vanhan vihollisen Pontoksen kuninkaan Mithridates VI:n poika Farnakes oli hyökännyt Roomaa vastaan. Caesar murskasi Farnakeen joukot Zelan taistelussa täydellisesti. Yksi päätekijä tähän oli Farnakeen joukkojen virheellinen taistelutaktiikka: he hyökkäsivät mäelle leiriytyneiden roomalaisten kimppuun ylämäkeen. Taistelun jälkeen hän tiettävästi kirjoitti ystävälleen "Veni, vidi, vici" (Tulin, näin, voitin),[63] tarkoittaen taistelun suhteellista helppoutta.[49]

Palattuaan vähäksi aikaa Roomaan Caesar matkusti Afrikkaan, jonne hänen vastustajansa olivat kokoontuneet. Vuonna 46 eaa. Caesar kukisti Cato nuoremman ja Metellus Scipion joukot Thapsuksen taistelussa. Pompeiuksen pojat Gnaeus Pompeius ja Sextus Pompeius pakenivat Hispaniaan, jonne Caesar saapui vuoden 46 eaa. joulukuussa. Vuoden 45 eaa. maaliskuussa joukot kohtasivat Mundan taistelussa. Vihollisella oli hyvät asemat, ja Caesarin väsyneet sotilaat niskuroivat. Vasta pitkän ja verisen taistelun jälkeen saivat Caesarin joukot heidät kukistettua.[49]

Diktaattori

muokkaa

Caesar palasi Italiaan syyskuussa 45 eaa. Senaatti ei enää vastustanut Caesaria, ja hän armahtikin melkein kaikki entiset vihollisensa. Palatessaan Roomaan Caesar luopui neljännestä konsulikaudestaan, jonka aikana hän oli toiminut konsulina yksinään. Senaatti kuitenkin teki Caesarista elinikäisen konsulin. Hän sai myös vallan päättää provinssien maaherrojen viroista; tätä ennen ne oli valittu arvalla. Caesarin syntymäkuukausi Quintilis nimettiin uudelleen hänen mukaansa Iuliukseksi (heinäkuu). Hänelle annettiin myös arvonimi pater patriae (isänmaan isä). Vuonna 44 eaa. Caesarista tehtiin elinikäinen diktaattori, dictator perpetuus. Jotkut Rooman asukkaista alkoivatkin kutsua Caesaria kuninkaaksi. 15. helmikuuta Lupercalia-juhlan aikana Marcus Antonius yritti asettaa diadeemin Caesarin päähän. Caesar kuitenkin hylkäsi tämän tarjouksen ja julisti, ettei halunnut kuninkaaksi.[64]

Kuninkaaksi julistautuminen oli pahinta, mitä Caesar olisi voinut tehdä, sillä tasavaltalaisuudestaan ylpeät roomalaiset olivat erittäin epäluuloisia kaikkien kuninkuuden tavoittelijoiden suhteen. Perinteistä diktaattorin virkaa karsastettiin selvästi vähemmän. Kansa puhkesikin suosionosoituksiin, kun Caesar kieltäytyi diadeemista.[65]

Huhtikuussa 44 eaa. Caesar aikoi lähteä sotaretkelle Parthiaa vastaan aikeinaan kostaa Crassuksen tappio. Caesar oli aina enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko, ja hän oli nopeasti kyllästynyt pääkaupungin elämään. Hänen vastustajansa päättivät, että heidän oli toimittava ennen Caesarin matkaanlähtöä, jos he aikoivat koskaan päästä hänestä eroon.[66]

Kuolema

muokkaa
 
Vincenzo Camuccinin maalaus Caesarin murhasta, 1798.
 
Keskiaikaista kuvitusta Ovidiuksen Muodonmuutoksiin. Caesar muuttuu kuvassa murhan jälkeen jumalaksi.

Gaius Julius Caesarin viimeinen päivä alkoi tyypilliseen tapaan 15. maaliskuuta 44 eaa. Oli maaliskuun idus, joten Caesar osallistui tapansa mukaisesti senaatin kokoukseen. Kirjailijat kertovat päivän alun olleen täynnä huonoja enteitä, muun muassa etruski haruspeksi Spurinna oli kuulemma vihjaillut Caesarin viimeisen päivän tulleen.[67]

Senaatissa alun uhriseremonioiden jälkeen hän asettui paikalleen kultaiselle tuolille senaatin suuressa kokoontumissalissa, kuten useasti aiemminkin. Caesar ei kuitenkaan aavistanut, että lukuisten senaattorien joukossa oli jo pitkään kytenyt ajatus diktaattorin murhasta ja vanhan hallitustavan palauttamisesta. Hän ei myöskään näin ollen tiennyt sitä, että murhan ajankohdaksi oli valittu juuri tuo päivä, 15. maaliskuuta, senaatin kokoontuessa.[68] Senaatin kokous pidettiin tuolloin Pompeiuksen kuuriassa.[69]

Caesarin istuuduttua paikalleen salissa alkoi joukko senaattoreita liikehtiä häntä kohti. Näiden miesten joukossa oli myös useita, joita Caesar piti hyvinä ystävinään. Järkytys olikin suuri, kun miehet, joiden joukossa muun muassa Brutus ja Cassius seisoivat, vetivät tikarinsa esiin ja hyökkäsivät kohti Caesaria. Ensimmäinen lukuisista tikariniskuista, joko Cassiuksen tai Cascan, osui Caesarin kurkkuun. Caesarilla ei ollut asetta mukanaan eikä hän tavannut käyttää henkivartijoita, mutta hän yritti kamppailla hyökkääjiä vastaan terävällä kirjoitinpuikollaan.[70]

Pian Caesar kuitenkin tajusi ympärilleen kerääntyneiden vihollisten ylivoiman. Hän oli joutunut loukkuun senaatin saliin eikä voinut paeta minnekään. Caesar ehti saada lukuisia tikariniskuja ennen kuin lyyhistyi maahan entisen ystävänsä ja vihollisensa Pompeiuksen patsaan juureen. Viimeisillä hetkillään hän veti voitettuna toogansa päänsä yli ja lakkasi tekemästä vastarintaa. Jokainen salaliittolainen iski Caesaria tikarillaan, ja nämä 23 haavaa koituivat nopeasti hänen kuolemakseen.[71]

Murhan syyt

muokkaa
 
Dramatisoitu näkemys Julius Caesarin murhasta. Karl von Pilotyn maalaus vuodelta 1865.

Murhaajien julkilausuttuna motiivina oli pyrkimys palauttaa tasavaltainen hallitusmuoto Caesarin yksinvallan sijaan. Murhaajien on kuitenkin arveltu pyrkineen parantamaan ennen muuta senaattorisäädyn Caesarin aikana heikentynyttä asemaa. Yksi murhaajista oli Caesarin adoptoima Marcus Junius Brutus Albinus, jolle Caesar oli avannut tien menestykseen. Murhaajien joukossa oli monia, jotka Caesar oli armahtanut ja joiden uraa hän oli edistänyt. Rooman politiikassa liittolaissuhteet kuitenkin vaihtuivat nopeasti, Caesar tiesti tämän varsin hyvin, tyytymättömyys Caesarin kopeaan käytökseen lienee ollut laajalle levinnyttä.[72]

Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. Suetonius kertoo niiden olleen "καὶ σὺ τέκνον;" (kai sy teknon?, sinäkin poikani?). William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on todennäköisesti Shakespearen keksintöä. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet.[68]

Perhe

muokkaa

Caesar oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen vaimo, Lucius Cornelius Cinnan tytär Cornelia Cinnilla, kuoli synnytyksessä. Toisesta vaimostaan, Lucius Cornelius Sullan lapsenlapsesta Pompeia Sullasta, Caesar erosi. Caesarin kolmas vaimo oli Calpurnia, Lucius Calpurnius Pison tytär.[73]

Caesar sai Cornelia Cinnillan kanssa tyttären, Julian. Testamentissaan Caesar myös adoptoi Gaius Octaviuksen, josta tuli näin Gaius Julius Caesar ja sittemmin pitkien sotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus.[74]

Egyptin kuningattaren Kleopatra VII:n väittämän mukaan Caesar olisi ollut hänen poikansa, ja myöhemmän Egyptin kuningas Ptolemaios XV:n, isä. Tähän viitaten Ptolemaiosta kutsuttiin jopa nimellä Caesarion (kreikkalaisittain Kaisarion, oik. Ptolemaios XV Filopator Filometor Kaisar). Ptolemaioksen syntymäpäivästä on jäänyt todisteeksi tämän hautakivi, jossa syntymäpäiväksi ilmoitetaan 23. kesäkuuta vuonna 47 eaa. nykyisen ajanlaskun mukaan. Mikäli syntymäpäivä pitää paikkansa Caesarin isyys jää melko epätodennäköiseksi. Ptolemaioksen syntymän aikaan Caesar oli 53-vuotias, kolmatta kertaa naimisissa ja hänellä oli ollut vuosikymmenten aikana useita rakastajattaria, mutta tytärtään lukuun ottamatta Caesar oli ollut hedelmätön koko elämänsä ajan. Tämän vuoksi pojan syntyminen nopeasti lyhyen tuttavuuden aikana on biologisesti katsoen epätodennäköistä. Lisäksi Kleopatralla saattoi olla muitakin motiiveja ilmoittaa Caesar poikansa isäksi, sillä Caesar oli tuolloin Rooman ja koko Välimeren alueen mahtavin mies. Hänen isyytensä toi sekä Ptolemaiokselle että Kleopatralle hallinnollista ja poliittista uskottavuutta, oli se sitten todellinen tai pelkästään nimellinen. Marcus Antoniuksen senaatille kertoman mukaan Caesar oli jopa tunnustanut Ptolemaioksen isyyden lähimmille ystävilleen. Tämäkään ei vielä varmista isyyttä, sillä puheillaan Caesar saattoi vain pyrkiä vahvistamaan kuvaa viriiliydestään ja Kleopatran suhteen hän saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hänen ei voitu odottaa avioituvan kenenkään muun kuin roomalaisen kanssa.[75]

Antiikin lähteissä mainitaan myös usein, että Caesarilla oli homoseksuaalisia suhteita, yksi näistä olisi ollut Bithynian kuningas Nikomedes IV:n, jonka hovissa Caesar oli nauttinut kestiystävyyttä nuorena miehenä. Caesaria tiettävästi pilkattiin pitkään tämän jälkeen "Bithynian kuningattareksi". Homoseksuaaliset suhteet olivat antiikin maailmassa erilaisessa asemassa kuin myöhempinä aikoina kristillisessä maailmassa, ja etenkin yläluokan keskuudessa ja Kreikassa niiden katsottiin olevan normaaleja. Epäsopivana pidettiin kuitenkin ylhäisen miehen esiintymistä alisteisessa tai feminiinisessä roolissa homoseksuaalisessa suhteessa, niin kuin Caesarin väitettiin nuoruudessaan tehneen.[76]

Jälkivaikutuksia

muokkaa
 
Julius Caesarin patsas Forum Romanumin laidalla.

Caesar on yksi parhaiten tunnetuista antiikin Rooman hahmoista: "poikkeusyksilö", jonka toimet niin hyvässä kuin pahassakin ovat vaikuttaneet pitkään. Sotapäälliköt, valtiomiehet ja diktaattorit ovat usein tutkineet, ihailleet tai yrittäneet jäljitellä hänen toimintaansa. Yhdysvaltojen kouluissa Caesarin teoksia on käytetty latinan lukemistona 1700-luvun loppupuolelta asti, ja ainakin alkuvaiheessa teosvalinnalla oli myös poliittisia motiiveja.[77]

Eräs näkyvä jälki Caesarista on ajanlaskussa, jossa heinäkuun nimi on edelleen useilla kielillä johdos nimestä Julius.[78] Lisäksi hänen Egyptistä mukanaan tuoma kalenteriuudistuksensa oli varsin pysyvää laatua.[79]

Caesarista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja näytelmiä, tunnetuimpana William Shakespearen näytelmä Julius Caesar. Caesaria on käytetty myös nykyisessä populaarikulttuurissa, kuten elokuvissa ja sarjakuvissa, ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Asterix seikkailee -sarjassa, jossa hän toimii antagonistina. Elokuvasovitukset ovat yleensä perustuneet Shakespearen näytelmään. Ensimmäinen näistä tehtiin jo vuonna 1908, ja yksi tunnetuimmista lienee vuoden 1953 versio, jossa Marlon Brando näytteli Marcus Antoniusta.[80] Vuosina 2005–2007 ilmestyi HBO:n televisiosarja Rooma, joka kuvaa muun muassa Caesarin ja hänen lähipiirinsä elämää Gallian valloituksesta eteenpäin.[81][82]

Kirjallisuutta

muokkaa

Caesarin oma tuotanto

muokkaa

Omana elinaikanaan Caesaria pidettiin yhtenä Rooman taidokkaimmista puhujista ja proosakirjailijoista; jopa Cicero arvosti Caesarin tyyliä. Caesarin tunnetuimpia teoksia olivat hänen tädistään laatima hautapuheensa sekä Anticato, joka oli vastine Cicerolle. Caesar laati myös kielitieteellisiä teoksia. Valitettavasti suurin osa Caesarin teoksista on kadonnut. Caesarin nimissä säilyneestä kirjallisuudesta Commentarii de bello Gallico (Gallian sota) ja Commentarii de bello civile (Sisällissota) ovat varmuudella hänen laatimiaan. Gallian sodan viimeinen kirja on Caesarin alaisen Aulus Hirtiuksen kirjoittama. Caesarin nimiin on myös pantu De bello Hispaniensi (Espanjan sodasta) ja De bello Africo (Afrikan sodasta), mutta ne ovat jonkun muun kirjoittamia. Hirtius kirjoitti vielä teoksen De bello Alexandrino (Aleksandrian sodasta).[83]

Caesarin pääteos De bello Gallico on suomennettu:

  • Caesar, Gaius Julius: Gallian sota. ((Commentarii de bello Gallico.) Suomentanut ja selityksillä varustanut Gunnar Rancken. 4. painos. 1. painos 1949 Kariston klassillisessa kirjastossa) Hämeenlinna: Karisto, 2000. ISBN 951-23-2445-8
 
C. Iulii Caesaris quae extant, 1678

Antiikin muut lähteet

muokkaa

Julius Caesarista ja tasavallan ajan lopusta on säilynyt antiikin ajoilta suhteellisen runsas lähdeaineisto.

Suetonius ja Plutarkhos kirjoittivat kummatkin Caesarin elämäkerran. Myös Dio Cassius ja Appianos käsittelevät historianteoksissaan Caesaria. Historiankirjoituksen lisäksi keskeisen tärkeitä lähteitä ovat Marcus Tullius Ciceron laatimat oikeuspuheet sekä hänen kirjekokoelmansa.[84]

Katso myös

muokkaa

Huomioita

muokkaa
  1. ↑ a b Caesarin syntymävuodesta on kiistelty. Jotkut tutkijat ovat väittäneet syntymävuodeksi 101 tai 102 eaa., sen perusteella minkä ikäinen Caesar tullessaan valituksi eri virkoihin, mutta vuodesta 100 eaa. on tutkijoiden keskuudessa konsensus. Samoin osa tutkijoista suosii syntymäpäiväksi 12. heinäkuuta,[1] mutta suurin osa esittää päiväksi 13. heinäkuuta.[2][3]
  2. ↑ Johtuen latinan ääntämisen muutoksista ajan kuluessa nimen ääntäminen vaihtelee. Yleisin muoto suomessa lienee /ˈjulius ˈkeːsːɑr/. Nimen alkuperäinen lausuminen oli todennäköisesti lähempänä muotoa /ˈgaːius ˈjuːlius ˈkaisar/. Vanhastaan muiden kielten vaikutuksessa suomessa on esiintynyt myös c:n lausumista s:nä.

Lähteet

muokkaa
  • Billows, Richard A.: Julius Caesar: the colossus of Rome. Routledge, 2009. ISBN 0-203-41276-1
  • Castrén, Paavo, Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4 (sid.)
  • Crompton, Samuel Willard: Julius Caesar. Chelsea House Publishers, 2003. ISBN 0-7910-7220-7
  • Fuller, J. F. C.: Julius Caesar: Man, Soldier and Tyrant. Wordsworth Editions Ltd, 1998. ISBN 1-85326-692-2
  • Goldsworthy, Adrian: Caesar. ((Caesar: The life of a colossus, 2006.) Suomentanut Heikki Tiilikainen) Helsingissä: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7354-2
  • Griffin, Miriam (toim.): A Companion to Julius Caesar. John Wiley & Sons, 2009. ISBN 9781444308457
  • Kamm, Anthony: Julius Caesar – A Life. Routledge, 2006. ISBN 0–203–01534–7
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9
  • Ward, Allen M.; Heichelheim, Fritz M.; Yeo, Cedric A.: History of the Roman People. Routledge, 2016. ISBN 9781315511207

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Griffin (toim.), s. 16
  2. ↑ Goldsworthy, s. 30
  3. ↑ Ward, Heichelheim & Yeo, s. 194
  4. ↑ Meret (Bochum) Strothmann: Kaiser (Caesar, Emperor). Brill’s New Pauly, 1.10.2006. Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  5. ↑ Caesar and Kaiser are synonyms thesaurus.plus. Viitattu 3.3.2021. (englanti)
  6. ↑ Crompton 2003, s. 12
  7. ↑ Billows 2006, s. 31
  8. ↑ a b c Kamm 2006, s. 20
  9. ↑ Kamm 2006, s. 20–23
  10. ↑ Crompton 2003, s. 12–14
  11. ↑ Billows 2006, s. 34–35
  12. ↑ Billows 2006, s. 46–47
  13. ↑ Billows 2006, s. 46–48
  14. ↑ Jona Lendering: Gaius Julius Caesar Livius.org. Arkistoitu 15.7.2008. Viitattu 29. toukokuuta 2007.
  15. ↑ Kamm 2006, s. 30-31
  16. ↑ Billows 2006, s. 46–48, 53–54
  17. ↑ Billows 2006, s. 57
  18. ↑ Goldsworthy 2006, s. 71-74
  19. ↑ Goldsworthy 2006, s. 82
  20. ↑ Kamm 2006, s. 33
  21. ↑ Huom. Kreikkalainen talentti oli 26.2 kiloa painava hopearaha.
  22. ↑ Plutarkhos, 2.1
  23. ↑ a b Kamm 2006, s. 34
  24. ↑ Billows 2009 s. 64–65
  25. ↑ a b Kamm 2006 s. 36–38
  26. ↑ Billows 2009 s. 79
  27. ↑ Plutarkhos, 6.1
  28. ↑ Plutarkhos, 5.2
  29. ↑ Kamm 2006 s. 39
  30. ↑ a b Billows 2009 s. 81
  31. ↑ Kamm 2006 s. 41, 45
  32. ↑ Crompton 2003 s. 23–24
  33. ↑ Kamm 2006 s. 44–46
  34. ↑ Billows 2006 s. 93
  35. ↑ Kamm 2006 s. 46–47
  36. ↑ a b Kamm 2006, s. 48–50
  37. ↑ a b Billows 2009, s. 101–102
  38. ↑ Crompton 2006, s. 25
  39. ↑ Plutarkhos, 9.1–10.11
  40. ↑ Kamm 2006, s. 51–52
  41. ↑ Billows 2009, s. 102–103
  42. ↑ Billows 2009, s. 103–104
  43. ↑ a b Plutarkhos, 13.1–2
  44. ↑ Plutarch: The Life of Julius Caesar 17, p. 483.
  45. ↑ Plutarkhos, 14.1–7
  46. ↑ Suetonius, 19.1–2
  47. ↑ Suetonius, 20.2
  48. ↑ Suetonius, 24.1
  49. ↑ a b c d e f g h J. F. C. Fuller: Julius Caesar: Man, Soldier and Tyrant. Wordsworth Editions Ltd, 1998. ISBN 1-85326-692-2 lähde tarkemmin?
  50. ↑ Plutarkhos, Pompeius, 55.1
  51. ↑ Plutarkhos, 32.8
  52. ↑ Kamm 2006, s. 1, 100 & Goldsworthy 200, s. 378
  53. ↑ Fuller s. 180–184
  54. ↑ Jona Lendering: Gaius Julius Caesar – Civil wars (51–47) livius.org. Arkistoitu 2.4.2016. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  55. ↑ Marcus Tullius Cicero, Michael Grant: Cicero – Selected works, s. 81. Penguin Classics, 1960. ISBN 9780140440997 (englanniksi)
  56. ↑ Kamm 2006 s. 110–118; Billows 2009 s. 220–225
  57. ↑ Kamm 2006 s. 117–118; Billows 2009 s. 223–224
  58. ↑ Plutarkhos, 48.1
  59. ↑ Kamm 2006 s. 118; Billows 2009 s. 226; Crompton 2003 s. 80–82
  60. ↑ Crompton 2003 s. 80–82
  61. ↑ Josephus, Juutalaissodan historia, 1.187–192
  62. ↑ Kamm 2006, s. 116–121
  63. ↑ Plutarkhos, 50.3
  64. ↑ Plutarkhos, 61.5
  65. ↑ Plutarkhos, 61.6
  66. ↑ Plutarkhos, 58.6
  67. ↑ Suetonius, 81.2–4
  68. ↑ a b Suetonius, 82.1
  69. ↑ Suetonius 80, Samuel Ball Platner: Curia Pompei, A Topographical Dictionary of Ancient Rome Lacus Curtius. Viitattu 25.7.2009. (englanniksi)
  70. ↑ Suetonius, 82.1–4
  71. ↑ Suetonius, 82.2
  72. ↑ Suetonius, 80.1–4
  73. ↑ Suetonius, Julius Caesar, 21.1
  74. ↑ Suetonius, Augustus
  75. ↑ Kamm 2006, s. 121–123
  76. ↑ Suetonius, Julius Caesar, 2.1–3, 49.1–4
  77. ↑ Harris W.: Gaius Julius Caesar (emeritusprofessorin essee) Middlebury College. Viitattu 22.3.2009. (englanniksi)
  78. ↑ Goldsworthy 2006, s. 30
  79. ↑ Crompton 2003, s. 91
  80. ↑ Julius Caesar' and Two Other Arrivals; Shakespeare Tragedy, Filmed by M-G-M With a Notable Cast, Unfolds at Booth New York Times, 5.6.1953. Viitattu 29.4.2019 / William Shakespeare, toim. John D. Cox: Julius Caesar: A Broadview Internet Shakespeare Edition, s. 46-48. Broadview Press, 2012. ISBN 1554810507
  81. ↑ Your next box set: Rome The Guardian, 26.6.2009. Viitattu 29.4.2019
  82. ↑ Rome - The Complete Series Review ign.com 17.11.2009. Viitattu 29.4.2019
  83. ↑ Jona Lendering: Caesar's writings Livius.org. Arkistoitu 1.4.2009. Viitattu 22.3.2009. (englanniksi)
  84. ↑ Jona Lendering: Sources Livius.org. Arkistoitu 23.2.2009. Viitattu 22.3.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Julius Caesar.
 
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Julius Caesar.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Julius_Caesar&oldid=22710823”