Itsevaltius
Itsevaltius (myös autokratia ja yksinvaltius) on valtiomuoto, jossa valtionpäämiehen valtaa ei rajoiteta millään tavalla. Valtionpäämies on myös lain yläpuolella. Yleensä itsevaltiudella tarkoitetaan monarkiaa, jonka monarkin valtaa ei rajoiteta, mutta myös esim. Oliver Cromwellin tasavaltaista hallintoa voidaan kutsua itsevaltiudeksi.[1] Sanalla itsevaltius viitataan yleensä 1900-lukua edeltäneeseen aikaan; nykyisistä valtioista, joiden valtionpäämiehien valtaa ei lainkaan rajoiteta, käytetään tavallisemmin nimeä diktatuuri ja niiden hallitsijoista nimeä diktaattori. Diktatuuriin on 1900-luvulta lähtien johtanut usein vallankaappaus.
Hallitsijan yksinvaltaa on perusteltu usein jumalallisella oikeudella. Näin etenkin Egyptin faaraoiden, Rooman keisareiden, Venäjän tsaarien ja Euroopan kuninkaiden tapauksessa.
Euroopassa etenkin 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla esiintynyttä itsevaltaista monarkiutta on kutsuttu absolutismiksi. Tuon ajan itsevaltiaan perikuvan, Ranskan kuningas Ludvig XIV:n on kerrottu usein määrittäneen asemansa sanomalla ”valtio olen minä” (ransk. l’État c’est moi). On kuitenkin epävarmaa, sanoiko hän noin todellisuudessa koskaan.[2] 1700-luvulla syntyi valistuksen myötä myös valistunut itsevaltius.
Itsevaltiudesta luovuttiin vähitellen etenkin Ranskan suuren vallankumouksen (1789) jälkeen, ja hallitsijan valtaa alkoivat rajoittaa perustuslait. Kehitys alkoi Englannista vuonna 1215, jolloin Magna Carta tuli rajoittamaan hallitsijan valtaa,[3] ja Mainiossa vallankumouksessa vuonna 1689 sen rinnalle tuli jyrkempi Bill of Rights.
Englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) laati Englannin sisällissodan aikana 1600-luvulla merkittävän teorian itsevaltiudesta. Hän kirjoitti, että ihmisen kaikki toiminnot johtuvat egoismista ja siksi kansan kannattaa luovuttaa kaikki valta yhdelle henkilölle, joka vastaavasti takaa lain ja järjestyksen. Yhdessä kohdassa hänen teoriansa eroaa melkein kaikista muista itsevaltiutta puoltavista teorioista: hän ei pitänyt vallanperimystä välttämättömänä ja näin ollen hyväksyi myös esim. Oliver Cromwellin vallankäytön.[1]
Ranskassa 1500-luvun loppupuoliskolla esiintyi itsevaltiuden teoreetikkona Jean Bodin (k. 1596). Teoksessaan Les six livres de la republique hän kertoo olevansa sitä mieltä, että sekä lainsäädäntö- että toimeenpanovallan tulee kuulua ainoastaan hallitsijalle. Hänen mukaansa tämä ei saa johtaa despotismiin: hallitsijan on oltava sidottu jumalallisiin käskyihin, hänen täytyy noudattaa sopimuksia eikä hän saa koskea alamaistensa omaisuuteen jne.[1]
Terminä absolutismi merkityksessä ’itsevaltius’ syntyi vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Sanan käyttö yleistyi sen jälkeen, kun absoluuttinen monarkia oli vuonna 1823 palautettu Espanjassa.[4]
Esimerkiksi 1500-, 1600- ja 1700-luvun itsevaltiutta on verrattu 1900- ja 2000-luvun diktatuureihin. Se oli kuitenkin luonteeltaan käytännössä hyvin erilaista kuin nykydiktatuurit, koska hallitsijoiden käskyjen toimittaminen kauas, vaikkapa Pariisista Marseilleen tai Tukholmasta Olavinlinnaan, kesti pitkään ja lakien noudattamisen valvominen oli vaikeaa. Tuon ajan esivalta kontrolloi kansalaisten jokapäiväistä elämänmenoa paljon vähemmän kuin nykyiset poliitikot. Näin ollen eivät itsevaltiaiden todelliset vaikutusmahdollisuudet olleet nykymittapuun mukaan kovin suuret ja itsevaltiuden voidaan katsoa olleen melko tehoton hallintomuoto.[1]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d Spectrum tietokeskus, artikkeli itsevaltius
- ↑ Burnam, Tom: Väärien käsitysten sanakirja
- ↑ Jussi Nurminen: Miljoonien eurojen arvoinen Magna Carta unohtui arkistoon ja löytyi sattumalta leikekirjan välistä 8.2.2015. Yle uutiset. Viitattu 9.2.2015.
- ↑ Reinhard Blänkner: Absolutism (englanniksi) Encyclopedia of 1848 Revolutions. Ohion yliopisto. Viitattu 24.6.2014.
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itsevaltius Wikimedia Commonsissa