Menševikit
Menševikit (ven. меньшевики́, menševiki) olivat 1900-luvun alussa toinen Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikuttaneesta kahdesta suuntauksesta bolševikkien ohella. Puolue jakautui kahtia ideologisten ja strategisten erimielisyyksien vuoksi vuonna 1903, ja radikaalimpaa linjaa edustaneet bolševikit muodostivat myöhemmin käytännössä oman puolueensa. Menševikit edustivat maltillisempaa sosiaalidemokratiaa ja suhtautuivat väkivaltaisiin toimintakeinoihin kielteisemmin kuin bolševikit. Menševikkien mielestä Venäjä ei vielä 1900-luvun alussa ollut kypsä sosialistiseen vallankumoukseen, joten sosialistisen työväenliikkeen tuli tukea edistyksellistä porvaristoa liberaalin demokratian ja kapitalismin kehittämisessä. Menševikit ja bolševikit perustivat ideologiansa erilaisiin tulkintoihin marxismista.
Historia
muokkaaVenäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen jakaantuminen tapahtui alkujaan sen toisessa puoluekokouksessa vuonna 1903 Lontoossa. Vladimir Lenin halusi kehittää puolueesta ammattivallankumouksellisten tiukasti johtaman rajoitetun, keskitetyn ja pääosin maanalaisen organisaation, kun taas Juli Martov kannatti Länsi-Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden kaltaista avointa joukkopuoluetta. Martovin linja voitti puoluekokouksen äänestyksessä äänin 28–23. Koska Leninin kannattajat saivat kuitenkin tilapäisesti enemmistön puolueen keskuskomiteassa ja Iskra-lehden toimituskunnassa, heitä alettiin kutsua bolševikeiksi venäjän kielen enemmistöä tarkoittavan sanan bolšinstvo mukaan, ja Martovin kannattajia vastaavasti menševikeiksi vähemmistöä tarkoittavan sanan menšinstvo mukaan. Nimitykset säilyivät, vaikka menševikit saivat myöhemmin enemmistön puolueessa. Kun bolševikit eivät onnistuneet saamaan puoluetta haltuunsa vuoden 1911 Prahan puoluekokouksessa, he irtautuivat kokonaan erilliseksi puolueeksi vuonna 1912.[1][2] Menševikkien johtajista huomattava osa oli Venäjän keisarikunnan etnisten vähemmistöjen edustajia, kuten georgialaisia ja juutalaisia, kun taas bolševikkien johtajat olivat pääosin isovenäläisiä. Työläisiä oli kummankin ryhmän johdossa vain vähän.[3] Eräät tunnetuista menševikeistä, kuten Lev Trotski, loikkasivat myöhemmin bolševikkeihin.
Menševikit osallistuivat aktiivisesti Venäjän vuoden 1905 vallankumoukseen, jonka aikana he vaikuttivat varsinkin Pietarin työläisneuvostossa. Menševikit osallistuivat myös keisarikunnan aikaisen duuman toimintaan, vaikka pitivät sitä enemmän askeleena demokratiaa kohti kuin varsinaisena demokraattisesti valittuna parlamenttina.[1] Suhtautuminen ensimmäiseen maailmansotaan ajoi menševikkien haltuun jääneen sosiaalidemokraattisen puolueen uuteen sisäiseen hajaannukseen vuonna 1914. Puolueen oikea siipi eli defensistit (muun muassa Georgi Plehanov ja Aleksandr Potresov) tukivat Venäjän sodankäyntiä Saksaa vastaan, kun taas Martovin johtama puolueen vasen siipi eli internationalistit kannattivat välitöntä rauhaa ilman rajamuutoksia. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen vallankumouksellisiksi defensisteiksi kutsuttu puolueen keskiryhmä (muun muassa Nikolai Tšheidze, Irakli Tsereteli ja Fjodor Dan) ilmoitti hyväksyvänsä sodan jatkamisen vallankumouksen saavutusten puolustamiseksi saksalaista imperialismia vastaan. Menševikit tulivat toukokuussa 1917 mukaan Venäjän väliaikaiseen hallitukseen ja saavuttivat vahvan aseman myös uudessa Pietarin neuvostossa. Puolue teki tässä vaiheessa yhteistyötä ennemmin väliaikaista hallitusta johtaneiden sosialistivallankumouksellisten (”eserrät”) kuin välitöntä työväenluokan vallankumousta ajaneiden bolševikkien kanssa.[4] Väliaikaisen hallituksen sisäministeriksi tullut Tsereteli määräsi jopa vangitsemaan Leninin ja Trotskin Pietarin levottomuuksien jälkeen heinäkuussa 1917.[2]
Menševikit vastustivat bolševikkien marraskuussa 1917 suorittamaa lokakuun vallankumousta ja tukivat lyhytikäiseksi jäänyttä Venäjän perustuslakia säätävää kansalliskokousta, jonka vaaleissa heidän äänisaaliinsa tosin jäi melko pieneksi[2]. Menševikkipuoluetta syksystä 1917 alkaen johtanut Martov tukijoineen halusi kaataa diktatorisen bolševikkihallituksen rauhanomaisesti työväenluokan joukkovoimalla sekä toimimalla neuvostojärjestelmän sisällä laillisena oppositiona. Menševikit menestyivät keväällä 1918 hyvin neuvostojen vaaleissa, mutta bolševikkihallinto lakkautti kaikki neuvostot, jossa bolševikit olivat menettäneet enemmistönsä.[5] Sosialistivallankumouksellisten ryhdyttyä kesällä 1918 avoimeen kapinaan menševikkien puoluejohto kieltäytyi tukemasta aseellista vastarintaa tai ympärysvaltojen interventiota, mutta monet puolueen jäsenistä liittyivät kapinallisiin ja puolueen keskuskomitean jäsen Ivan Maiski ryhtyi omin päin kapinallisen Komutš-hallituksen jäseneksi. Bolševikkihallitus lakkautti kaikki menševikkien lehdet ja esti puolueen toiminnan heinä–elokuun 1918 aikana, koska menševikkejä pidettiin vastavallankumouksellisena uhkana.[6] Menševikkien toiminta sallittiin uudelleen 30. marraskuuta 1918.[7] Venäjän sisällissodan myöhemmässä vaiheessa monet menševikit taistelivat bolševikkien puna-armeijan puolella valkoista armeijaa vastaan, koska pelkäsivät valkoisten voiton merkitsevän taantumuksen voittoa.[6] Lopullisesti menševikkien toiminta julistettiin Neuvosto-Venäjällä laittomaksi Kronstadtin kapinan jälkeen vuonna 1921, jolloin puolueen johtajien oli siirryttävä pysyvään maanpakoon.[2][1]
Menševikit johtivat vuosina 1919–1921 Georgian demokraattisen tasavallan hallitusta. Georgian pääministerinä toimi menševikkeihin kuulunut Noe Žordania. Demokraattinen tasavalta romahti, kun Neuvosto-Venäjän armeija valtasi koko Georgian helmi–maaliskuussa 1921.
Tunnettuja menševikkien johtajia
muokkaa
|
Lähteet
muokkaa- Vladimir N. Brovkin: The Mensheviks after October – Socialist Opposition and the Rise of the Bolshevik Dictatorship. Cornell University Press, Ithaca 1987. Google Books (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c Menshevik (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.10.2016.
- ↑ a b c d Mensheviks (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 28.10.2016.
- ↑ Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919, s. 365–366. The Harvill Press 1990.
- ↑ Brovkin 1987, s. 2–6.
- ↑ Brovkin 1987, passim.
- ↑ a b Brovkin 1987, mm. s. 257–276, 289–290, 298–299.
- ↑ Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928, s. 312. Penguin Books 2014.
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Menševikit Wikimedia Commonsissa